torstai 29. marraskuuta 2012

(joulu)kalenteriajatuksia


Mikä onni, että olin tänään sellaisissa työtehtävissä että ehdin tauolla päivänvalossa poiketa rannassa. Kyllä on sellaisessa miljöössä ihan toista tunnelmoida pyrymyrskyä ja lumen valoa kuin metelisillä bussipysäkeillä, joissa uutta lunta enimmäkseen kirotaan. No jos nyt ei kirota, niin valmistaudutaan manaamaan tökkivää liikennettä. Ilmoissa leijuu kulunut vitsi siitä, miten talvi taas yllätti autoilijat. Hohhoijaa.

Se kuuluu mielestäni siihen samaan höpöhöpöjauhantaan kuin se, että joulua aletaan mainostaa muka joka vuosi aina vain aiemmin ja aiemmin. Onko se nyt ihan niinkään. Kun minä olen eläkkeellä, niin sittenhän joulun tyrkytys alkaisi tuolla logiikalla jo juhannuksena.

Eipä silti, minullahan onkin tapana olla jo siihen aikaan vuodesta haikeana kun maailman paras aika, eli alkukesä on ohi. Siihen tunnelmaan voisi Varpunen jouluaamuna vaikka sopiakin. Sitäpaitsi, kyllä joulua minun mielestäni saa mainostaa. Monethan siitä tykkäävät, enkä minäkään varsinaisesti vastusta. 

Mainoksissa voisi olla toki muutakin kuin ostamisen tyrkyttämistä. Mutta sittenhän itse mainostaja jäisi ihan miinukselle, elinkeino menisi jos kukaan ei jouluostaisi. Huolettaa vaan paineiden kasvu ja ahdistus niissä (lapsi)perheissä, joissa ei ole joulukuussa yhtään sen enempää varaa shoppailla kuin normaalioloissakaan, ja silloinkin tekee tiukkaa saada laskut maksettua. Jos olisi vaikka joku laki, että mainosten väliin täytyisi laittaa tietoiskuja myös rauhoittumisen tärkeydestä ja yhdessäolosta, niin voitaisiin saavuttaa jonkinlainen balanssi. Mutta sitten syytettäisiin yhteiskuntaa holhoamisesta. Ikinä ei ole hyvä. Minä jään kehittelemään tätä teoriaa ja lakialoitetta.

Olenkohan ihan radikaali, jos arvelen että mainosposti ja renkutukset töllössä ovat itselleni yhdentekeviä. Paitsi jos jää väärä biisi soimaan päähän. Eivät siispä ole. Yhdentekeviä.

Mutta eivät niin tärkeitäkään, että nousisin itselleni vastenmielisten mainosten vuoksi barrikadeille. Ajatella, jos minusta tulisikin kantaaottava ihminen ja askartelisin banderolleja vaikkapa "hölläillään"-mainoslaulun kieltämiseksi. Liian veltto olen moiseen. Ihan tarpeeksi höllä jo ennestään.

Nolointa on, jos alkaa kesken mainoksen itkettää. Joskus on esimerkiksi postilla ollut sellaisia mainoksia, kun yksinäinen ihminen saa postikortin. Aika paatunut pitää olla, jos sellainen ei kiinnosta. 



Itse voisin siitä mainoksesta oppia lähettämään kirjepostia muulloinkin kuin joulun alla. Kun jakaisi tervehdykset tasaisemmin pitkin vuotta, voisi välttyä hössötykseltä. Nimittäin jossain vaiheessa ennen viimeistä virallista joulukorttien lähetyspäivää - eli parin viikon päästä - iskee se kiireen tuntu kumminkin. Uniikkien korttiaskartelujeni äärellä alan kehitellä liukuhihnaversioita ja tuskailen sitä, miten pettynyt on monikin vanha isotäti ja kaukainen sukulainen, opiskelukaverit ja entiset kollegat - jos siis ei juuri minun värkkäämäni joulutervehdys putkahda luukusta.

Mahdankohan vähän ylimitoittaa omien tervehdysteni merkityksen. Kukaan ei ehkä edes huomaisi, vaikka pitäisin välivuoden joskus. Paitsi että tiettyyn rajaan saakka tykkään askartelusta, onhan siitä ollut puhetta. Pienellä stressaamisella joulukuussa tulee itselle hyvä mieli, liialla hölläilyllä saattaisin jäädä joulunpyhiksi huolestuneeksi ja olisi taas yksi uudenvuodenlupaus lisää. 

Ja niin ekologista minusta ei vielä sentään ole tullut, ettenkö vannoisi oikean nostalgisen paperipostin saamisen ilostuttavan vaikutuksen pyhään nimeen. Mutta arvostan kyllä ihmisiä, jotka kanavoivat korttienergiansa ja -euronsa johonkin järkevämpäänkin. Itse tykkään tunteilla.



Tällaisia sitä näköjään saattaa yllättää itsensä pohtimasta, vaikka ensimmäinen adventti on vasta edessä.

Ei ole pitkään aikaan ollut kotona joulukalenteria. Ja silloinkin jos viime vuosina on ollut, niin en kuitenkaan ole muistanut avata luukkua joka aamu. Kiusallinen urakka sitten jouluaattona. Nyt olen päätynyt ajattelemaan joulukalenterimaisia ajatuksia ja kaiken kukkuraksi liikuttunut niistäkin.

Kyllä pitää olla ihmisen aika taitava ajattelija, jos onnistuu rakentamaan ajatuskulkunsa niin että ihan itselläkin nousee kyyneleet silmiin. Mutta on siihen voinut olla syytäkin:

Hyvyys, esimerkiksi. Nyt viimeistään on todistettu vääräksi sekin väite, että ikääntyneet naishenkilöt paheksuisivat nykynuorisoa. Ei ole niin. Olen tänä syksynä - tällä viikolla viimeksi - päässyt parikin kertaa todistamaan tilannetta kun hyvin kypsään ikään ehtineiden rouvien piirissä huoli Suomen nuorista on noussut niin suureksi, että alkaa neulepuikot viuhua. Heille on erityisen tärkeää, että katujen tuulissa ja yksinäisissä hetkissä nuorilla on villasukkia ja lämpimiä torkkupeittoja.

Rouvat ovat neuloneet porukalla ja itsekseen kodeissaan. Heidän kättensä kosketus ja työ päätyy turvaamaan maamme tulevaisuuden ääreisverenkiertoa. Se ei ole ihan vähän se.

Minä en osaa edes kantapäätä neuloa. Hävettää.




No sitten on joulukalenterissa Nauru. Suosikkiaiheeni. Nyt pimeissä busseissa työmatkoilla on ilo ehkä ollut enimmäkseen etäällä. Olen päätynyt kuitenkin naureskelemaan sekä aktiivisen toiminnan tuloksena että vahingossa. Voi että, sitäkin soisin kaikille.

Aktiivinen nauruun pyrkimys, siispä. Kännykän jatkuvaa räpläilyä - etenkin keski-ikäisen ihmisen toimesta bussissa - pidetään vähän junttina. Minä olin tässä taannoin sitten ruuhkaliikenteessä juntti, ja viestejä kanssani vaihdellut lapsuudenystävä oli eri puolella kaupunkia toinen. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä syntyi vahingossa viestiketju, jossa kaamosahdistuksen karkoittamiseksi tehtiin valtavia suunnitelmia. Ja niistä siis se nauru.

Päätettiin alkaa taiteilijoiksi, hän korusuunnittelijaksi ja minä kirjailijaksi. Sitten pidettäisiin luomisretriittejä Ryötönperällä - kunhan oltaisiin hommattu hänelle kunnon korutyövalo. Tauoilla harhailtaisiin tontilla liukuvärjätyissä batiikkimekoissa ja kumisaappaissa ja iltaisin aina punaviiniviikset ylähuulessa purettaisiin päivän luomistyön saldoja ja vähän maailmaakin. Sitten tultaisiin säännöllisin väliajoin kaupunkiin näyttäytymään piireihin, minä voisin poiketa kustantajilla ja lukupiireissä, kaveri vähän esitellä korujaan jälleenmyyjille. 

(Nämä mielikuvat ovat sellaisia, jotka naurattavat enimmäkseen vain asianosaisia, pahoittelen.)

Mielestäni tämänsuuntainen tekstiviestittely joukkoliikennevälineissä ei ole moukkamaista saati edes tyhmää. 


Sitten luin työmatkoilla kirjaa, joka aiheutti vahingossa naurua. Oikein suotavaa, heti minusta tulee fanilukija sellaisen äärellä. Jos pohjanmaalaisella huoltoasemalla juhannuksena päähenkilö seuraa sivuhenkilöiden tulkintaa JA tulkkausta Hectorin laulusta, jotta ulkomaalainen sivusivuhenkilö saisi käsityksen suomalaisesta kansanluonteesta, niin ei minulla ainakaan lukijana ollut mahdollisuutta estää naurukuplia.

Vaikea selittää, en minä ole Raimo Pesonen saati kirjoittanut Automiestä

Kuinkas muutenkaan. Of course.

Olin työpaikalle päästessäni niin tohkeissani, että luin kohtaa vielä sielläkin ääneen. Olen joskus rasittava työkaveri. Olin nimittäin vielä ehtinyt lukea senkin kohdan, jossa isä selittää lapselleen ihmisten lisääntymisasioita USB-liittimen avulla. Suosittelen, että luette itse. Päähenkilö ajatui tilanteessa aivan mahdottomiin pohdintoihin, jotenkin se oli absurdia kun minä vaan istuin bussissa.

No niin, sisäiset kokemukset sikseen. Kalenterissa seuraava ja ehkä jopa melko toisarvoinen osuus on puuhastelu.



Pulmana on se, etten ole kovin näppärä. Mutta omatekemää pitää saada joululahjoiksi lähipiirille antaa. 

Keksin taannoin mökillä, että rullailen märkää tuohta, pistän rullat rautalangalla kiinni ja annan kuivua. Ja kas, pian ovat itsetehdyt takkasytykkeet valmiita. Aika hyvin pysyvät koossa kuivumisen jälkeen, kun ottaa pois rautalangan. Mielestäni hirveän hyvä lahjaidea. Paitsi ettei kovin monella ole takkaa. 

Parempi idea on perinteinen omenasnapsi. Täysi-ikäisille. (Lapset saavat kirjoja.) Voin ihan hyvin sen paljastaa tässä, kun ei se kenellekään saajalle enää näiden vuosien jälkeen yllätyksenä tule. Ei vaadi suurta näppäryyttä syksyllä laittaa omenalohkoja viinaan likoamaan ja näin marraskuussa siivilöidä ja pullottaa. Ripaus ruokosokeria joukkoon. Etikettien tekeminen (tänä vuonna omaperäisesti Marimekon mainoksesta) on hauskinta ja oikeastaan pakollistakin, muuten jää kierrätettyyn pulloon vanhan etiketin tilalle iljettävä tahma. Siihen tarttuu kissankarvoja ja pölyä, niin olen ottanut tavakseni liimata päälle edes jotain.

On minulla uusiakin liköörikokeiluja, niistä myöhemmin kun ollaan maisteltu.

No niin. Näillä ajatuksilla mennään. Kohti joulukuuta.


maanantai 26. marraskuuta 2012

Kausilippu juhliin



Aivoilla on aika paljon kivaa käsiteltävää kun on saanut olla mukana erikoislaatuisissa juhlissa viikonloppuna. Sunnuntain kun viettää aamutakissa sohvalla kelaillen sitä kaikkea, mitä on muutamassa kymmenessä tunnissa tullut koettua, niin puheenaiheena on oikeastaan pelkästään juhlien tapahtumien kertaus. 

En esimerkiksi koskaan ennen ollut päässyt raitiotievaunuvarikolle. Olin ihan tohkeissani. Jännä pölynhajuinen ilma on varikolla ja mystinen meininki. Rento oli tunnelma siellä, eikä kukaan tullut esimerkiksi kieltämään valokuvausta. Kun muu juhlien järjestämisestä vastaava seurue keskusteli jännittävien hallimiesten kanssa, niin minä harhailin ja tunnelmoin kameran kanssa pitkin hallia. Olin myös asiallinen ja varoin liikkuvia ratikoita. Vaikkei siihenkään kukaan erityisesti kehottanut. Kiva kun luottivat meidän vierailijoiden aikuisuuteen ja omaan järkeilykykyyn.

Ei ole hallimiesten ominaisuutena turha holhoaminen.

Mutta ystävällisyys on. Alunperin oltiin varattu pikkujouluajelua varten vaunu, jossa on pöydät juhlapurtavien ja -juomien esillepanoa varten. Se olikin mennyt ajokieltoon. Kaksi isoa kassillista sapuskaa odotti syöjiään ja meille tarjottiin korvaavana tuotteena vaunua, jossa oli pieni taso ainoastaan lipuntarkastajan loossissa. Siitä se hallimiesten huolestunut osallisuus sitten todella alkoi ja yrittivät mahduttaa kyytiin pöytää toimistostansa. Eihän se niistä vanhan vaunun ovista mahtunut. Päädyttiin foliolla koristeltuihin remonttijakkaroihin.

Olin vahingossa niin hyväntuulinen, että näin senkin vain hupaisana vaikka myöhästyttiin aikataulustakin pikkuisen.



Oli siinä oikeastikin niitä vitsikkäitä elementtejä, kun yksi työkaveri juhlatamineissaan kykkii hallin lattiaviemärin äärellä kaatamassa oliviipurkeista pois nestettä ja toinen pyllistelee hallimiehen kanssa ahtaalla vaunun käytävällä ja virittää cd-soitinta ja testailee mikrofonia. Erityisen tärkeää oli, että taustalla soi Menolippu kun otetaan suurin osa seurueesta kyytiin Sörnäisissä.

Ja soihan se. Minä tunsin olevani teatteriroolissa ja melkein tärisytti kun seisoin konvehtilautasen kanssa keskiovilla vastaanottamassa vieraita. Toivoin, että kaikki huomaavat miten olin panostanut illan teemaan mekollani. Kummitädiltä peritty 70-luvun ruikunoranssi vakosamettimekko, jossa on poppanatyyppistä koristelua reunoissa. Ei yhtään pössömpi.

Kyllä niitä poseerauskuvia tulikin sitten otettua muiden naisten kanssa pitkin iltaa, niin oli veikeät kostyymit ja riehakas fiilis. Oli melkeinpä itseriittoinen olo kaikessa siinä täydellisyydessä.

Vaikka voinhan antaa sen vinkin - jos joku ratikkajuhlia suunnittelee - että viinirypäleet ja oliivit, niin ehkä jotain vähemmän kierivää evästä kannattaa liikkuvaan juhlapaikkaan kumminkin valita.


Olisi pitänyt varata enemmän aikaa sinne varikolle. Vaikka aika hyvin ehdin nytkin tutkia erilaisia ratikoita. Mahtavia yksityiskohtia ja uuden ynnä vanhan kohtaamista. Lyhtyjä keuloissa ja mainoksia kyljissä. Yksi työkaveri erehtyi luulemaan Kulta Katriina -mainosratikkaa Kulttuuriratikaksi. Siitä olikin kiva vinoilla aika pitkään, lempeästi tietenkin vain.

Vanhoissa vempeleissä ei ollut tapana jakaa turhaa informaatiota. Nykyään on kaikenmaailman valotauluja ja kieppuvia mainoksia, kortinlukulaitteita joita harva edes käyttää. Vaan onko ohjeita siihen, miten vaunussa ollaan. Ei. Oletetaan, että matkustajat itse ymmärtävät etiketin ruuhka-aikoinakin. Ei ole helppoa olla turistina Helsingin raitiotieliikenteessä nykyään, kun kaikki pitää itse tietää.

Viime viikolla tunsin itseni hölmöksi kutosessa, kun yritin rauhoitella hätääntyvää iäkästä rouvaa. Täyteen ahdettuun ratikkaan kuului kadulta ambulanssin sireeni ja rouva meni paniikkiin ollessaan vakuuttunut, että poliisi tulee. Hän husoi kävelykepillään ja pyrki sekavana pihalle vaunusta seuraavalla pysäkillä, poliisi tulee poliisi tulee. Ei häneen saanut edes kontaktia, vaikka onnistuin koskemaan hiljaa olalle. Toivon niin, että hän ei ollut kaukana kotoaan Varsapuistossa pois jäätyään.

Matkustan sen verran harvoin ratikassa, että voi olla omakin käytösetiketti jotenkin hakusassa. Ei ehkä pitäisi puuttua kypsien citydooristen huoliin. Ihan vaan pitää hytkyä kyydissä lasittunein katsein, ja yleensä hytkynkin. Tykkäänkin matkustaa eniten bussilla, kun kukaan ei tule istumaan vastapäätä. Minussa on myös vahvasti epäsosiaalinen elementti.


Kun juhlaratikka kierteli pimeän kaupungin reunimmaisia kiskoja pitkin, tuli mieleen että kannattikohan se lopulta. Ei siinä paljon tullut ulos katseltua. Yhden kerran huomasin, että ollaan Ruoholahdessa ja että Martti Aihan veistosta ei näemmä ole kunnolla valaistu. Tehtaankadulla ohitettiin Punaisen Ristin päämaja ja Suurkirkolla ehdin ottaa kuvankin.

Enemmän keskityttiin seurusteluun. Huomasin, miten kätevää oli olla konvehtivastaava kun sain juomalasin pönkättyä karkkien keskelle. Ei tarvinnut koko ajan pitää mukia kädessä, vaikkei sekään yleensä ole vaikeuksia tuottanut. 

Yllättävän harva vierasti mikrofoniin puhumista ja olikin aika viihdyttävää kuunnella kanssajuhijoiden jorinoita ja osallistumista tietokilpailuun. Minä jos pääsin mikin varteen, niin enimmäkseen pelleilin leikkimällä lentoaseman kuulutuksia. Esillä oleminen on niin paljon helpompaa lyödä leikiksi, eikä vasitenkaan pikkujoulutunnelmassa itselläni ole yleensä mitään järkevää sanottavaa. Tuskin kai tarvitseekaan.


Kun Hakaniemessä päättyi juhlien ratikkaosuus, niin oltiin jo tosi hövelillä tuulella. Kuljettaja suostui auliisti siihen, että jätettiin loput juhlaeväistä vaunuun ja hallimiehille vietäväksi. Mitähän siellä varikolla ollaan yösydännä tuumattu, kun taukotilan jääkaappiin ovat keränneet meidän paloittelemiamme juustokuutioita. Toivottavasti ne nyt kumminkin kelpasivat.

Porukka jatkoi matkaansa seurusteluravintolaan. Ja kun ei enää oltu liikkuvassa juhlatilassa, niin mekkojen esittely ynnä muu iloinen hömpötys pääsi kertakaikkiaan ihan valloilleen. Minäkin tein ihan useammankin mekkocatwalkin ja erityisesti halusin tuoda esille sitä kateutta herättänyttä seikkaa, että meikäläisen koltussa oli vieläpä taskut.

Kaikki tallentui luojan kiitos vain pysähtyneiksi kuviksi, ei kai kukaan keksinyt ottaa videokuvaa. Kun veikkaan, että ryhti ja lantion asento catwalkissa olisi vaatinut pientä hiomista noin niin kuin vaate-esittelemisen professionaalissa mielessä. Toisaalta, minähän olenkin vain kukkahattutäti, niin ei voi edellyttää huippumallin ominaisuuksia.



Eikä siinä vielä kaikki. Viikonloppuun sisältyi myös sukuloimista. Kyllä tykkään tavata läheisiäni pitkästä aikaa, mutta jos vierailu voi tarjota jonkin eksoottisen elementin, niin melkein se voi viedä huomioni. Tapasin lähietäisyydeltä australialaisen avaruusaavikkoeläimen. Hän jopa tuli pois lasimajastaan lattialle ja minä päätin, että en ole vellihousu. Että eläinhän se tämäkin vaan on ja minä olen eläinrakas.

Suhteeni on ristiriitainen arvaamattomasti käyttäytyviin liskoeläimiin, jos ovat isoja. Ehkä vähän myös pieniin. Mikäli voisin olla ihan varma, ettei eläin tee äkkinäistä liikettä - jolloin syntyy se molemminpuolinen säikähdys - niin pysyisin seesteisenä.

Hän saattoi ehkä olla uteliaskin, kun löysin itsestäni rohkeuden ja tungin sormen hänen kuonoonsa haisteltavaksi. Aavikkoeläin haistelee ehkä kielellään. Jännä tunne. Koskin myös "piikkejä". Lainausmerkit siksi, että ihan ovat hämäystä vaarallisen näköiset törröttävät ulokkeet. Pehmoisia kumisen tuntuisia ovat vaan. En ole varma, tykkäsikö australialainen aavikkoeläin rapsutuksesta. Yritin kuopsuttaa vähän siitä, missä oletin korvanjuuren sijaitsevan.

Kyllä kissat ovat silläkin tavalla helpompia, että selkeästi ilmaisevat milloin on hyvä taikka huono. Toinenkin koki jostain syystä asiakseen pissata pikkujoulusaappaisiini, kun tulin juhlista kotiin. Että näin meillä.

Aavikkoeläin sen sijaan vain meni nukkumaan ja hauskasti mahallaan liiskana pötkötteli sitten kun ei enää huvittanut seurustella.



Juhliminen irroittaa niin kivasti arjesta. On sillä varjopuolensakin. Eilen kun sohvapäivän kunniaksi tilattiin vain pitsaa netistä, niin maksamisen hetkellä tajusin että olin unohtanut nettipankkitunnuksen sen pitkän numeron jota ei saa minnekään kirjoittaa ylös. Tai muistin numerot, mutta en järjestystä. Apua. Voi olla, että se on jo nyt palannut levänneeseen mieleen oikeassa muodossaan, kenties. 

Kyllä silti olen valmis puhumaan ystävien kanssa yössä humuilun puolesta. Kiitos vaan kaikille.


Nyt kun on yksi etappi juhlakaudesta ohi, voi ajatella kotinurkkiakin taas. Sisätilat kaipaisivat pientä sesonkisomistusta ja pihamaa odottaa talvea. Jos tämä lauhuus jatkuu, niin ehdin ehkä siivota sen loppuun ennen lunta. Laitoin muutaman omenan oksanhaaroihin vihjeeksi, että linnut söisivät nyt niitäkin pois ettei kaikki mene haaskuuseen. 

Lintulauta odottaa vielä pientä korjausoperaatiota. Kyllä kai se pitää nyt laittaa kuntoon ja ruokintavalmiuteen, vaikkei olisikaan pakkasta.



(Kyllä toisaalta odotan jo sitä vuodenvaihteen jälkeistä aikaa, kun ei ole koko ajan jotain ohjelmaa. Veikkaan, että se on tämän juhlakauden yksi funktiokin, että jaksaa taas kummasti arvostaa tavallista arkea ja tylsyyttä, kun on kuukauden verran joka viikonloppu rampannut pippaloissa.)







maanantai 19. marraskuuta 2012

Hiiriä ja Hyrränainen


Kai sitä on jollakin tavalla tullut vanhaksi, kun marraskuisena ja pilvisenä viikonloppuna saa ilmoille kysymyksiä siitä että valkeneekohan päivä tänään laisinkaan. Siis useita kertoja. Eikä tarvitse päivittelyineen olla yksin, ihan siihen kaikki osallistuu. Se siispä kertoo siitä, että rakkaillakin on vuodenajankiertoon liittyviä ajatuksia, puhumattakaan säämietteistä. Minä sentään olen varmaan jo syntynyt säämummona, mutta nyt ilmoista jankkaavat kaikki läheiset. Ollaan tätiydytty ja setiydytty, kertakakaikkiaan.

Ei se mitään. Tottahan se oli nyt, tuhti harmaus jonka vuoksi koko viikonloppu oli hämärä. Eli tunnelmallinen. Yksi ystävä yllätti ja matkusti maalle lauantaina aamujunalla perässä. Kaupunki mahdollisuuksineen ei houkutellut. Kyllä minä sanon, että jos siihen mökkitontin pysähtyneisyyteen vasiten ihminen hakeutuu - meidän luoksemme - niin saattaa tässä lyhyiden päivien äärellä ottaa pienen riskin tylsistymisen suhteen. Mutta jos tykkää paikallaan tunnelmoinnista niin mikäs siinä sitten.

Onneksi tajusin perjantaina ottaa valokuvia, että pystyin ystävälle esittelemään metsähiirien uutta aluevaltausta. Pitkään ovatkin pysyneet mökin sisältä poissa. Luulin, että meillä oli toimiva diili että näin tapahtuu jatkossakin. Mutta ei. Nyt sitten kertaheitolla olivat keksineet alkaa chilihiiriksi. Kaksi kippuraan kuivunutta chiliä olin unohtanut esille. On varmaan ollut hiirillä todella nälkä kun ne oli syöty. Oikein raahattu tiskaamisen jäljiltä kumoon jätetyn kattilan alle ja vietetty siellä kuumia palkopeijaisia.

Vaan siemenet oli jätetty syömättä - tulisin osuus - ja heitelty ne omien kakkakikkareiden sekaan. Mikä logiikka VOI olla siinä, että luontokappale syö ja kakkaa yhtä aikaa, kysyn vaan. Vauvoilta sen nyt voi jotenkin ymmärtää, mutta että fiksut täysikasvuiset metsähiiret tulevat toisten kotiin syömään ja tekevät huolettomasti tarpeitaan joka paikkaan ja jättävät osan ruoasta vielä syömättäkin. Opiskelin juuri, että yleensä tykkäävät nimenomaan esimerkiksi omenastakin vain siemenistä - niin nyt kyllä on varmaan ollut joku esimaistaja chilien kanssa. 

Hän sitten on vinkannut kavereille, että jospa tällä kerralla syötäisiin vain tuo punainen osa.




Muutenkin olen miettinyt sitä hiirten kakkaamisasiaa. Eiväthän ne mitenkään voi edes ehtiä syödä niin paljon, että koko ajan on iso hätä. Käsittämätön ilmiö, jonka vuoksi minun oli vihdoinkin pakko siivota mökin alakerta kunnolla. 

Samalla vaihdoin lattiaan puhtaan maton ja käsiini ajautuneet punaiset verhot. Tuovat lämpöä sitten, jos ulkona tulee arktista. Vähän siis niin kuin talvitunnelmaksi, kun kerran sisällä tässä enimmäkseen pimeinä aikoina tulee mökilläkin oltua. Kaipaan pihalle. Pitkästyn vähän ajatuksestakin, että päivät kestävät ehkä viisi tuntia. Vaan onhan se enemmän kuin monella pohjoisessa konsanaan, niin ei saa valittaa. Pitää kääntää pimeys eduksi. 

Ei esimerkiksi ole toimintapaineita.

Takka kaipailee uutta kalkkia pintaansa, selvästikin.

Aletaan vaan porukalla laskeutua ja sopeutua kaamokseen. Yhdessä huokailu on tavallaan kivaakin. Surettaa kaikkien yksinäisten puolesta. Kuukausia pimeää hiljaisuutta edessä, eikä koko aikaa voi nukkuakaan.

Puheenaiheet eivät huokailun lomassa ole aina kovin lennokkaita. Viikonloppuna esimerkiksi puhuttiin usein ja pitkään suksista, jotka olin huvikseni talven tulon kunniaksi nostanut tupaan. Kiusasin ystävää, että ne ovat hänen suksensa koska ovat lyhyen ihmisen kokoa. Lisäksi hän on kautta Ryötönperäni vaatimattoman historian ainoa, joka on kerran osoittanut kiinnostusta hiihtämiseen.

Ikääntyneet monot murtuivat silloin muoviosistansa ja suksiminen jäi kesken. Tutkittiin, että näihin liiteristä löytämiini vanhoihin yksilöihin ei vissiin tarvita monoja ollenkaan. Ihan kelpaa tavallinen talvikenkä.


Mietittiin, että kuinkakohan vanhat sukset ovat ja että aika kivasti sopivat nojalleen tupaan. Vähän niin kuin sisustuselementiksi. Mutta saa niitä myös käyttää. Säälihän se olisi, jos ne vain yksinäinsenä suksiparina olisivat piilossa liiterin pimeässä nurkassa romujen takana.

Kyllä on kiva, että pääsivät esille.


Istuttiin oikeastaan melkein koko lauantai rantsaunalla kun se on kesän remontin jäljiltä niin kiva. Kamina lämmittää sen verran hyvin, että jossain vaiheessa pitää alkaa jo takkiakin riisua pois. Sauna lämpenee siinä ohessa ja maailma paranee. Radio rahisee hiljaa taustalla ja vuorotellen saadaan puheripuleita. Kun perjantai-iltana mies oli tentannut minulta tietokilpailukysymyksiä (tiesin aika hyvin, oikeastaan loistin - ihme kyllä) niin lauantaina vertailtiin muun muassa unia, taas.

Ystävätär oli nähnyt oikean supersankarilentounen. Viitat ja kaikki. Tai no, oli hän kuulemma joutunut räpiköimään pysyäkseen ilmassa. Siitä syntyi pitkä aivoriihen tyyppinen ajatuskulku ja päädyttiin siihen, että supersankarin nimi on Hyrränainen. Kun kerran propellimaisesti tapahtuu sen hahmon alastulo.

Kaikenlaisia persoonia sitä ystäväpiiriin ajautuukin. Vaan on se kyllä ihanaa. Sitäkin päiviteltiin. Suurta huvia on ollut joskus se, kun kuvitellaan koko erikoislaatuinen ystäväkatras oikein vanhoina. Vaikkei tässä tietenkään varsinaisesti ikääntymistä haikailla. Kun vuosia tulee lisää, jokaisen ominaispiirteet joko terävöityvät tahi pehmenevät. Jos pysytään terveinä, niin se ei voi olla muuta kuin hupaisaa.


Vähän ärsyttää se oma piirteeni, että aika ajoin olen kroonisesti huolestunut. Pienistäkin asioista, puhumattakaan elämän suurista linjoista. Se nyt ei ainakaan tee hyvää terveydelle. Mummilta minä ehkä olen sen ominaisuuden perinyt, hän osasi murehtimisen taidon. Mutta kylläkin myös iloitsemisen.

On huonompi homma, jos naurun jälkeen - tai pahimmillaan jo aikana - poksahtaa mieleen väsyttäviä teemoja. Purkamattomat laatikot ja setvimistä odottavat perikunnan paperit ja tavarat. Suursiivous. Liiterin rempsottava seinä ja tuvan tilkitsemätön ovi. Puhelu, jonka unohdin soittaa. Pankkilainat ja kuolevaisuus.

Huhhuh. Onneksi lähellä on ihmisiä, joille voin pitää myös huolimonologejani niin ne menevät nopeammin ohi ja sitten tulee taas tilaa kikattaa. Sanoisin, että levon lisäksi ainoa järkevä vastapaino, ei vaan vastapari, tämän aikuisen elämän vastuiden rinnalle on nauru. Mitä tästäkään tulisi, jos ei voisi vitsailla itselleen ja muille ja asioille. Ei mitään. Synkkää olisi. Tätäkin näköjään pitää koko ajan hokea, mutta totta se vaan on.

Ja nyt kun on tätä pimeyttä luonnossa ihan omastakin takaa, niin erityisesti pitää panostaa rentoutumiseen. Antaa lupa olla suorittamatta. Sen vuoksi ehkä ihmiskunta on keksinytkin, että tästä loppiaiseen asti eletään niin sanottua juhlakautta. Oikein hyvin ideoitu.


Perintökuriositeettien joukossa on myös tuhkakuppikokoelma.

Eikä ole tuulesta temmattu sekään viisaus, että valoisaan aikaan ulkoilu pitää ihmisen järjissään tähän vuodenaikaan. Ei saa jumahtaa sisälle jos sattuu olemaan vapaapäivä. Vaikka miten olisi pyykkivuori tai huoneet imuroinnin tarpeessa - niin ei siltikään. Ulos joka iikka. Jos laittaa iltapäivällä kattovalot päälle, niin kyllä niiden valossa näkee sitten siivota.

Jos taas ei laita, niin ei näe sotkujakaan. Kätevää.

Minä huomasin mökillä, että vähän taas haaveilin puutarhatöistä. Japanialaisen kivipuutarhan laajennushommasta, joka jäi kesällä kesken. Mietin, että olisikohan siitä apua hiipivään synkkyyteen, että alkaisin oikein puolivakavasti suunnitella puutarhaa. Opiskelisin kasveja ja niiden sijoittelua. Tekisin karttaa kivistä ja poluista, että miten niitä sitten siirrellään ja asetellaan. Mihin kohtaan tulee valaisua ja mihin hiekkaa, johon voin sitten haravalla piirrellä hallittuja raitoja. Voi että, sitähän minä alankin tässä iltapuhteikseni tekemään.

Jos kaivaisin vaikka ihan vesivärit esille ja tekisin värikarttoja, tai leikkelisin lehdistä kuvia ja sommittelisin puutarhakollaaseja. Sillähän ei sitten kevään tullen olisi loppujen lopuksi väliä, että toteutuuko sommitelmat luonnossakin. Mutta olisi ainakin unelma-askarointia pitkiksi illoiksi.






Ai niin. Sain Saraheinältä tällaisen palkintotyyppisen huomionosoituksen, kiitos! Sen jakamisessa on ymmärtääkseni taustalla kiittelemisen lisäksi ideana, että blogit saisivat lisää lukijoita, jos niitä ei vielä ole kertynyt esimerkiksi kahtasataa. On kiva kun tulee uusia lukijoita, myönnän että kyllä minäkin tilastojani kyylään. Vaan tärkeämpää on kuitenkin tämä itse harrastaminen. Kuvien ottaminen, niiden liittäminen ja vasitenkin omien ajatusten kirjoittaminen. Oikein välillä tulee ihmeteltyä, että ketä ne kiinnostaa enkä loukkaannu, jos ei kiinnosta. Mutta lukijat ja kommentit ovat ihanainen suola tällaisen kirjoittelun ohelle, joten pistän palkinnon kiertämään:

Tällä kerralla yhdelle uusimmista löydöistäni, eli Rautalinnulle. Tykkään tyylistä ja arvostan. Myös sitä rohkeutta, jolla tuodaan välillä vakaviakin asioita esille, eikä pelkästään askarrella haaveilluusioiden parissa, niin kuin meillä monella nettikirjoittelijalla on tapana. Toivon, että Rautalintu pitää linjansa jatkossakin!






perjantai 16. marraskuuta 2012

...ja sitten tie.


On ehkä uusi harrastus mökkimatkoille. Jos siis en itse aja. Maisemakuvaus likaisen pelkääjän ikkunan läpi. Ei vaan pelkääjän likaisen ikkunan. Hih. Paitsi jos kirjoittaa pelkääjänikkunan yhteen niin kuin pelkääjänpaikankin. Minä niin tykkään yhdyssanoilla saivartelusta ja sensellaisesta. Se ei kumminkaan ole piirre, jonka vuoksi olisin erityisemmin suosiossa niin ei siitä sen enempää.

Heti huomaa hyväntuulisuudesta, että kameran kanssa meni matka joutuisammin. Ei ole uuvutusta. Harvoin sitä kyllä enää perille päästyä muutenkaan esiintyy, mutta autossa tulee joskus huokailtua kyllästyneenä vaikka olisin valinnut mukaan puuhaakin. Vierailla reiteillä riittää tietenkin pelkkä pientareidenkin ihmettely, mutta toisin on tutulla vajaan neljän tunnin mökkimatkalla.

Ajatus lähti siitä, että Lea Saukkonen ennusti pilvistä viikonloppua ja alkumatkasta kuitenkin välillä näkyi aurinkoa. Se oli virkistävää ja meinasin, että jos näppäilen pari tunnelmakuvaa muistoksi niin voin niitä katselemalla itselleni lauantaina vaikka muistuttaa että on se aurinko siellä jossain.

Tuli enimmäkseen epätoivoisia suhruotoksia, mutta sitten keksin taideaspektin ja sen että herranjestas, minähän tykkään oikein tarkastella - koemielessä tietenkin vain - sitä miten, no miten ihminen nyt saa napsittua kuvia pokkarikamerallaan liikkuvasta autosta.


Kyllä moni vakavastikin otettava taiteilija kertoo "leikkivänsä" valoilla, varjoilla, väreillä ja sitä rataa, niin miksen minäkin voi leikkiä kameralla. Siis ilman, että sen tarvitsee tarkoittaa taantumusta lapsen tasolle. Vaikka joskus kyllä tuntuu, että yksinkertaisempana olisikin helpompaa.

Mitenkään en siis tarkoita sanoa, että lapset ovat yksinkertaisia. Päinvastoin. Heidän ajatusmaailmassaan nimenomaan on ehkä viisauden perimmäinen ydin.

Mistäs sitä tietää, vaikka tässä automatkaviihdyttämisessä olikin kyse juuri siitä. Ihmisen ikiaikaisesta geenien tähtikarttaan piirretystä pyrkimyksestä leikittelyyn jotta totuus ja etenkin tosimielisyys unohtuisi. Ei mikään huono motiivi minusta. Heideggeriako minun pitäisi mökkimatkoilla lukea. Ei tule kesää.

Taannoin nuorena tein seminaarityötä Immanuel Kantista, kyllä se oli tuskaa. Sivistymättömyyden tie on niin mukavan turvallinen, ah.

Kerran yksi jannu yritti terassilla tehdä Heideggerin lukemisellaan vaikutusta. Onnistumatta.


Ei matkanteon ikkunasta kuvaaminen minulle ihan vierasta ole. Olen harrastanut sitä lentokoneissa silloin kun vielä ennen mökin lunastamista tuli vähän matkustettuakin. Yhtään en tykkää lentämisestä, ja ikkunasta pilviä kuvaamalla sai kätevästi ajatukset pois suuronnettomuusskenaarioista. Kun ei koko ajan kehdannut tilata viiniäkään.

Voisiko olla niin, että tämä liikkuva ikkunakuvaus jäikin alitajuisiin ajatuksiin kun sain tänään vapaa-aamuna nukkua pidempään ja ehdin nähdä uniakin. Tavallaan lentounia, joita olen aina kadehtinut. Ystävissäni on niitä, joille moiset ovat aivan tavallisia, mutta minä en lennä koskaan. Nyt aamuyöllä Judi Dench avasi minulle helikopterin peräluukun ja tuuppasi saariston näköiseen maisemaan liitelemään (jollain erikoisvarjolla), aika lähelle puiden latvoja ja lämpimillä kallioilla köllötteleviä ihmisiä.

En ehtinyt ottaa valokuvia.

Ilmavirta mukavasti heitteli, itse pidin säätimistä kiinni ja ainoa huoleni oli, että asukseni valikoituneen juhlakoltun helmojen alta saattoi näkyä saaristoon alushousuni. Eikä sekään kamalasti mieltä vaivannut. En ollut vissiin unessa ihan oma itseni. Normaalioloissa olisi tullut pakkolasku ja housupukuun sonnustautuminen.



Automatkalla kehittelin sellaisen kaamossynteesin, että nähdäkseen valoa pitää olla sopivasti edes maiseman reunalla, mutta oikein kokeakseen sitä olisi syytä hakeutua alavalle paikalle. Varmaan moinen ajatus on ihan tuttu valoasioita pitkään miettineille.

Alkoi tehdä mieli pelloille ja järville. Ehkä myös soille ja jonkinkaltaisille nummille, jos ei olisi pelkoa jalkojen uppoamisesta liejuun.

Suunnittelin, että jos viikonloppuna kävelisin kunnolla pitkälle mökkipihasta niin olisi sitä alavampaakin maisemaa. Vaan nyt jos Saukkonen on oikeassa, niin ei se aurinko paista viljelysmaillekaan. Ihan hyvin voin keskittyä ilmankosteuden tarkasteluun ja hiljaa olemiseen, jospa vihdoinkin näkisin livenä supikoiria.  


Ja sitten melkein nolostuin kun yllätin itseni tykkäämästä harmaastakin maisemasta. Ei oltu edes puolivälissä matkaa, kun jo pilvet valtasivat taivaan. Kyllä voisivat meteorologit joskus epäonnistuakin, mietin. Ja sitten muistin oman mottoni, että ei saa olla sääsidonnainen. Itse asiassa olen väittänyt monille, etten olekaan. Olenkohan valehdellut.

Mutta silloin on ollut kesä. Enkä minä silloin kaipaile aurinkoa, puhumattakaan helteestä. Normaali Suomen kesä on ihan riittävä.

Talviaikakin on riittävä, kunhan ei koko ajan ole pilvistä.



Helppohan se oli tänään harmaasta tykätä, kun alkuviikosta oli ihan työn puolesta tilaisuus nähdä valoa ja värejä. Tauolla vain tosin. Oltiin kehittymässä normaalioloista poikkeavissa miljöissä, ja siellä oli sitä alavaakin. Ja aurinkoa. Siellä jo tuli se tarve ottaa valovalokuvia, näytti ihmeen keväiseltä. 


Ja sitten alkoi soida päässä Mikki Kausteen Tie -biisi, jota olen kautta linjan veisannut väärin ja oikein rakastanut niitä kertosäkeen sanoja. Tänään melkein automatkalla tuli kiista, kun aloin tärkeänä lauleskella viisauksia siitä, miten ensin oli polku ja sitten tie.

Kamalan kivasti sanottu.

Se meneekin kuulemma niin, että nimihenkilö laulaa olleensa ihan itse ensin polku ja sitten vissiin muutuneensa tieksi. Kyllä niin tykkään Egotrippi-tyyppisestä musiikista, mutta jonnekin osa sanoista aina niellään ja minä olen ennenkin joutunut konflikteihin väitettyäni osaavaani sen bändin lyriikat priimasti. 

Kuka meistä nyt itse olisi polku, ja jos niin olisi niin ken sitä polkua sitten kulkisi. Kaverit vai. Voi olla, että olen jäänyt rippikoulubiisien asteelle kun tykkään ajatella omaa askellustani poluilla ja jopa teillä. Vaan eipä tämä ole kuin pieni asia aamusydämiksi mietittäväksi, niin ei hätää.

Ihan hyvin voin jatkaa mukana laulamista omilla sanoillani, kukas siihen vakavasti puuttuisi.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Astiaa



Tuli oltua lapsuudenkaverin kanssa pikkuisen yöelämässä perjantaina. Tai siis oikeammin After työviikko -henkisellä iltapäivällä se kaikki alkoi. Pitkästä aikaa. Kyllä teki hyvää, kun tuli naurettua aika paljon. Huumoristamme on kehittynyt mustaa tässä viime vuosien aikana kun ystävyydestämme olosuhteiden pakosta muuttui myös vertaistukikerho, Syöpäsairauteen menehtyneiden lapset ry. Ei se aina ole hauskaa ollut, mutta on se vaan niin helpottavaa kun voi vaikeille asioille myös nauraa, nähdä itsensä murheiden keskellä sopivan vinossa kuvakulmassa ja hihitellä sille.

On ihmisiä, jotka haluavat säilyttää arvokkuuden kuoleman äärellä ihan loputtomiin, mutta minä en kuulu niihin. Se on elämän ilmiö siinä missä muutkin ja siihen pitää saada suhtautua muullakin tavalla kuin synkästi.

Kautta linjan olen tykännyt siitä, että on ollut tässä nimenomaisessa seurassa lupa kikattaa ja kiroilla. Siis itkeskelyn lisäksi. Aletaan olla voittojen puolella ja energiaa riittää taas lapsuusmuistoihinkin.

Kun saatiin kapakassa (mitäs sitä kaunistelemaan, baarissahan me oltiin) seuraakin, niin puheripulit lähenivät stand up -komiikan tasoa. Tai ainakin siltä tuntui. Oli sellainen kauan kaivattu nokkela huppeli ja kaikki omat sanomiset tuntuivat viiltävän terävän älykkäältä huumorilta. Onneksi sitä hölpötystä ei kukaan vissiin äänittänyt. 

Mökin ja monen muunkin asian takia en ole kaivannut kaupungin ilta- ja yöelämää juuri lainkaan. Mutta kyllähän tuo siis piristi. Hyvä mieli tuli, ja kevyt.

Enempää kun en kuitenkaan kehtaa baarissa notkumisesta raportoida, niin sattui hyvään saumaan Kaisulta saamani tehtävä kertoa jotain astioista. Lempisellaisista. Voisin kirjoittaa aiheesta kirjankin, mutta tänään yritän olla ytimekäs.


Ei tässä oikeastaan tarvita edes aasinsiltaa. Odottelin eilen pahaa äitipuoltani kylään, äckilga styvmoder oli kutsunut itsensä luokseni vaihtamaan kuulumisia. Kyllä oli kiva, kun sain kaivella esille yhdet lukuisista perintölautasistani. Pelkistetyissä raidoissa on jotain sellaista, että heti tulee seesteinen olo kun ne ovat näkösällä. Muoto ja koristelu - jos minä olisin astioidentekijä niin varmaan olisi turhaa hörsyä kippojen reunoissa ja liikaa ajateltavaa syöjillä ja juojilla. Näissä astioissa ruoka pääsee pääosaan, niin kuin pitääkin.

Tein risottoa. Sitä oikeaoppista, johon menee paljon aikaa. Jota valmistaessa voi seurustella keittiön nojatuolissa istuvan läheisen kanssa ja nautiskella juttelun lisäksi haisusta. Valkoviinissä hauduttelusta tulee kyökkiin mahtava aromi.



Oikein aloin ajatella, että mistä astioista minä eniten tykkään. Alunperin vähän ärsytti puolison kannattamat yksinkertaiset kahvimukit. Hän kun tykkää myös yksivärisestä. Vaan minä olen löytänyt kätevän kompromissin. On ne simppelit linjat, mutta kuvioita kyljessä. On kertynyt aika kivakin kokoelma erilaisia kahvimukeja.

Alla olevassa kuvassa omat suosikkini. Työmatkamuisto Tiranasta (oli se vaan mahtava reissu), kummitädiltä peritty retromuki ja Marimekon heräteostoyksilö alelaarista. Kun aamuvuoroaamujen pimeydessä turautan mutterikahvia itselleni, niin siinä keittimen pörinää odotellessani voin rauhassa valita mukia.

Yllättävän usein valitsen kuitenkin yksivärisen violetin. Olen sen verran aamuäreä, että ärsykkeet on karsittava minimiin näköjään. Kaipaan sitä keltaista mukia, joka meni rikki. Se tuli joskus kahvipaketin kylkiäisenä.


Yhtään en ensin tykännyt perintömokkakupeista. Mitä mokka edes tarkoittaa. Kahvia. Olen uudelleennimennyt ne espressokupeiksi. Sitten tajusin että samaa korutonta muotoilua ne edustavat kuin muutkin käyttöastiamme, ja sillä tavalla sopivat kuvaan. Olen vienyt perintökippoja ja -kuppeja maalle, mutta nämä saivatkin jäädä kotiin. Se, että ovat oikein Arabian kupit - no ei sillä ole erityisemmin merkitystä.

Sitäpaitsi en juo mokkaani koskaan noin pienistä kupeista.

Mutta ovat kätevät retkeilykäytössä. Otin kupit ja termospullollisen kahvia mukaan tässä taannoin kun äidin syntymäpäivänä oli ystävätapaaminen haudalla. Kivasti toimivat siihen tarkoitukseen.


Minulla on paha tapa solmia tunneside yksittäisiin esineisiin ja astioihin. Toisaalta se on hyväkin, sillä en ole perinyt - enkä todellakaan aio ostaa - yhtään kokonaista ehjänä säilynyttä astiastoa. Tulee vaalittua itsenäisiä kuppipareja, jotka pölyyntyvät käyttämättöminä tilpehöörihyllyllä. 

Juon muutenkin kahvia enimmäkseen vain aamuisin, niin kupit ovat joka tapauksessa liian vähällä käytöllä.

Seuraava kuppi tuli pöllittyä isovanhempien kaapista jo ennen Taatan kuolemaa. Siellä se oli arkimukien takana, perimmäisessä nurkassa. Minä niin tykästyin sen kuviointeihin ja herkkään yksinäisyyteen - syntyi ihmeellinen tunne ja tarve sujauttaa se omaan putkikassiin. Silloin en jotenkin ajatellut sitä tosiasiaa, että minulle ne kaikki tokkelot kuitenkin käsiin jäävät.

Vähän huvittuneena siispä suhtaudun tähän kaikesta irrallaan olevaan vanhaan kahvikuppiin, jota en koskaan käytä mutta usein ihailen:


Kuitenkin jostain syystä tykkään melkein eniten lasiesineistä. Läpinäkyvyys on hyve. Ja vielä jos lasiin on raapustettu jotain tai puhallettu kuplia, niin on erityisen kiintoisaa ja ihailtavan arvoista. 


Tykkään juoda punaviinini eteläeurooppalaistyyppisesti juomalasista. Perustelen sitä sillä, että olen ollut Italiassa. Oikeasti jalattomat lasit ovat päätyneet käyttööni siksi, että poikkeuksetta - kun puhuessa kädet heiluu - tönäisen jalallisen lasin kumoon ja rikki. Lahjaksi saadut Iiitalan kauniit lasit ovat käytössä hyvin harvoin, eihän niitä uskalla edes tiskata.

Sen sijaan tämänpäiväinen suosikkini on tähtilasi. Todella kevyt. Vähän huolettaa se kyllä, koska saattaa olla hauraskin. Varovasti sitä kuitenkin käytän ja tunnelmoin kuvioiden äärellä.



Tykkään astioista, mutta kuitenkin kaipailen enemmän pihalle. Vaan nyt kun on hullun pimeää, niin ulkoilun sijasta kippojen töllöttely voi tuoda iltoihin iloa. Paitsi että hyvät kirjat ja osuvat telkkarin komediasarjat ovat vielä hauskempi lisä elämään kaamoksessa. 

Urheilkaa vaan kaikki loisteputkien valossa, minä käperryn kotiin.



Haluaisin kuulla,  mitä astioistaan ajattelevat Petra ja MsA. Ei ole pakko vastata haasteeseen, kaikki eivät niistä tykkää.


maanantai 5. marraskuuta 2012

Pyhä sumu

Vasemman vastarannan soma pikkumökki. Tavoitteena tutustua.


Olin vähän ajatellut, että lauantai tulisi käytettyä klapihommiin mökillä. Puita talven varalle ja ehkä naapureillekin asti. Vaan pyhäinpäivän upea sumu järvellä sekoitti kaiken. Ei oikeastaan voinut tehdä muuta kuin ihmetellä sitä ja sytytellä lyhtyjä. Oli varmaan tarkoitettukin niin, että ei huhkita vaan hiljennytään.

Paitsi, että ääneenhän sitä sumua piti taivastella niin, ettei hiljaisuudesta siinä mielessä ollut merkkiäkään. Olipahan ainakin muuta puhuttavaa kuin esimerkiksi perintöverot. Minulla on niistä nyt omakohtainen mielipide, muttei sen jankuttaminen mitään auttaisi kuitenkaan.

Luonnonilmiöillä on tämä erityinen ja vakava tehtävänsä, palauttaa ajatukset ja puheet oikeiden asioiden äärelle. Tai ainakin auttaa tilapäisessä paossa, ja antaa mielelle aikaa hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa. Sen suuntaistahan vanhassa viisaudessakin toivotaan. Ei ole turhasta temmattu se toive, ja meikäläinen ainakin näyttää tarvitsevan raitista ilmaa ja pieniä ihmetyksen aiheita että tulisi oikeasti viisastuttua.

Eivät auta elämäntaito-oppaat. Paitsi etten ole niitä aikuisiällä kyllä yrittänytkään lukea. Pitäisiköhän.



Kyllä olen tottunut siihen, että mökkijärven yllä on tiettyä sumua. Enemmänkin ja useammin saisi olla, tykkään. Tutuinta ja rakkainta on kesäöisin se rannoilta keskelle päin hiipivä höyry ja joskus aamuisin se tietty usva, joka yleensä päivän mittaan katoaa.

Koskaan en ole nähnyt sellaista elävää ja liikkuvaa, koko ajan muuttuvaa sumua kuin viime lauantaina. Välillä se hävisi kokonaan ja vastarantakin näkyi - luultiin että siinä se oli, kirkastuu. Selkänsä kun käänsi, niin sumu oli palannut. Äärimmillään se oli kokonainen kunnon seinämä - sellainen, ettei ihan heti olisi tehnyt mieli lähteä soutelemaan.

Ystävällä on kunnon kamera, jota kadehdin. Kyllä minäkin pyörin rannassa pikkupokkarini kanssa, mutta ystävä vei kuvaussession astetta pidemmälle. Vinkkasin, että liiterissä on kyllä tikkaat ja sahakin löytyy. Rantaan - pikkuisen väärään paikkaan - kasvanut paju sai luvan poistua ja tikapuista syntyi sumunkuvaustorni. 

Huoletti vähän se vaappuvaisuus, mutta jos jotain harrastaa todella intohimoisesti on näemmä otettava riskejä. Itse pikkuisen aloin haaveilla, että rantaan voisi rakentaa ehkä tähystystornin suorastaan.


Sellaista voisi joskus käyttää vähän niin kuin majakkanakin. Keksin nimittäin, että silloin kun tikapuilla ei huoju kukaan ihminen, niin siellä voi olla lyhty. Pyhäinpäivänä se sai jotenkin erityisen suuren merkityksen, varsinkin kun oli tosiaan tämä hurjan epätodellinen paksu sumu.

Ei oikeastaan tarvinnut paljonkaan pinnistää, kun tuli sellainen muinainen olo. Että koska tahansa tiheän hiljaisuuden keskeltä voi ensin kuulla vaimeita loiskahduksia. Sitten ne tajuaisi airoiksi. Ja yhtäkkiä musta ruuhityyppinen soutuvene vaan tulisi sumusta näkyviin ja rantautuisi.

Koko ajan olisi selvää, ettei se ketään tulisi hakemaan vaan että sumun taakse tuonpuoleiseen siirtyneet rakkaat poikkeaisivat vain morjenstamassa juhlallisesti, kun oli tämä usvan tuoma oivallinen tilaisuus soudella käymään siltä rannalta, minne me emme näe.

Olipa jännä leikkiä sillä unella, ei minulla kai ole mikään kovin vilkas mielikuvitus kuitenkaan kun maisema oli ja pysyi aivan hiljaa. Ja hyvä niin.


Yritin miesväen valistuksesta oikeasti oppia sitä, miksi ja miten sumu syntyy. Miksi sitä on yllättävän harvoin ja etenkin sitä, miten se voikin olla niin epäennustettavasti käyttäytyvä kuin pyhäinpäivänä. En ehkä kiihdyksissäni osannut kuitenkaan kuunnella. Aion opiskella aihetta jostain oikein kunnolla, että voin sitten elvistellä tiedoillani ystäville, jos joskus tulee samanlainen sumuilmiö. 

Toivottavasti tulee! 

No, se mikä ihmetytti - mihin kysymykseen en mielestäni saanut kattavaa vastausta - oli se, että kun pimeys kunnolla laskeutui ja muuttui vähitellen yöksi, niin miksi siinä vaiheessa sumu taas hälveni.

Vähitellen alkoi vastarannan taloista ja jopa somasta pikkumökistä erottua valoja.

Olen vähän miettinyt, että veisin sinne somaan pikkumökkiin joskus viestin että haluaisin tutustua. Ihmeellinen uusi piirre minussa. Olen huomannut, että aika pitkään en ole kaivannut uusia tuttavuuksia. Siihen on nyt tullut jokin omituinen muutos. Miksiköhän. Ehkäpä elämäntaito-oppaat osaisivat kertoa senkin. 


Ihan koko päivää ei voinut seistä rannassa, kun olisi tullut vilukin. Siivosin saunaremontin jäljiltä vielä sotkuista aluetta, aika pienet ponnistukset se lopulta vaati. Olin haaveillut, että vanhasta padan luukusta tulisi valkoiseksi kalkittuun muuriin seinäkoriste. Mutta raskas ja hankalan mallinen on se siihen tarkoitukseen.

Yllättävän tasapainoisesti luukku asettui yhdelle saunapolun varressa komeilevalle kivelle. 

Osoittelin sitä innokkaasti kynttilät viriteltyäni muillekin. Mutta ei se rannasta käsin näytä oikein miltään. Pitää katsoa tietystä suunnasta. Eli kun astelee polkua alas, niin puolivälissä vasemmalla - siinä se vain näyttää joltain. Voi olla että vielä siirtelen teosta pitkin tonttia tai teen siitä jotain muuta. 

Mielestäni jykevä R-kirjain sopii hyvin Ryötönperän logoksi. Tai Ruhtinattaren. Kummasti sekin arvonimi on alkanut unohtua. Aluksi minua vallan sillä tavalla tituleerattiin. Ehkä en kurapuvussa lontostellessani kanna muassani riittävää arvokkuutta. Hih. Käytännöllisyys turhamaisuuden edelle. Niin tässä elämässä minulla on enimmäkseen ollut kai tapana toimia, minkäs teet.


Tein kaikenlaisia muitakin kynttiläinstallaatioita, turha niistä jokaisesta on kuvaa laittaa. Mutta pyhäinpäivän kunniaksi keskityin hetkeksi myös Ryötönperän Pet Cemeteryyn. Sinne on toistaiseksi haudattu vasta yksi Roope-kissa ja eräs piisaminpoikanen. Mielestäni paikkaa voi pitää muistelulehtona myös muualle haudatuille tontilla viihtyneille eläimille.

Löysin lainakoirani jäljiltä maastosta ehjän tennispallon. Sen täytyi olla Merkki, tervehdys koirien taivaasta. Nimittäin pallot yleensä hammasteltiin rikki aika nopeasti. Siihen yritin turhaan puuttua. Lainakoira on kesästä asti vouhottanut paremmilla metsästysmailla, minä pikkuisen sitä mökillä kaipailen kun meillä oli hyvä yhteys. Halusin kunnioittaa hänen muistoaan tällä palloteoksella.

Jännä nähdä, koska seuraavan kerran lainaan koiraa tiluksille ja sisällekin kaveriksi. Sitä varten pari vanhaa huopaa odottaa kaappien päällä. On sitten koiranpetejä valmiiksi. Vaikka yleensä - lomalla kun meidän mökillä ovat - saattavat päästä sohvalle ja ääritilanteessa jopa ihmisten sänkyynkin nukkumaan. 

Pääsääntöisesti olen ollut tiukkana, että omissa pedeissään saavat luvan pötkötellä.



Minun pitäisi nyt muutamaksi kuukaudeksi oppia arvostamaan sisällä vietettyjä iltoja. Tuntuu, että niitä on arjessa ihan tarpeeksi. Mökillä tekisi mieli olla vaan pihalla. Kyllä se voi vähän ankeaksi käydä jos koko tulevan talven mustat illat räydyn turhautuneena. On muistettava taas sisäseinienkin tuoma tunnelma ja takkatuli, kynttilät ja rauha.

Pikkuisen häiritsin muiden rauhaa lauantaina, kun halusin vähän toimintaa pimeyteen. Sen sijaan, että olisin järjestellyt vinttiä ja penkonut perikunnan laatikoita, halusin kuunnella vinyylilevyjä. 

Ei saanut Danny, Elvis tahi italodisko seuralaisiani seurallisiksi, vaikka kuinka yritin jammailla esimerkiksi. On opittava ottamaan huomioon ja varaamaan itselle viihdyttävää askartelua tai lukemista kätten ulottuville sellaisiksi viikonlopuiksi ja pyhiksi kun ei ole levyistä innostuvaa seuraa.

Aivan ymmärrettävää, että kaikkia ei kiinnosta samat asiat yhtä aikaa. Silloin pitäisi tajuta olla tyrkyttämättä. Jos minulle törpättäisiin Loirin tulkintaa Eino Leinosta väärällä hetkellä, niin olisi piru irti. Vaan jos oikealla, niin heti olisin tunnelmassa mukana.







Vielä pieni loppuraportti kotimatkalta:



Noudettiin yksi ystävä kimppakyytiin matkan varrelta sunnuntaina. Paikasta, jossa oli aitoa ja alkuperäistä ite-taidetta tontti pullollaan. Kyllä siinä meikäläisen padanluukkuasetelmat kalpenevat. 

Ei ehditty olla kauan teoksia katselemassa, mutta heti kävi ilmi että tekijällä on ollut taitoa. 


Mieleen tarttui taiteilijan sukulaisen kommentti siitä, että teoksia pitäisi vähän kunnostaa.

Huomasin tänään ajattelevani talkoita. Että jos ehdottaisin, että voisin mennä kunnostusavuksi. Tai ehkä rekrytoin sinne isonkin porukan rapsuttelemaan sammalta teosten päältä ja öljyämään liikkuvia osia, ja maalailemaan. Sillä tavalla voisin ujuttautua tämän edesmenneen ite-taiteilijan lähipiiriin - tutustua ja samalla oppia esimerkiksi tuuliviirien tekoa itsekin. Hyödyllinen taito.

Itsekkäät ovat motiivit, mutta nyt ei hävetäkään jännästi yhtään, kun olisi tämä oppimisen ja mahdollisen ystävystymisen aito teema läsnä.


Vaikka joka paikkaa en ehkä putsaisi sammalesta (sanoo ihminen, joka kylmästi riipii oman tontin kiviä paljaaksi). Esimerkiksi Pingviiniperheellä oli hauska tukka. Ja muutenkin tykästyihin heihin. Ehkä aloitan sitten talkoissa heihin keskittymisestä, jotta tukat jäisivät paikoilleen.

Alan pingviinivastaavaksi.