lauantai 28. toukokuuta 2016

Kerkesin kerkille





No niin, ystävät. Nyt on kiire! Ehdin luultavasti naputella taas vain muutaman rivin - vaikka olisi paljonkin kerrottavaa. Kaupungissa aloitin teille raporttia sieltä tekemisistäni, mutta se jäi kesken ja on nyt jo armottomasti vanhentunutta tietoa, vaikka halusin oikeastaan laitella itseänikin varten asioita muistiin. Oli sellainen pitkien työvuorojen putki, että välissä vapaa-aika meni levätessä. Sitten minä pääsin keskiviikkona tänne mökille!

Istun nyt tässä tuvan hämärässä - huushollissa on läpiveto, että tuulettuu. Niinpä huidon samalla hyttysiä ja kiroan katkeilevaa nettiyhteyttä. Se on ennen toiminut aika hyvin, mutta nyt on jotain pulmaa. Onkin ollut tämän retken ainoa pulma!

Jos eilisillan väsymystäni ei lasketa.

Olin nimittäin oikein sieluni silmin suunnitellut, kuinka asetun iltarauhaan saunanraikkaana. Nautin säästelemääni viinintilkkaa (joka on syntisesti lasissa nyt), pistän radion tai telkkarin luonto-ohjelmat taustalle, ja kirjoittelen teille Ryötönperän kuulumisiani. Söin keitettyjä perunoita ja tonnikalaa. Sitten alkoikin elokuva Uuno Turhapuron nuoruusvuosista, jonka ääreen nukahdin. Ja nyt minun täytyy kohta alkaa siistiytyä, koska juna Jyväskylään kutsuu! Meillä on kuulkaas tulossa 20-vuotisluokkakokous sosiaalikasvattajaporukan kanssa, ja siitä saatatte saada erillisraportin jahka olen juhlista selvinnyt. Jännittää - olen vain muutamaa kaveria nähnyt valmistumisemme jälkeen. Olenkohan ryppyisin.

Niin, että pidemmittä jaaritteluitta - pikainen muistiinpanoluettelointi!




Onnibussi. Heräsin siihen aamuviideltä kotona, ja seitsemältä tönötin tärkeänä Kampissa. Olin oikein tulostanut lipun, vaikka tiesin pelkän sarjanumeron riittävän. Oli ihanasti puolityhjää ja sain kahden paikan ihan yksin. Elämäni ensimmäinen kerta siinä välineessä, ja ilmassa oli juhlan tuntua. Jyväskylän vaihtoa kun alettiin lähestyä, tajusin palaavani niihin maisemiin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen - ja mikä sattuma, että nyt lauantaina menen sinne taas. Kurkottelin paikaltani ja ihmettelin kaupunkikuvan muutosta. 

Luulin, että mennään vanhalle Matkahuollolle torin kulmille - mutta olisihan minun pitänyt muistaa kuulleeni uudesta Matkakeskuksesta radan vieressä. Melkein kuin ulkomailla, niin vieraan näköistä oli. Onneksi oli vaihdossa aikaa puoli tuntia, ja ehdin etsiä vanhan asemarakennuksen, niin pulssikin siinä sitten laski. Huh. Jotain tuttua sentään.

Kohti mökkipaikkakuntaa kun lähdettiin (ihanasti oli keltaliivinen Onnibussin neuvonantaja kertomassa Pohjanmaan reitistä, osasin oikeaan autoon) - aloin olla jo malttamaton. Miltähän mökillä näyttää, pellot ja pientareet niin vihreänä! Viimeisillä kilometreillä oli tietöitä ja pikkuisen myöhästyttiin. Minä tekstiviestittelin noutamaan saapuvalle naapurille - minulla on nyt uusi "uhri", kun lähinaapurin isäntää ei enää ole meikäläistä kuskailemassa - että kohta tullaan. Hän halusi varta vasten tulla ihan pysäkille vastaan, että näkee Onnibussin.

Se on vielä näillä seuduilla aika uusi ilmestys. Kokonaisarviona sanoisin, että jos vaihtoyhteyden bussissa ei olisi piipannut palohälyttimen loppunut patteri koko ajan, niin matka olisi ollut aivan loistava. Varmasti tulen uudelleen samalla tavalla - aamulähdöt sopivat minulle, ja sitten on melkein koko päivä aikaa perillä.

Ehdin sentään keräillä luontoa pakastimeen.
Koiranpennut. Niitähän on siis kymmenen Paikallisystävällä. Olin heti ensimmäiseksi illaksi tilannut retken heitä tervehtimään. Seitsemän noutajaa ja kolme terrieriä, plus minulle ennestään tutut emot. Heitä hoivaava kuusivuotias tyttölapsi. Sitä jälleennäkemisen riemua. Minä sain voikukista päivähoidossa kerätyn kimpun. Äitinoutajalta irvistyshymyä ja loputonta hännänheilutusta sekä ylpeää lapsikatraan esittelyä. Oikein halasin koiraa ja kehuin hienosta suorituksesta. Hän painoi päänsä kaulakuoppaani, ja meillä alkoi lepoloman suunnittelu. Kuinka hän sitten voisi tulla Ryötönperälle leirille jahka pennut ovat maailmalla.

Terrierin kanssa piti olla vähän varovaisempi, koska lapset olivat vielä niin pieniä. Mutta sain minä ottaa nuorisoa ihan syliin ja sekin emo minua kauniisti napitti ruskeilla silmillään, kaipasi selvästi rohkaisevaa silittelyä hänkin. Liikuttavaa! Nuorimman terrieripennun painonnousua seurattiin keittiövaa´alla. Sain raporttia, että torstai-iltana ylittyi jo 300 grammaa! Hyvä Sanni! Hän jää ystävälle, joten saan siitäkin otuksesta ehkä joskus kaverin mökille.

Lisäksi suunniteltiin kesäloman kohtaamisia ihan ihmisten kesken, sain Oriflamen täsmätuotteita mökkirönttönaamaani sekä vieläpä paluumatkan Ryötönperän tontille Alkon kautta. Siellä myyjäpoika ilmoitti ilahtuneena, että sehän on kesä tullut kun sinuakin näkee! Heh. Hän oli itse juuri jäämässä lomalle, ja varmaan riehakkaalla tuulella. Minä ostin kaupasta tulevalle eskarille vieläpä karkkia, ja niiden makuvertailussa ehdittiin yllättävän pitkälle viiden kilometrin matkalla. Todettiin, että melonin makuinen ei vakuuttanut, mutta jälkituntuma oli aika hyvä.

Sitten oli saunaa lämmittäessä puhelinkonferenssi yhden toisen nuoruusystävän kanssa. Hänellä on myös mökki näillä seuduin, mutta istui juuri silloin vielä kotona Helsingissä. Suunniteltiin taas jälleennäkemiskokoontumista. Saman porukan toiselta ystävältä olin saanut viestin facebookiin, että pitäisi järjestää se biisintekoleiri. Hän asuu täällä vaimonsa kanssa, ja soittelee kitaraa. Minä aion osallistua lyriikoiden tekoihin, jahka tässä joutaa.




Hyötykasvit. Naapurin leskirouva tyttärineen olikin jo ilmoittanut, että hakivat menneellä viikolla meiltä raparperia. Sitä oli niin paljon vielä sopivaa jäljellä, että melkein iski stressi. Se iski myös kuusenkerkistä ja nokkosista. Minä ajattelin, että en todellakaan ehdi nyt keitellä mitään mehuja tai siirappeja, mutta sitten muistin että täällähän on tosiaan pakastin. 

Keskityin sen havainnon jälkeen viljelyharjuun. Kärräsin sinne kymmenisen kuormallista ylivuotista liemenlorotusturvetta - sen oli annettu puoliintua lehtiroskan kanssa avoimessa pihakompostissa, ja ihan oli kuulkaa kelpo multaa! Kun olin sen lapioinut harjun päälle ja kastellut, niin sitten tulikin leskirouva kylään - koska niin oli sovittu.

Mentiin rantaan puimaan päivän perunkirjoitusta ja muita kuulumisia. Hän toi voisarvia meille evääksi (molemmat syömme itseksemme liian vähän), vaikka oli jo aamulla kiikuttanut puolikkaan raparperipiirakan. Pidettiin palaveria rikkinäisestä ruohonleikkuristamme - josta äsken kuulin sen verran, että rouvan veli haki sen korjattavaksi. Tänne jää nyt voikukkameri, mutta naapuri sanoi voivansa aivan hyvin yksinäisen aikansa kuluksi tulla ajelemaan minunkin nurmikkoni.

Mitenkähän minä senkin sitten korvaan. Äsken kun hän kävi sanomassa heipat, niin annoin vain viljelemättä jääneet salkopavun siemenet mukaan - ne ovat lionneet jo pari päivää, mutta eilen tosiaan loppui se puhti kesken. Olin istuttanut jo kurpitsaa, avomaankurkkua, herneitä, härkäpapuja, ruusupapuja... Ja kitkenyt vähän itäseinustan akileijaniittyä sekä huoltanut kasvihuoneen asukkaita.

Sitten minä saunan lämmetessä siivosin tuvassa takan vierustan, jossa oli hiirillä ollut puupinossa talvikarkelot. Tänä aamuna järjestelin puhtaan pyykin säkeistä tekstiilit kaappiin, ja nyt täällä on aika siistiä, vaikka itse sanonkin. Että jos tulee palattua vasta sitten loman alettua juhannuksena.




Sää on ollut aika pilvinen ja melko viileä. Ei ole edes puuhastellessa tullut hiki. Aika sopivaa! Tuomi kukkii ja muutenkin on ihana luonnon tuoksu ja lintujen laulu. Minä olen tunkenut haikeat ajatukset mielestä pois, sain kuitenkin nyt käydä katsomassa tätäkin vaihetta. Haaveilen saunavihdoista. Jännästi olen alkanut haaveilla myös heinäkuun pysähtyneisyydestä, että jos sitten ehtisi levätä. Nyt jäi esimerkiksi polttopuita tekemättä, kun oli noita pihatöitä - mutta puuhommien ääressähän minä parhaiten rentoudun.

Tosin, eilen illalla kun soitin kotiin, sain mieheltä ukaasin, että nyt pää tyynyyn jos kerran nukukttaa. Hänellä oli teoria, että kaupunkikiireeni väsymys tuli täällä viiveellä - vaikka olinhan minä levon tarpeeni huomannut siitäkin, että nukuin pommiin aamulla. Vasta tänään heräsin aikaisin. On syytäkin olla pirteä, kun juhlat odottaa! Apua, tunnin päästä minun pitää alkaa olla lähtökunnossa ja tässä vielä nakuttelen.

Pitää tukka pestä ja kammata, ainakin. Ehkä laittaa vähän ripsiväriä. Sain Jyväskylästä viestin, että siellä juhlien emäntä on jo rullat päässä, muuten mennään farkuilla. Tuleekohan minulla siellä juna-asemalla itku, kun näen pitkästä aikaa minua hakemaan saapuvia koulukavereita. Viimeistään illan päälle saadaan varmaan liikutusta aikaiseksi, kun ollaan kaikki koossa luokanvalvojaa myöten. Pitäisköhän se ripsiväri sittenkin jättää laittamatta.

Linturintamalla on tietenkin täysi hässäkkä päällä. Onneksi talousrakennuksissa ei ole kuin pari pesää. Rastailla perinteinen vierashuoneen yläikkunalaudalla ja sitten saunan takaräystäällä jollain pikkulinnulla. Majavahavaintoja en ole tehnyt, mutta laulujoutsenpariskunta uiskenteli eilen meidänkin rannassa - niin olivat tärkeinä, että huvitti oikein.

Minua nyt kuskaileva kauemman naapurin isäntä kertoi, että ihmetteli pullon avaamissuhinalta kuulostavaa ääntä portaaltaan. Itse hän rassaili autoaan ja selän takaa se kuului. Käärmehän se siellä. Kyy. Uhitteli oikein! Minä en muistanut kysyä, että mitä sitten tapahtui. Kohtahan minulla on tilaisuus kun taas mennään kylille.

Olenkin sitten hautonut jalkojani saappaissa varmuuden vuoksi, että jos minunkin hiljaisella tontillani olisi yhtäkkiä luikuraeläin. Ei ole näkynyt, onneksi. Kun en minä tiedä, mitä sitten tekisin. Kunnioitan ja pelkään käärmeitä, kun en ole tottunut. Tappaa tuskin uskaltaisin, tai edes haluaisinkaan, joten mieluummin sellainen yhteinen rinnakkaiselo - että ei edes kohdata.

Illalla minä katsoin telkkarista - herättyäni sohvalta - petoeläindokumenttia, ja mietin että missähän meidän ilvekset ovat. Sitten aloin ikävöidä kotiin jääneitä kissojani, ja tunnelmoin sitä kun he taas pääsevät kesälomalle tänne.


Luonto alkaa olla nyt parhaimmillaan. Onneksi ehdin nähdä ensimmäisen metsäkurjenpolven ja niittyleinikin kukinnan. Vielä ovat vaatimattomia. Akileijat vaikuttavat tosi pontevilta, mutta lupiinit ovat vielä alkutekijöissään. Villiorvokkeja on siellä täällä, kielo tekee vasta kukintaansa. Tavallaan toivon viileää alkukesää, jotta saan nähdä mahdollisimman paljon alkukesän kukkijoita sitten kun seuraavan kerran tulen.

Sanoin naapurille, että melkein tekisi mieli tulla kahden viikon päästä kun on vapaa viikonloppu. Mutta kun pitäisi kaupungissakin ehtiä vaikka mitä ennen poistumista pitkälle lomalle. 

No, nyt on joka tapauksessa tupa aika hyvin siivottu kesäkotiaikaa silmällä pitäen. Kirjoituspöytäkin pysyy siistinä, kun ei sen ääressä voi ainakaan netissä kirjoittaa - koska ilmaantui se yllättävä yhteysongelma juuri siinä. Onkohan se luomakunnan merkki, että kesällä vihdoin kirjoittaisin jotain ihan muuta, vaikka pari novellia? On tulossa ihanasti erilainen kesä kuin viimeksi, kun ei ole perikunnan taidehässäkkää - esimerkiksi.

Nostin toppatakit pois ja kuratakit tilalle eteisen naulakkoon. Näyttää aika romanttiselta ja saaristolaiselta noi keltaiset sadetakit. Toivottavasti lomalla myös sataa, että saan haistella ja kuunnella kesäropinaa. Nyt olen kuullut ensimmäiset koivunhavinat, joten ei tämä todellakaan ole mikään hukkareissu ollut. Palaan pian!


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Pitkä silta

Menin äsken kyykkyyn. Se on merkki itkusta. Kuulin jo alkuviikosta, että Höppöstä ei enää ole. Mutta minulla oli muka niin kiire, etten ehtinyt ajatella. Oli kuuden päivän työputki. Höppösen äidillä ehkä maailman kamalin äitienpäivä.

Aloin ajatella eilen.

Tänään menin puutarhakauppaan. Puuhastelin pihassa. Yksin. Se oli ihanaa.

Nyt kun orvokit on istutettu, kielot todettu ja - niin. Tuli sitten se ensimmäinen kumarrusreaktio ja sitten istumaan. Ja sitten mykkyräitkukyykky. Sanoin, että voi perse. Anteeksi ruma kielenkäyttöni.

Höppönen oli nallekarhumainen ylisuojeleva kaikkia rakastava tyyppi, joka kerran - silloin aikoinaan - tahtoi valvoa. Tahtoi valvoa minun ja kaverin mielenterveyttä tilanteen jälkeen. Tilanne oli se, että me oltiin saatu turpiin, eikä meitä Höppösen mielestä voitu jättää keskenämme.

Kuului kotoisa kuorsaus sohvalta, kun olimme täpäkkänä sekaisin. Voi, Höppönen.


Minä laitoin monena jouluna Höppöselle kortin. Sitten sain takaisin tekstiviestin. Leppoisia pyhiä!

Kerran kun minulla oli synttärit. Höppönen varsin hyvin tiesi, etten tykkää niitä viettää. Tuli kuitenkin Rytmiin ihanan liljapuskan kanssa muina miehinä. Se oli todella kaunis kimppu. Minulle se tökättiin, ja nallekarhumainen maha hytkyi naurusta kun minä punastellen vaivaannuin. Kiukuttelinkinkin varmaan.

Niisk. Kaduttaakohan vähän.

Höppönen ei ollut pikkumainen. Hän tykkäsi jalkapallosta ja kaljasta. Ihana mies.

Tänään huomasin kotipihalla lemmikin. Ei se ole siellä ennen kasvanut. Forget me not. Ajattelin Höppöstä, Summasta, äitiä ja isää. Sitten minä ajattelin sitä miten eilen ystävän kanssa itkettiin Helsinki-Vantaa -muistolle. Tsunamin jäkeen.

Että ystäväni bestis huuhtoutui mereen ja tuli sinkkiarkussa kotiin. 

Miten ystväni oli seissyt lasioven takana ja seurannut hiljaa kaverinsa paluuta kotimaahan. Aina minä alan itkeä kun kuulen tuon tarinan. Minusta on reilua ottaa osaa! 

Kuinka paljon saa ihminen itkeskennellä kesken kevään? Tämä on ollut todella tervehdyttävää. Mutta silti, Ilpo Tiihosta siteeraan, Höppöselle:

 
Pitkäsilta. Pätkä mies
veteen tuijottaa.
Sillan alta sorsanpoika
katsoo kulkijaa.
Hetkisen he kuuntelevat
samaa suhinaa...
Kaisaniemenlahteen jostain
tähti putoaa.
Nyökkäävät he toisilleen,
täytyy lähteä...
mutta nyt on molemmilla
pala tähteä.



sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Maisat.


Hyvää äitienpäiväsunnuntaita, ystävät! Täällä blogikaverinne on vieläkin aivan tunnelmissaan viikonlopun mökkireissusta. Kotona jo tätä nakuttelen, mutta mieli on tietenkin jäänyt Ryötönperälle. Ihan spontaanisti pääsi aamusella lause, että herranjestas miten onkin kaunista. Ilman mitään kliseeajatuksia tai edes oikeastaan lähtöhaikeutta. Tietenkin minä olisin halunnut jäädä mökille sen sijaan, että asettuisin ankaraan työputkeen. Mutta kun tiedän sen putken kahden ja puolen viikon päästä päättyvän ja sitten taas pääseväni takaisin maalle, niin kestetään nyt.

Tavallaan se on järkevääkin, että työvuorollisesti on nyt hommat keskitetty nippuun - mitäs sitä kaupungissa muutakaan.

No mutta, ei nyt puhuta töistä kun on kerran pyhäpäiväkin ja elämyksiä jaettavana. Ensin ajattelin säästää parhaimman yllätyksen ihan loppuun, mutta en maltakaan. Enkä edes pysty keskittymään muihin ajatuksiin ennen kuin olen kertonut Maisa-uutisen. Niitä on tavallaan oikeastaan kaksikin, mutta ensin Ryötönperän Maisa ja sitten vasta Tikkamäen Maisa. Tämä osuus tästä raportista on omistettu erityisesti sinulle, Keskeneräinen! Meinasin laittaa jo eilen sähköpostiakin, mutta ajattelin että se olisi saattanut mennä vouhotuksen puolelle. Aikoinaan taannoisina vuosina vannotit, että minun täytyy mennä paikallisen joen luokse väijyyn. Taisin luvatakin, mutta se jäi sitten...

Nyt ei enää tarvitse, sillä:

Kyllä! Ei ole mielikuvitusta tämä. Joskus minä teen jotain oikeinkin, ja nyt siunasin itseäni siitä että olin ottanut oikeankin kameran rantaan mukaan. Ensin kuului läpsytysläiskettä ja mies kysyi, että mikäs se oli ja lähti lisäämään saunapuita. Kun hän sieltä sisältä palasi terassille, niin minä jo viittilöinkin hipihiljaa ja sohin osoituksia ruovikkoon. Mies sai heti tilanteesta kiinni ja ojensi minulle mykkänä kameran, sitten vielä sen pidemmän putkenkin, jonka minä vaihdoin ennennäkemättömällä - mielestäni hyvin ammattimaisella - tehokkuudella ja ylimääräisiä liikehtimättä. Yhtään en uskaltanut paikaltani siirtyä, ettei lankut narise tai synny muuta älytöntä kahinaa.

(Tosin nyt ei onneksi ole kahisevien vaatteiden aika, koska on tämä ihana lämpöaalto.)

Valotuskin oli melkein kohdallaan! Yleensä onnistun vähintään sen sössimään, kun koitan kiireessä saada akuuttia luontohavaintoa talteen. Nyt oli siinäkin onni myötä, eikä suotta, koska vietettiinhän siinä samalla meikäläisen syntymäpäivää. Paras lahja ikinä! Katsokaas nyt itsekin! Kaikista monenmoisista murheista huolimatta, minun on täytynyt syntyä onnellisten tähtien alla - ei tässä muuta voi todeta, nöyräksi vetää.

Nimettiin Ryötönperän majava Maisaksi. Oletettavasti hänellä on myös puoliso (Matti) ja lapsia, koska läiskytti. Talvellahan minä katsoin kaksi kertaa sen majavadokumentin, josta olen tämän oppinut. Majavaäiti läiskyttelee hännällään, kun ilmoittelee nuorisolle mahdollisesta uhasta. Kuulostaa pontevalta, mutta ei erotu liiaksi muista rannan luontoäänistä. Minäkin ensin ajattelin, että joku tavallista napakampi aalto siellä vaan. Ihmisäidit ne nalkuttavat ja saarnaavat (paitsi minun äitini, koska luotti kai siihen, että pärjään itsekin) - ajatella jos meilläkin olisi jokin sellainen pikku taputus tai niveliennaksautusäänimerkki vaaran tullen. Minä voisin esimerkiksi mennä aina kyykkyyn, koska polvillani on taipumus siinä liikkeessä naksahtaa.

Jo tietäisi Apulainen, että nyt varovasti kun Saaran polvet paukkuvat.

Minä soitin Maisasta heti paikallisystävälle. Naurettiin, että jännä sattuma kun hänen koirallaan on tällainen kaima muutaman kilometrin päässä. Asiani koski havainnon jakamisen lisäksi sitä, että voinko käräyttää majavan julkisuuteen - etteivät heti tule jahtaamaan - koska tokihan sen ajatellaan tekevän tuhoakin. Ystävä, joka tietää metsästyksestä kaiken, vaikka onkin tyttö, kertoi että vasta samaan aikaan sorsastuksen kanssa saa alkaa majaviakin ampua. 

No ei kyllä ammuta meidän majavia! Onneksi taitavat asua lähellä Ryötönperän rantaviivaa, joten eiköhän siinä mene jokin suojavyöhykekin. Ja jos vaikka ei menisikään, niin minä aion pitää vahtia. On onneksi aikaa opiskella Maisaa vielä kesän yli.

Tämän kuvan tallennan mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Koska Maisa uiskenteli, niin miksen sitten minäkin. Tokihan syntymäpäivä ja mahtava sää - vedenkin ollessa tosi korkealla - houkutteli minuakin riisumaan talviturkin (paitsi että tänään käärityissä lahkeissa tajusin, etteivät säärikarvat olleetkaan jääneet järveen). Minähän en sinne mene kenenkään yllyttämänä, kun en ole sellainen hullu. Mutta jotenkin aina tekee mieli ottaa järvikin haltuun näin keväisin, ja sama juttu syksyllä ennen jäitä.

Olipa ihanaa! Yhtään ei haitannut ajatus, että onkohan majavalapsilla päässyt järveen esimerkiksi pissa.

Menneellä viikolla löytyi internetistä tieto, että mökkijärvemme on seutukunnan puhtain. Ei siis mitään puhtaimmasta päästä, vaan yksinkertaisesti kaikista puhtain! Vaikka vesi on humuspitoista ja ruskeaa, vaikkakin on löllöä minun rantani pohjassa. Kyllä tuntui hyvältä nyt siinäkin mönkiä - se on aina vähän sellaista kömpelöä se vedestä nouseminen kun ei meillä ole mitään hienoja ponttoonilaitureita tikkaineen, ihan on liejuinen liukaskivinen vaikea pohjamaasto.

Tuntuu vähän toisarvoiselta edes aloittaa muiden kuulumisten kertomista. Elämää oli kuitenkin ennen Maisaa, ja onneksi sitä nyt näyttää jatkuvan vielä hänen jälkeensäkin. Vaikka ehtoopuolellahan tässä jo ollaan - tulee aina synttärinä mieleen. Onneksi 42 ei ole mikään luku, todettiin eilen aamulla äitipuoleni kanssa puhelimessa (soitin majava-asiaa hänellekin, tietenkin). Todettiin paljon muutakin, hänkin oli omalla mökillään Nauvossa ja höpistiin pitkään. Kerrattiin vuodenaikaan liittyvät tekemiset ja ajatukset, pohdittiin aurinkokennoasioitakin ja sitä miten kello voi jo aamukahdeksalta olla kaksitoista, jos on herännyt maalla neljältä - kuten meillä molemmilla näyttää olevan tapana. Puoliltapäivinhän voi ottaa sen ensimmäisen drinkin.

No mutta. Perjantaina kun ajeltiin mökille, minä luettelin jo etukäteen töitäni ja teinkin niistä suurimman osan:

Ihme kyllä, muistin tänä aamuna myös laskea viirin.


Olin myös suunnitellut, että kun kumminkin ekana iltana parkkeerataan rantaan, niin voin yhtä hyvin ottaa sinne mukaan pikkuisen siivousvehkeitä ja pelkän istumisen sijasta vähän putsata pois enimpiä hämähäkkirihmoja ja hiirenkakkoja. Siirtelin saunakamarista käytännössä kaiken tavaran ulos ja ryhdyin pikkuisen toimeen. Yleensä tusvaan tällaisia hommia kun olen Ryötönperällä yksin - mutta olihan se kätevää kun oli dokumentoija mukana. Kerrankin voin elvistellä työn kuvilla. Yhdessä kuvassa näytän ihan gorillalta tai Sons of Anarchy -jengin pomolta, kun on niin keskittynyt ilme. 

Syntymäpäivälahja itselleni oli se, etten tällä reissulla miettinyt päärakennuksen siivoilua - en edes puhtaiden pyykkien purkua kasseista kaappeihin - ehdin sen kyllä kesälläkin sitten. En puuhommia, enkä muutakaan mikä ei huvittanut. Huussin tyhjennän sitten ensi kerralla kun olen huoltokeikalla. Tai sitten juhannuksen jälkeen kesälomalla. Nyt oli tärkeää saada saunakamari kesäkuntoon, että jos sattuukin seuraavaksi kylmät sadekelit, niin siellä on sitten mukava istuskella kun ei ole talven merkkejä häiritsemässä.

Kaminapuitakin jäi aika hyvä satsi, kun nyt ei ihanasti tarvinnut saunakamaria lämmittää. Aloitin myös paljasjalkakauden, koska yhtäkkiä villasukat reikäkengissä tuntuivatkin turhilta. Vaikka olenkin saanut taas naapurin Rouvalta parit ihanat sukkaset, mutta säästelen niitä myrskysäihin - kyllä niitäkin vielä tulee. Taidan säästää myös Ryötönperän akvatiitin lopun kesän ukkosiin - silloin kaipaan aina rohkaisua, ja mikään ei maadota yhtä hyvin kuin villa ja viina. 

Minkähänlainen kesä on tulossa, säiden puolesta. Toivottavasti mahdollisimman vaihteleva ja jännittävä!

Juurikin eilen illalla Festivaalijohtajan kanssa puhelimessa juteltiin - ja vaikka tavallaan olisi ollut hyvä käydä pienimuotoista palaveria tulevan kesän Ryötönperän Filmifestivaalista - niin antauduin haukkumaan heinäkuuta. Kun silloin ei luonnossa tapahdu kovinkaan paljon, tai ei ainakaan linturintamalla. Niin sehän tosiaan auttaisi, jos edes sää olisi epävakainen - säilyisi kiinnostus!

Mutta nyt tähän aikaan vuodesta osaan minäkin nauttia auringosta ja lämmöstä - vaikka unohdankin suojautua säteilyltä. Aika monta tovia saatiin kulumaan Lasipaviljongin terassilla. Sieltä aloitettiin perjantaina - synttäriskumppa - ja sinne minä aamulla tänään otin kahvikupin mukaan kun menin tarkistamaan sisälämpötilaa. Aina pitää erikseen viettää Kasvihuonehetki, eikä se ole kovinkaan vaikeaa, koska se vaan on niin ihana. 

Tänään naapurin Rouva kävi aamulla moikkaamassa ja minä näytin taimet, joita hän käy poissaollessani kastelemassa. (Nyt kun palattiin kotiin, niin on vähän tyhjä olo kun kurkut ja tomaatit jäivät mökille.) Sanoin, että saattavat menehtyä päivän paahteisiin tai öiden kylmyyteen tai tuleentua liian vahvaan multaan - mutta että kokeillaan nyt eikä stressata. Sovittiin, että kun palaan maalle niin syödään sitten kimpassa jotain, kun molemmat ollaan torpissamme itseksemme silloin. Mukava ajatus. Lisäksi sanoin, että ensi viikon loppuun mennessä hän saa jo pienen piirakan meidän raparpereistä - nyt ne olivat vielä viiden sentin torsoja.

Otin minä niistäkin kuvia, mutta jaan sitten kun on enemmän esiteltävää.

Kasvihuonehetkeä kun viettää, niin näkee maiseman lisäksi liiterin päädyn. Se on oli aika ryönäinen. Eilen, kun minulla oli totaalivapaapäivä, niin jottei se olisi mennyt pelkäksi Paviljongilla istumiseksi ja radion kuunteluksi, niin päätin somistaa maisemaa. Suunnitteluun meni tietenkin enemmän aikaa kuin itse toteutukseen.

Ensinnäkin oli perikunnan valurautakylpyamme. Se on ollut nelisen vuotta kumollaan raparperipenkin vieressä rumistamassa. Miksiköhän sekin piti aikoinaan saada säilyttää. Äidin tilataidejuttuja. Tajusin ottaa ennen-kuvan vasta kun oltiin käännetty amme. Haaveilin myös sen siirtämisestä, mutta on liian painava. Joten päätin, että se, mitä et voi piilottaa - sitä kannattaa korostaa. Mies jankutti vieressä, että hyötykasveille, hyötykasveille. Minä halusin uutta ilmettä heti.

Tässä ennen:

Eikö ole leikkimökin entinen lattia tuolla rumasti - näkisitte vaan koko liiterin takusen - perinteinen pihapiirin "kaatopaikka".
Ja tänä aamuna vasta kunnollinen jälkeen-kuva. Ei näytä oikein miltään, sittenkään - ainakaan tuossa valossa. Mutta kyllä paikanpäällä on entistä parempi tunnelma:

Hartaudella otin sieltä täältä - tarkoituksella eri paikoista, etten raiskaa maisemaa - metsästä sammalta, kiviä omalta tontilta. Paikallisystävän ja Sudeettisavolaisen antamat karhupatsaat muuttivat ainakin kesäksi takanreunalta ammeeseen. Tämä on sellaista arjesta irrottavaa hommaa, josta minä tykkään. Jotkut kaupunkipyöräilevät liikenteen melussa, toiset reuhaavat hienhajuisilla kuntosaleilla. Minä lapioin metsässä ja kanniskelen kiviä.

Tunnelmoin.

Kehitän pienen jännityksen, että säilyyköhän asetelma hengissä. Ajatella, jos se alkaakin elää!

Koska taiteilijan perillisenä minulla on varastoissa kaikenlaista, niin myös tuollaisia kummallisia kehyksiä - vai ovatko kehikoita kankaiden pingoitustarkoituksiin - en tiedä. Niin vaan niillekin käyttöä löytyy. Pieni sininen kehys "keskustelee" nyt päärakennuksen sinisten ovien kanssa, ja vaikkei ötökkähotelliin enää varmaan ketään menekään, niin se tavallaan keskustelee sen asian kanssa, että ollaan mökillä.

Pitsiverho meni pikkuisen vinoon, mutta mikäpä meillä olisi suorassa. Olisi aika raskasta pyrkiä aina täydellisyyteen. Ihan en taida taaskaan Avotakkaan päästä näillä ratkaisuillani, mutta pääasia että näyttää omaan silmään tyydyttävältä. Minun tekee ehkä mieli ottaa kotoa jemmoista pari pientä pyöreää pitsijuttua mukaan ja laittaa ne tähdiksi tuohon ikkunan ja ötökkähotellin väliin. Ainakin kokeilla. 

Ajatella, että jotkut shoppailevat kauppakeskuksissa ajankulukseen ja minä saan tehdä tällaista!

Niin tosiaan - itse luonto. Minun mittakaavassani se on nyt parhaimmillaan, kun joka päivä - jokaisena vuorokaudenaikana - on erinäköistä. Kyllä minä ensin vähän turhauduin kun heräsin lauantaina klo 3:55. Jokin stressin oirehan moinen ehkä on. Tai sitten ei! Koska kun tajusin olevani Ryötönperällä, ei tehnyt yhtään mieli jatkaa unia. Niissä olisi kuitenkin ollut taas väärät vaatteet ja lasinsiruja.

Nousin keittelemään mutterikahvia ja sen valmistumista odotellessa laskin kaikki synttärionnitteluni facebookista - en ole ollenkaan turhamaisuuden yläpuolella, vaan ilahduin aidosti jokaisesta. Jaoin sinne ystäville Maisa-kuvia ja muita kiitokseksi. Sitten lähdin ulos.

Aamusumu. Linnut vasta alkamassa laulaa. Hain Kulttuuriaitalta nauloja ja pistelin saunakamariin pari taulua lisää. Pyyhin siellä myös pöydän. Hain tuoreet kukkaset pikkupulloon. Pohdin portaalla, että mitähän Maisa perheineen puuhasi sillä hetkellä. Nostin taimet tuvasta aamuaurinkoon sopeutumaan paikallisilmastoon. Odotin, että mies herää ja lähtee hakemaan minulle multaa. Riisuin valkosipulipenkit lehtikatteesta. Soitin sille äitipuolelle. Ja sitten alkoikin päivä. Vasta! 

Sanoin äitipuolelle, että kun herää tosiaan neljältä, niin yhden päivän mökkiviikonloppuun saa mahtumaan kaksi vuorokautta kevyesti. Ihanaa. Myös naapurin Rouva inhoaa, jos tulee nukuttua liian myöhään. Minä aloin jo haaveilla kesäloman kesäkotiajasta, kun voin toimia näin monena päivänä peräkkäin. Ja sitten sadeaamuina vaikka nukkua myöhäänkin. Kuunnella ropinaa ja ottaa kuraisen kissan kainaloon. Tai koiran.

Aamuhetki ennen lintujen laulua. Kuulin myöhemmin myös taivaanvuohen!
Koiran! No se nyt on tietenkin vain haave. Mutta toinen Maisa-uutinen liittyy siis siihen Tikkamäen Maisaan. Hän sai perjantaiyönä seitsemän (7!) pentua. Labradorinnoutajia syntyi - kuten oli tilauksessakin. Viimeinen putkahti maailmaan neljältä aamuyöllä - eli samaan aikaan minun heräämiseni kanssa. Olisikohan se merkki. Uusi kummikoira? Paikallisystävällä piti kiirettä sinä yönä doulana. Kolme tyttölasta ja neljä poikaa, viisi mustaa ja kaksi vaaleaa. Heti aloin ajatella, että lainakoira, lainakoira. 

Mutta enhän minä voi sellaista(kaan) ottaa silloin kun kissat ovat mökillä. Tulisi turhaa draamaa.

Vaan eipä tule vapaa-ajan ongelmia ensi kerralla maalla. Ryysään ystävän koiraamoon vaikka väkisin, onnittelen Tikkamäen Maisaa - joka muuten oli kerran pentu hänkin, todiste täällä. Sovin hänen kanssaan lapsien lainaamisesta ja tuhraan ylimääräiset hellyysenergiani sekä heitä emännöivään ihmislapseen että koiranuorisoon. 

Mitähän sellaiset ihmiset tuumaavat, jotka ostavat tai vuokraavat mökin ennestään tuntemattomalta seudulta? Joilla ei ole valmiiksi ystäviä siellä? Minusta tämä on ihan mahtavaa, kun on tavallaan kaksi elämää - oikeastaan kolmekin, jos harrastustoiminta Lapinlahdessakin lasketaan. Aika rikasta! Vaikka tähän kaikkeen riittäisi pelkkä luontokin, niin kyllä kanssaihmiset antavat "pienen kivan lisämausteen". 

Hittolainen, olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa. Tikka. Vanhoihin pesiinsä saapuneet dramaattiset rastaat. Kohta siellä on taas niitä koalatukkaisia lapsia minua kyyläämässä. Paitsi että tänään kun näin aamulla oman varjokuvani maassa, saatoin todeta ettei se meikäläisenkään mökkilook paljon räkäteistä eroa. Liian pitkäksi kasvanut tukka on sellainen spanielimainen törhö mökillä. Olen päättänyt mennä kampaajalle vasta kesäloman jälkeen. Eihän siihen enää niin pitkä aika ole - hurja todeta.

Ja pakollinen iltaruskotaidekuva.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Toukokuu!

Näitä kännykkäräpsyjä riittää... Tähän huoneeseen muuttaa huomenna ystävä pakoon putkiremppaa.

Viikko sitten oli vielä huhtikuu ja kylmä. Nyt yhtäkkiä toukokuu ja lämpöaalto - on tosi epätodellinen olo! Mutta hyvällä tavalla. Ihmettelen valoa ympärillä ja sitä, miten voinkin tässä istua ikkuna auki. Rentoudun vappuyövuorojen jälkeisellä maanantaivapaalla, enkä oikeastaan kaipaa nyt yhtään mitään. 

Paitsi mökille. 

Kyllä minä sinne vielä loppuviikosta menen, vaikka aikataulut ja kulkuvälineet ovat vielä pikkuisen hakusassa. Vaan kun on luvassa neljän päivän helavapaa, niin sitähän voi aika spontaanistikin sitten pakata reppuun sen mitä tarvitsee - eli kameran, tietokoneen ja viiniä. Lähteä matkaan, vaikka sitten sillä kuuluisalla onnibussilla - se olisikin minulle ensimmäinen kerta. Jos mennään autolla, niin otan taimet ja puhtaan pyykin säkit mukaan. Mutta pääasia on päästä todistamaan kevättä Ryötönperällä. Pitäisiköhän jo kääntää venekin. Käydä uimassa. Oikoa laituri. Istuttaa salaattia. Peittää se viljelysharju mullalla. Kaivaa valkosipulit esille lehtien alta. Voi että.

Laitoin äsken työkaverille kuvaviestiä tunnelmoinnistani. Hänellä oli tavallinen maanantai - ajattelin piristää. Huomenna töissä sitten yhdessä odotellaan loppuviikon vapautta. Viime viikolla hän oli talvilomalla, ja minä menin kylään. Piti ottaa sieltä enemmänkin valokuvia, mutta aika meni sittenkin höpöttelyyn, pergolassa nautittuun punaviiniin ja musiikin kuunteluun. Kyllä me kokeiltiin käyttää nuorison selfietikkua minun puhelimellani, mutta eihän siitä mitään tullut. Otettiin sitten jalkaselfie:

Olen käyttämässä loppuun rakastamaani harmaata villatakkia. Se maksoi UFFissa 11 euroa tammikuussa.
Ihan loputtomasti irtoaa huumoria työkaverin Loiri-faniudesta. Kyllä minäkin Veskua kuuntelen ja tykkäänkin aika paljon. Mutta että Tein minä pillin pajupuusta... Minulle se biisi edustaa lapsuuden kyseenalaisia musiikkiluokkamuistoja, enkä pääse niistä yli. Sellaista heilillerilallerikansanmusiikkiajattelua, mutta kyllä sen Loiri aika kauniisti laulaa - ajattelin siellä pergolan ilta-auringossa. Voi herranjestas, että meillä oli kivaa - ei yhtään kaduttanut se kyläreissu, vaikka kotona olisi ollut siivoamistakin ja kaikkea arkihommaa.

Sain vieläpä uuden mutteripannunkin, jonka työkaveri oli aikoinaan keittiöhengetärhuumassaan hankkinut, vaikka onkin suodatinkahvi-ihminen. Minä suunnittelen nyt omista rikkinäisistäni asetelmia - että jos istutan niihin voileipäkrassia tai laitan sammalta tursuamaan ikään kuin kasvaisi kahvin tilalla.

Käytiin läpi työkaverin pihamaa, kivikkokasvit ja vuorenkilpipohdinta. Torjuttiin kärpäsiä viinilaseista ja huokailtiin auringon mahtavuutta ja tulevaa kesää. Todettiin, että hänen(kin) tulisi tehdä ekskursio Ryötönperälle, että saisin sisustussilmää mahdollisia pintaremontteja varten. Puhumattakaan, että juurruttaisin jälleen uuden ihmisen mökkikotimaisemaani ja saisin elvistellä niityllä ja hienolla huussilla.

Huussista tuli mieleen, että sain postissa ukaasin. Se tuli Lakeuden Jätelautakunnalta! Nyt täytyy laatia kirjallinen selvitys siitä, miksei paskakaivoani ole tyhjennetty ainakaan vuoteen. Ajattelin liittää siihen sähköpostiin kuvan Ryötönperän ulkovessan interiööristä ja kysyä, että tekisikö itse mieli kakkia sisällä kun on tällainen. 

Hyvähän se on, että ovat tarkkana meidän kesäasukkaidenkin lietteiden kanssa, en minä sillä. Kun niin lähellä järveäkin ollaan.

Kuten huomaatte - olen hyvällä tuulella, arkihuolista huolimatta. Siitä oiva esimerkki on myös vappuaaton pelleilyni, vaikka olinkin kotona vain käymässä yövuorojen välissä. Jotain piti saada somistaa, ja tajusin pihakarhuni olleen pitkään aika yksinäinen. Hän toivoi vappuseuraa. Meinasin ensin jakaa dialogimme suorastaan facebookiin, mutta arvelin että teillä blogikavereilla riittää huumori paremmin.

Karhu: Onkstää nyt hyvä?
Minä: Joo, tosi jees - oota otan kuvan instagramiin.
Karhu: Tuntuu niin kuin jotain puuttuisi.
Minä: Miten niin, oot tosi edustava.
Karhu: Eiks vappu ole liputuspäivä?
Minä: Mutta se on vasta huomenna, kun alkaa toukokuu.
Karhu: Haluaisin kovasti lipun jo nyt.





Minä: Löysin kellarista sulle lipun.
Karhu: Jes! Voi ei, nyt tuli ikävä lajitovereita. Ne ei oo instassa.
Minä: No mutta mä olen tässä sun kanssa.
Karhu: Kai ne ovat jo heränneet - kaverit. Ei tule edes räntää.
Minä: Pitäisköhän sun tänä vuonna muuttaa mökille, kun ne sukulaiset olis sit lähempänä.
Karhu: Mut mitä sitten naapurin lapset ihailevat, jos minä en ole täällä?

(Laitoin huvikseni taustalle soimaan Loiria Youtubesta. Nyt tulee Neiti Kesäheinä eli Nocturne. Se Leinon runo lainattiin aikoinaan isoäitini kuolinilmoitukseen. Oli hautajaiset heinäkuussa, ja mökillä jatkot. Hauska muisto, kun pappi jäi Taatan kanssa puhumaan jalkapallosta ilta-aurinkoon. Olen minä sitä täällä ennenkin muistellut.)

Jätin karhun ja miehen kotiin ja menin takaisin töihin silloin vappuaattona. Kaupungilla alkoi olla humu, enkä minä oikeastaan pistänyt pahitteeksi palata päivystämään. En ole koskaan ollut massatapahtumien ystävä, joten moni vappu on vierähtänyt töissä ennenkin. Silti oli mukavaa, kun kansalaisten ilo tarttui.

Minulla on nykyään - kiitos älypuhelimen - uusi salakuvaamisen harrastus työmatkoilla. Viikko sitten otin paljon kuvia kanssaihmisistä sateenvarjoineen. Viikonloppuna nyt ilmapallokuvia. Erityisen ilahtunut olen, jos saan otoksiini sellaista tunnelmaa, että oltaisiin ikään kuin vaikka Pariisissa. Helsinki on aika nätti parhaimmillaan.

Aamuyöllä kuulin lokit. Se on viimeisimpiä kesän merkkejä keskikaupungilla. Minulle sopii niin hyvin yövuorot!

Siirsin heti lämpöaallosta luettuani taimet ulkoeteiseen. Ihana tulla kotiin, kun he siellä tervehtivät. Saavat myöskin olla aika rauhassa minulta ja kissoilta. Elää salaista elämäänsä, joka minut sopivasti yllättää. Tänään siellä oli oikein kukkaa! Eri kurkuntaimessa, josta olin nupun havainnut aiemmin. Minä aloin valokuvata nuppua, niin yhtäkkiä kiinnitin huomiota naapuritaimen "kuivuneeseen lehteen". Kyllä se ei ollut kuivaa nähnytkään, kukkanen!

Aloin tietenkin taas leperrellä.

Ottaa taidekuvia.

Kissat ja puoliso pääsevät näinä aikoina helpommalla, kun minulla on muitakin hellyyden kohteita.

Huomaan miettineeni, että miten lähellä toisiaan ovat ulkonäöllisesti tomaatin ja kurkun kukkaset. Niin ja kurpitsojen. Niitähän tulee sitten sinne Ryötönperän harjuviljelysharjupenkkiin. Pitääkin soittaa naapurin Leskirouvalle. Saisinkohan ensi viikonloppuna lettuja. Tällaiseen minä saan aikaa kulumaan, vaikka pitäisi hakea pyykit koneesta ja laittaa kuivat tiskit kaappiin. Imuroida. Pestä ikkunoita. Vaihtaa lakanat. Jotenkin aina vaan - vuosi vuodelta - tervehdyttävämmältä tuntuu miettiä yhä pienempiä asioita, eikä niitä suuria maailmankaikkeudellisia. Ajattelenkohan minä vanhana pelkkiä siitepölyhiukkasia ja yksittäisiä karvoja. Ei välttämättä mikään huono ilmiö.

Toinen kissoistani pääsi eilen kevään ensimmäisen kerran valjaissa pihalle. Minä pidin enimmän aikaa sylissä, ettei vanhuksen tassuihin tule kylmä. Hän oli eri mieltä ja halusi alppiruusun alle haistelemaan. Sitten syömään alkeellista nurmikkoa. Nyt minusta tuntuu, että kissalla kihahti hattuun ja hän on koko ajan sitä mieltä, että naapurin Sulo-kollista viis, minä tahdon kaikenaikaa ulos.

Onneksi eläimeni ymmärtävät aika hyvin puhetta, eikä tule mahdotonta draamaa jos menen ilman heitä puutarhaan. Paitsi että joskus kuuluu selän takaa lääpintää, ja siellä on kissa tassu ikkunassa. Katsoo minua suurilla pöyristyneillä silmillään, mutta menee hetken päästä nukkumaan auringonsäteeseen olkkarin lattialle.

Tänään, kun kävelin naapurilähiöön, niin näin taas jeeppiauton. Tuli se mielikuva - haavekuva - että sitten kun minulla on jeeppi, niin minulla on myös ruutuvuorillinen öljykangastakki ja iso koira. Koira. Hyvässä lykyssä hevonenkin ja muutama kana. Mitähän tässä elämässä pitäisi tapahtua, että saisin heidät. Vuorotyö pitäisi lopettaa, eikä sellainen tule kysymykseenkään. Tykkään liikaa epäsäännöllisyydestä.

Lottovoitto olisi ratkaisu kaikkeen. Ensin pitäisi vaan lotota. Talvi menee kaupungissakin, mutta nyt eletään vuodenaikaa, jolloin pitäisi saada muuttaa ja jäädä maalle. Paljonkohan kananmunia ja hevosenkakkaa pitäisi myydä, että saisi mökkilainan lyhennykset ja sähkölaskut maksettua. Jos opiskelisin loppuun terapeutiksi, niin montakohan sessiota kuussa täytyisi pitää että voisi elää mökillä.

Tai saisinkohan tiskarin paikan jostain baarista. Juoksutytön pestin huoltsikalta. Kamala ikävä mökille.

Toukokuu. Toukokuu! Meidän perheen paras kuukausi. Isän synttäri olisi huomenna. Minun on perjantaina. Vaarin olisi 18. päivä. Lindan on 22. päivä. Sandran oli ennen vappua jo. Kevään lapsia kaikki. Pian on kesä, eikä sillä ole mielestäni kiire. Vastahan tässä on pääsiäisen rääppeistä selvitty ja päästään siirtymään narsisseista orvokkeihin.

Helmililjoista laventeleihin - jos saan valita.

Aina löytyy hyvä syy olla ryhdistäytymättä ja nyt se on kuukausi. Muutkin kuukaudet ovat: Tammikuussa saa lukea dekkareita. Helmikuussa valokuvata hankikantoa. Maaliskuussa ihailla sumua. Huhtikuussa saunoa takatalven takia. Ja toukokuussa - istua kivellä ja odottaa kevätvuohenjuuren kukintoja. Kesäkuussa viimeistään uida. Ja heinäkuussa pitää festivaali. Elokuussa virittää värivalot hämäriin iltoihin. Syyskuussa olla haikeana. Lokakuussa potea ikävää. Marraskuussa torjua mielen mustuutta glögillä. Ja joulukuussa - niin - odottaa seuraavaa kevättä, katsoa luontodokumentteja ja tavata rakkaita.

Nyt minä menen pihalle, koska siellä mustarastas heittelee lehtiä taas pitkinpoikin. Meillä on hänen kanssaan omaa kivaa. Hän sotkee ja minä siivoan. Sanon aina, että "Nyt kyllä!" Sitten lintu katsoo minuun, ja jatkaa. Tonkii ja viskoo. Minä istun portaalla tai patsastelen. Ei se oikeasti haittaa, että hän möyhii lehtikasojani. Toivon, että syö etanoita samalla. Meillä on aika kiva kumppanuus, minulla ja mustiksella. Hän on tuonut daaminkin jo näytille, odotan jälkikasvuaikaa.