maanantai 28. maaliskuuta 2016

Ja sehän tuli. Kevät.

Enää kymmenen paikkaa pitäisi järjestää.

Oikeastaan juhlavammin ei voi kevätkautta ja mökkisesonkia avata kuin järjestämällä juhlat. Melko yksinkertaista. Paitsi, että vaikka olin kai virallinen emäntä, niin tuntui etten itse tehnyt lopulta varsinaisesti mitään. Ystävän 50-vuotisvastaanottoa varten olin näköjään taas onnistunut rekrytoimaan ahkeran tiimin, ja oma työpanokseni oli lähinnä yleisöystävällisyysasioissa kuten siinä, että pesin vessat ja tein kukkakimppuja. Kerrankin jotain hyötyä kolmesta eri perikunnasta saamistani identtisistä aaltomaljakoista.

Taisin tällä kerralla jopa tykästyä niihin vähän, ja äsken kotona sanoin että niitä voisi hyödyntää seuraavissakin isoissa juhlissa - luultavasti vasta heinäkuun Ryötönperän Filmifestivaalilla.

Jäi ehkä vähän kaihertamaan se, ettei ystäväpariskunta mökillä vieraillessaan ehdi ikinä lukea kirjoja, kun on kuulemma aina juhlatohinaa ja/tai työleiriä. Kyllä ovatkin ahkeria! Minä ramppaan naapurissa, istun portaalla tai patsastelen pihalla, niin noin vaan ruoat valmistuu ja tupa somistuu. Jälkimmäisestä olen toki minäkin kiinnostunut, ja nythän siinäkin oli hommaa kun meitä oli lauantain juhlissa yhteensä 18 tyyppiä. Kivuttomasti meille mahtuu 4-6 henkilöä, eli jonkin verran piti panostaa juhlatilan logistisiin puoliin. Joskus on hyvä, että tykkää pöydistä ja tuoleista ja sirottelee niitä pitkin tonttia. Nyt niille oli käyttöä.

Kesällä on tietenkin kätevämpää, kun voidaan olla paremmin ulkona. Paitsi että astiakapasiteetti oli kyllä tällä porukalla melkeinpä äärimmillään. Minä söin keittoni kastikekulhosta, mutta hyvä niin - kamalaa jos päävieras tai joku hänen sukulaisistaan olisi joutunut vaikka pyrex-vuoasta nauttimaan sapuskansa.

Toisaalta - osa sukulaisista oli nuorisolaisia, ja sainkin oppia ettei nuorisoa kiinnosta astiat. Tuli puhe instagramista ja aivopesin toisen nuorista miehistä sinne seuraajakseni. Mikään ei kuulemma ole niin epäkiinnostavaa kuin itselleni henkevyyttä edustavat otokset perintökupeista. Paitsi se, jos olen ladannut julkisuuteen kuvan sadetakistani. Kyllä sekin muistaakseni sai aika monta tykkäystä. Pitääkin käydä ihan tarkistamassa. Ehkä on pieni sukupolvi- ja genre-ero tuolla kuvamaailmassa. Ehkä minä jopa huolestuisin, jos nuoriso diggailisi anorakeista ja eriparisista arabiakupeista.

Olen sivistynyt pääsiäisen aikana paljon. Niin se uusien ihmisten ja eri sukupolvien kohtaaminen vain kannattaa. Kovin olisi yksipuolista kuplaa, jos aina vain seurustelisi samojen naamojen kanssa.


Sommitteluvaihe. Taas huomaan, miten takka tulisi kalkita.

Kommelluksilta ei säästytty, paitsi onneksi itse juhlapäivänä. Jos siis ei lasketa sitä, että Pääsankari-Timberin hopeinen metsurisahamerkki ei ehtinyt saapua postista ajoissa. Siitä näytettiin kaikille kuva. Pitkäperjantaina - ennen siis lauantain juhlia - miesväellä oli sitten sitä toimintatarmoa ulkona. Ja hyvä niin, koska minusta tulee aina hieman äreä jos joudun siivoamaan sisällä. Pysyivät poissa jaloista.

Oma moottorisahamme ei ollut tullut huollossa kuntoon, hän oli förbi. Kyllä maalla on kätevää, kun saa pienkonekorjaajalta hänen perintösahansa akuuttitilanteeksi lainaksi. Olen minä jotakin tehnyt kesäisin oikein suhteessa paikallisiin ammattilaisiin, täytyy nyt ihan todeta. Kahvit keitellyt ja ääritilanteessa tarjonnut olutta.

Paitsi että siinäkin sahassa oli jotakin vikaa, ja suuren ihmetyksen tähdittämää puhetta syntyi illalla saunassa siitä, miten jännästi pokasahallakin voi pätkiä puita. Hyvä oli kuulemma tunne hauiksissa ja mukava fiilis. Minä ihan vähän mietin, että onhan sitä ennenkin ilman moottorivempeleitä pölkkyjä tehty, mutten sanonut mitään koska olisi syntynyt se riski että kohta hinkkaan itse rankoja pätkiksi siellä ruosteisilla sahoilla metsänreunassa, pipokin naamalla ettei hiki valu silmiin.

Olen huomannut, että ystävilläni on sellainen tapa, että tehdään aina sen verran puita mitä mökkiviikonlopun aikana suurinpiirtein kuluu. Hyvä periaate. Mutta ei välttämätön!

Hieno muisto on tämäkin. Sotku ennen juhlia.

Minusta oli kivaa somistella kaikenlaista pitkin pihaa ja seinustoja. Vaikka olen minä jo menneiltä vuosilta oppinut sen, että niiden poiskerääminen lähtiessä on aina vähän sellaista kurkkuakuristavaa ja tylsää. Tänään, kun siivoilin asetelemiani kasvihuoneelta, huomasin onnekseni ettei se ollutkaan niin kurjaa. Tässähän on parin viikon päästä talviloma edessä, ja koko mökkikausi taas muutenkin. 

Lauantaina kävi noitakin virpomassa! Jokavuotinen perinne, että saan kahdet vitsat. Ensin palmusunnuntaina kaupungissa ja sitten mökillä lankalauantaina. Maalla paikallisnoidasta on kuulemma tullut "vanhemmiten" hieman valikoiva, joten minähän tunnen kuuluvani ihan eliittiin koska olin edelleen hänen reittinsä yhtenä vakiintuneena kohteena. Hän sai tänä vuonna palkaksi pötkön chewitsejä ja My Little Pony -munan. 

Ai niin, niitä kommelluksia. Kauhea nälkä oli kiirastorstai-iltana, ja luvassa oli burgundinpataa. Oikein se tuoksu sai jopa minussa aikaan poikkeuksellisen ruokahalun. Ihana oli lähteä rantaan saunaan ja ajatella, miten sen jälkeen syödään. Mieshän suurustaa sitä pataa lopuksi pikkuisen maissijauhoilla - varmaan tosi kiinnostavaa, mutta nyt tulee kaikille mökkiläisille samalla pikkuvinkki. Jos sen maizenapurkin se metallinokka on visusti kiinni ja purkki on ehjä - niin miten - MITEN - sinne voi päästä sisälle hiiri kakkimaan? Niin vaan holahti viittävaillevalmiiseen pataan mojovasti metsähiiren pökäleitä. Siis maissijauhopaketista. Yök.

Historian ensimmäisen kerran on Ryötönperälle haettu noutoruokaa kyliltä, ja voin sanoa etteivät falafelit ja kebabit nyt ihan istu siihen kontekstiin...


Ei se burgundinpata toisaalta hukkaan mennyt. Ulkohuussin sijasta minä kippasin sen kiukuspäissäni metsänreunaan. Sieltä sen sitten löysivät - arvatenkin - juhlavieraiksi tulleet kaksi labradorinnoutajaa. Hehän ottivat tontin hienosti heti omakseen ja jopa möykkäsivätkin hieman metsiin päin, varmuuden vuoksi ilmoittivat olevansa tontilla. Minä yritin niille toimittaa, että ei siellä ketään ole komennettavana, mutta saattoihan siellä sitten vaikka ollakin ilves tai joku. Kiva ajatus.

Orava majailee tietenkin taas välikatossa, kertoivat yläkerrassa yöpyneet. Rapinaa kuuluu.

Hiiri-invaasio on tänä talvena ollut ihan tosi ällöttävän joukkovoimainen ja härski. Minullahan ei siis ole hiiriä vastaan lähtökohtaisesti mitään, mutta kun se kakka. Koska kakka - kuten kuuluu sanoa. Naapurista kuulin, että yksi toinen naapuri oli loukuttanut seitsemän siimahäntää - eli poikkeuksellisen paljon - tänä talvena, joten kai siinä on jokin logiikka että minunkin tönössäni on kaikessa hiljaisuudessa käyty varmuuden vuoksi kakkailemassa siellä täällä. Onneksi ei sentään sängyssä.

Tulee iso kevätsiivous, jos tämä trendi vielä jatkuu. Loukutin minäkin yhden hiiren, mutta en raaskii jättää ansoja paikoilleen silloin kun en itse ole varmistamassa armollista kuolemaa. Sekin on meillä nimittäin naisten homma, ja koenkin sen itselleni aika luontevaksi tehtäväksi. Joka tapauksessa mielestäni on ikävää ajanhukkaa se hiirten jätösten pois puleeraaminen, eli toivon heidän nyt pysyvän ihan vain metsässä kun kevätkin kerran tuli.


Ja sehän tuli. Kevät. Tänä aamuna kun ennen kaupunkiin lähtöä kävin moikkaamassa naapurin rouvaa niin hän kyseli, että vieläkö voi mennä järven jäälle. Ihanaa, kun sain heti livenä kertoa jollekin havaintomme että jos tässä vielä pari päivää olisi ollut mahdollista tarkkailla tilannetta niin melkein olisin ehtinyt nähdä itsekin jäiden lähdön. Eli ei jäälle enää, paitsi ihan rantaan.

Toki jos takatalvi tulee, ja perinteisesti hyinen huhtikuun lomani, niin ehkäpä saankin vielä nähdä monta vaihetta.

En ehtinyt valokuvata sitä ilmiötä, miten jään alla vesi laski. Tuli yhtäkkiä sellaisia mielenkiintoisia kumpareita rantoihin, vaikkei sellaisia tietenkään oikeasti ole.

Minulle tärkeintä oli valo. Eilen juhlien jälkeisenä aamuna, päivänä ja iltana, melkein vielä yölläkin, oli onneksi tilaisuus taivastella poutapäivää jokaisella hereillä olemisen tuntina. Järvenpohjukkamme keskiosan sula lähti leviämään tuulen ansiosta, ja iltasaunaan mennessä vapaata vettä oli jo paljon enemmän kuin aamulla, josta tässä alla kuva:


Laulujoutsenia oli vedessä levähtämässä kymmenkunta. Niitäkin piti tietenkin dokumentoida joka käänteessä, vaikka olen saman tehnyt joka kevät ja kuvat alkavat toistaa itseään. Nykyään tulee lähinnä huvituttua niiden kailotuksesta - tai ainakin näin keväällä sitä varmaan on iloinen vaan dramaattisista kansallislinnuista. Syksyllä tietenkin sama meteli saa aikaan kaihon, mutta ei ajatella sitä vielä.


Osaa seurueesta luultiin mustien päiden takia ensin kurjiksi, kun kaukaa katsottiin. Mutta kyllä olivat tainneet käydä vaan jossain kuravesistössä tonkimassa ennen meidän järvelle tuloa. Vaikka lutakkoinenhan se on meidänkin pohjukka. 

Tänä aamuna ennen lähtöä kuitenkin kuultiin ainakin minulle kevään ensimmäiset kurjetkin, vaikkei nähty. Niillä on vissiin lähistön kosteilla pelloilla omat paikkansa. Onneksi menen pian takaisin maalle, niin voin lähteä vaikka pikkuiselle kurkiekskursiolle metsien reunoihin. Oikein taas poistua tontilta haaveilemaan havainnoista, joita harvemmin saan - paitsi kuulohavaintoja.


Olipa ihanaa. Hienot juhlat ja ihan riittävän onnistunut jälkisiivouskin niin, että kahden viikon päästä on kiva palata. Paitsi jos hiiret. No, mitä niistä - kohta voi taas pitää ovia levällään eikä tartte murehtia lämmön karkaamista, voi heitellä kaikki matot ja systeemit ulos ja siivota. Jos huvittaa. Sitten kesällä viimeistään kunnolla.

Minulla taitaa mennä enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse toimintaan. Olen ollut aina sellainen, joten miksi sitä nyt enää lähtisi muuttamaankaan. Suunnittelu on tärkeää.

Ovesta tuli mieleen, että meillähän aukeili ulko-ovi tupaan koko ajan itsestään. On sitä ilmiötä ennenkin esiintynyt tietyssä tuulessa, mutta nythän se toki sai uuden merkityksen kun naapurista oli isäntä poissa. Minulla on hieman musta huumori, ja aina kun ovi itsekseen aukesi, niin vitsailin että jaahas sieltä tullaan kylään taas. Kummittelemaan. Eikä kyllä pelottanut yhtään, lähinnä otti nuppiin kun oli kumminkin sähköpatterit päällä ja ovi välillä vahingossa pitkäänkin auki.

No joo. Oikeammin meillä saattaa perinteet vähän muuttua, ja olin tosi hyvilläni itsekin kun tajusin pyytää naapurin tuoreen lesken meille pitkäperjantaina illalla kylään ja syömään. Samanlainen on kuin minäkin, ettei murheessa meinaa ruoka maistua. Hyvää se teki kaikille, ja syntyi keskusteluita, muisteloita ja suunnitelmia. Tulee nyt vähän uudenlainen kesä meidän perälle. Sellaista se vaan on, elämä.


Eilisillan valo oli ensimmäinen minun näkemäni auringonlasku mökkirantaan tänä keväänä. Tuli melkein uskonnollinen olo, mutta kun me nyt kuitenkin oltiin ystäväporukalla mökkeilty useampi päivä, niin kyllähän sen kaikki tietää mikä juttujen taso todellisuudessa on. Omasta mielestä hyvä, mutta sivilisaation kokonaisviisauden kannalta aika kehnonlainen.

Oli ihanaa saada näyttää mökkiläiseltä, vaikka oli sekin ihan virkistävää lauantain juhliin laittaa vähän ripsiväriä. 

Minä niin jo odotan seuraavia maaseutureissuja. Talvilomasta tuleekin tyttöpainotteinen, kun mies ei ehdi mukaan. Syntyi virpojan äidinkin kanssa jo suunnitelma siinä ovensuussa, että viikon 15 perjantaina hänkin poikkeaisi luokseni punaviinille, ja mitä kaikkea muuta sitten tuleekaan lomaani sisältymään - ei voi vielä tietää. Toivon risusavottaa ja lisää muuttolintuja. Toivon tyyntä säätä. Toivon turinahetkiä naapurissa ja kävelyä mahdollisimman sumuisille pelloille.


Minä tein sinne juhliin asetelmia kukkakaupan leikkokukista ja niityn ylisuuren lehtikuusen oksista. Ai niin! Lehtikuusesta tuli mieleen, että nostettiin sen vieressä jopa lippu salkoon lauantaiksi. Heti kun pääsankarin vanhemmat saapuivat tontille, niin viritettiin Kainuun maakuntalaulu ja minä löntöstin kumisaappaissa lipputangolle. Koskaan se lipputouhu ei mene sillä tavalla oikeaoppisen arvokkaasti - koska nauru - mutta olipa sekin mieleenjäävä hetki taas. 

Soi vieläkin korvissa Kuulkaa korpeimme kuiskintaa. On niitä huonompiakin biisejä. Juhlasankari ja pitkämatkalaiset olivat oikeasti Kainuusta - että jos joku lukija ihmettelee, mitä tekemistä tällä kipaleella on Etelä-Pohjanmaan kanssa. Nyt oli paljonkin tekemistä.

Yleisö halusi laulaa kaikki säkeistöt. Koirat köllivät puhtaassa lumessa siinä vieressä, kuului vähän sellaista tyytyväistä örinätuhinaa säestykseksi. Oli kotoisaa, mutta samalla juhlavaa. Minusta tuntui, että tukka oli vähän huonosti, mutten jaksanut siitä ottaa stressiä.

Nyt kotona tuntuu oikeasti siltä, että taas on tullut koettua pieni käännekohta. Otin osan kukista mukaan muistuttamaan hauskoista päivistä tässä nyt, kun on arki ja aikamoinen työputki edessä ennen lomaa. Meinasin ensin viedä kukat naapuriin, mutta rouvalla on siellä niin paljon surukukkia että olisivat meikäläisen neilikat vaan rikkoneet tunnelman. 

Ensi kerralla tehdään sitten naisten kesken hyvä kesäsuunnitelma. Siihen liittyy varmastikin puutarha-asiat ja yhteiset hetket. Tehdään työlista Ryötönperän miehille, että miten voivat olla hyödyksi myös naapurissa tästä eteenpäin. Ainakin kiuas pitää tutkia ja polttopuutilanne tarkistaa.


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Niin paljon mahtuu.


Kasvihuonekurkut pitää kohta jo siirtää jogurttipurkkeihin ainakin!

Voi hyvä tavaton, mikä viimeviikko! Se alkoi ja huipentui minun kohdallani taas Lapinlahden sairaalan miljöössä - palaan kertomaan eilisestä päivästä vielä tuonnempana. Välissä esiviljelyspuuhia, yövuoroja ja traktorimarssi. TRAKTORIMARSSI! Mieletön elämys. Vaikka pääsin jo kahdeksalta perjantaiaamuna töistä, niin jäin kaupunkiin vasiten odottamaan mielenosoitustunnelmaa. H-hetkeä odotellessani tein aina arkikiireessä unohtuvia hankintoja eli pölypusseja, hammaslankaa ja viiniä. Tai, viimeisinhän nyt harvemmin unohtuu, mutta pölypusseja on huusholli kaivannut jo aika pitkään.

Oli tarkoitus ostaa mielenosoituksen lopuksi myös muutama perunanarsissi, mutta sitten olinkin jo niin kylmissäni että halusin ehtiä kotibussiin. Pissittikin. Ja kissatkin odottivat emäntää ruokkimaan. Minä annoin karvaperseiden haistella käsistäni traktoripakokaasujen hajua aika kauan, ennen kuin laitoin sapuskaa kuppeihin. Selitin niille, että viipymykseni johtui pelkästään maaseudun asioista ja sain hyväksynnän.

Ihan niin kuin olisi hetken elänyt keskellä elokuvaa tai enemmänkin historian käännekohtaa siellä mielenosoituksessa! Itku meinasi tulla Suurkirkon portailla sitä tunnelmaa aistiessani, ja samalla iski tajuntaan tietenkin se todellinen maajussien ahdinko. Kyllä teki mielenilmaus tehtävänsä ainakin meikäläisen kohdalla, koska luen aika laiskasti nykyään uutisointeja. Viisastuin kertaheitolla aika paljon ja sain lisää vettä kansalaisaktivismimyllyyni. Tämä aalto varmaan kanavoituu valinnoiksi ruokakaupassa. Kotimaista, kotimaista, kotimaista. Joskus synnillinen Italian parmesaani, vai löytyisiköhän siitäkin suomalainen versio.



Tunnelma oli sellainen, ettei todellakaan tuntunut yksinäiseltä vaikka itsekseni sinne miekkariin saapastelinkin. Olin edellispäivänä lähtenyt yövuoroon jokasääntakissa ja kumppareissa - ihan vaan väsymystäni ja välinpitämättömyyttäni, ei sitä aina tarvitse Bulevardilla patsastella villakankaassa ja nahkakengissä. Niin nyt ei kyllä hävettänyt asukokonaisuus yhtään! Oikein harmitti, ettei ollut pilkkihaalaria.

Kaikkien lähinnä olevien ihmisten kanssa juteltiin. Oli espanjaksi kirjoittava suomea puhuva bloggari punaisessa pipossaan. Jäi osoitteet vaihtamatta. Oli yöjunalla tullut maidontuottajanainen, joka kysyi että olenko minäkin tuottaja. Selostin edustavani ihan vaan kannustusjoukkoja, mutta että lapsena olen kyllä syönyt kermavaahtoa suoraan separaattorista navettakissojen kanssa. Mummilan naapurissa tapahtui se. Ja että makoilin rehukasojen päällä.

Sitten oli kaltaiseni kannustajaturisti, jonka kanssa ihasteltiin ja liikututtiin, miten esimerkiksi kauniisti soi moottorisaha. Sen kun päräyttää käyntiin traktorin katolla tööttäysten rinnalle keskellä Senaatintoria, niin ei siinä enää Sibeliusta juuri sillä hetkellä kaipaa kukaan. Suomalainen sointi, ja hurraata teki mieli huutaa. Taisin ehkä puida nyrkkiä hetken ilmaan minäkin. Hups.


Kyllä sen jälkeen omat hempeilyt kukkasiementen ja esiviljelysten kanssa tuntuivat aika - no - vaatimattomilta ja lällyiltä. Kehtaako niistä enää kirjoittaakaan... Niin toisarvoista! Vaan ovat minun pientä elämääni, ja jotenkin joka päivä nykyään havahdun uudelleen siihen tosiasiaan että todellakin kevättä jo elellään. Tuleekohan kohta pieni kiireen tuntu. Mysteerikukkasiementkin on vielä kylvämättä.

Otin nimittäin syksyllä mielisairaalan puistopuutarhasta villatakin taskuun muutaman siemenen kukkapenkeistä... Se oli ehkä jokin laukkakasvi... Varmaan minun säkälläni vaatisi kylmäkäsittelyn, ja jos nyt isken siemenet multaan, niin ei tapahdukaan sitten mitään. Toisaalta menestystä saattaa tulla kotipihan unikoista ja liljakasveista ottamistani siemenkodista, koska ne unohtuivat talveksi pihalle maljakkoon. Kylmäkäsitelty siis on ne ainakin. Katsotaan mitä tapahtuu.

Onneksi on jo kasvihuonekurkku- ja pensastomaattitaimirintamalla hyvää edistystä nähtävissä, niin ei sitten harmita jos kukkaviljelykset menee mönkään. Sehän olisi tavallaan vain bonusta, jos niissä tulisi yllätysonnistuminen.


Koska varsinaisten oikeiden viljelmien kanssa pitää olla tosi huolellinen ja kärsivällinen - kumpikaan ei edusta vahvimpia puoliani, niin helpotusta tilanteeseen tuo tietenkin esimerkiksi voileipäkrassin viljely. Vaikka siitä tuleekin mielestäni vähän omituinen haisu. Olenkohan ainoa, joka on huomannut sen. Enkä minä niitä kyllä koskaan muista syödäkään, mutta vehreys pöydänkulmalla on tärkeintä. Hyvänä meditaationa toimii kasvamisen seuraaminen ja krassiastioiden siirtely sisälle osuvan auringonsäteen liikkeiden mukaisesti.

Se on myöskin hyvä tapa kiinnittää huomio toisaalle valon osoittamista pöly- ja likakohdista. Niitä meillä riittää. On pitänyt viime aikoina ohittaa blogeista ja instagramista kaikki upeat kokonaiskuvat siisteistä ja kauniisti somistetuista keittiöistä ja olohuoneista. Niiden äärellä tulee hieman riittämätön olo, vaikka postiviiseksi energiaksi kanavoituna pieni kateuden häive voisi antaa potkua omienkin nurkkien raivaukseen ja kunnon puleeraamiseen.


Mutta kun eilenkin teki enemmän mieli ulos kevätpäivään kuin imurinvarteen. Pistin oikein kahisevat reippailuvaatteet ylle, ja saappaat. Vaikka kaupungin kadut ovatkin nyt kuivia ja erityisen pöliseviä. Saisi auringon sijasta tulla välillä oikein kunnon sadetta. Viime viikolla oli hyvä sumusää - ilmiö, josta tykkään erityisesti, minkä toki jo tiedättekin.

Vaikka olin suunnitellut, että vietän sunnuntain ihan vaan kotona, niin sitten kävikin niin etteivät villit hevosetkaan olisi saaneet minua pysymään poissa Lapinlahden sairaalan puistosta. Minulla oli aika montakin lehmää ojassa (tuleepas nyt näitä suureläinvertailuja), ja ulkoilu oli niistä vain yksi. Linnunpönttöasioiden opiskelu toinen. Perjantaina nimittäin ilmaantui facebookiin tieto, että on aika putsailla puiston siivekkäiden asumuksia ja että kansalaisia tarvitaan apuun.

Minulle tuli tunne, että ei edes ollut vaihtoehtoja. Sinne oli pakko päästä! Elvistelin asiasta jo etukäteen kaikille, pikkumainen kun olen. Jälkiraporttien uhrejakin on aika paljon. Palaute on onneksi kyllästymisen sijasta ollut varsin kannustavaa, ja nythän minä jo suunnittelen pönttöjen nikkarointia mökille.


Missähän kaikki kaupunkilaiset olivat, sillä meitä ilmaantui paikalle vain muutama. Ajattelin kyllä itsekkäästi, että ei se mitään - saanpahan päästä itse tositoimiin. Tunsin olevani tärkeä jo siinä hetkessä, kun lähdin hakemaan sairaalan sisältä niitä korkeimpia A-tikkaita. Tiesin täsmälleen, missä ne ovat - toisen kerroksen pyykinpesuhuoneessa. Aikamoista ryminää sain aikaiseksi ahtaissa käänteissä tikkaita kanniskellessani - ovat kokonsa vuoksi myös melko painavat - mutten onneksi rikkonut mitään suojellussa talossa.

(Olen ainakin kerran niillä samoilla tikkailla osunut kattolamppuun ja muutamaan kiviseen kulmaan, palo-ovien panssarilasiin jne... vielä on ollut onni matkassa, ja logistiikan tajuni on saattanut hauisten lisäksi kehittyä hieman. Kaikenlaisella tekemisellä, jopa pienellä sähläämisellä on siis hyötynsä!)

Niljanteisella polulla oli jo pientä suuronnettomuusriskiä, kun lumi oli vielä yön jäljiltä jäinen. Vaan kun puuhaillaan hyviä asioita hyvien tähtien alla, ei ilmeisesti tapahdu mitään ikävää. Ehkä sitä itsekin jotenkin skarppaa enemmän, jos vähän jännittää. Ja minähän olin todella täpäkkänä edessä olevasta uudesta kokemuksesta. Siis oikein sellaisella lapsellisen innostuneella ja tomeralla tavalla.


Vähänkö tunsin taas ylpeyttä saadessani osoittaa, etten pelkää kiipeämistä. Oli pientä virittelyä joka ikisen puun alla, että saadaan tikkaat vaateriin. Onneksi tontilta löytyy tiilenpalasia vähän joka puolelta, niin aina sinne ilmassa keikkuvan jalan alle jokin palikka kaiveltiin kohmeisesta maasta. Miten onkaan voinut taaplata elämänsä tähän saakka, ilman että on kertaakaan edes koskenut linnunpönttöön! Kyllä jännitti se ensimmäisen kattokannen avaaminen.

En minä oikein hyötynyt mitään apuvälineistä, vaan päätin tekniikkani olevan suora käsikopelo. Tunsin itseni myös viisaaksi, koska olin ymmärtänyt kotoa ottaa mukaan valmiiksi ryvettyneet hanskat.


Ensimmäisessä pesässä oli muna! Minua viisaampi puuhanainen ja koko linnunpönttöhomman asiantuntija selitti, että se on viimevuotinen. Voi miten pieni. Pääteltiin, että on se varmaan muumioitunut ja maassa hoidetun kuvaussession jälkeen minä talletin munan taskuuni muistoksi tästä suuresta hetkestä.

Yllättävän paljon klähmää tulee pienestäkin munasesta.

Jossain vaiheessa etsin nimittäin nenäliinaa ja käsi havaitsi limaista mömmöä... Tikkaita seuraaville puille raahatessani olin sittenkin onnistunut rikkomaan aarteeni, eikä niitä enää muista pöntöistä sitten löytynytkään. Sen sijaan niistä paljastui hienosti sammaleista ja koirankarvoista taiteiltuja makuusijoja, jokaisessa pöntössä oli pesitty! Mikä tuntui erityisen kannustavalta ihan omaakin pönttötulevaisuutta ajatellen.

Koko urakka huipentui pöllön pöntölle. Se oli korkealla kuusessa, juuri ja juuri sinne ylettyi seurueen ainoa mies. Kuten monen muunkin pöntön kohdalla, sekin piti ottaa alas koska putsaus ei onnistunut niin ylhäällä. Ensin siihen koputeltiin - jos siellä vaikka olisikin joku. Ei kuulunut mitään. Minä avasin maassa pöntön katon ja sain hepulin, kun sisältä tapittikin silmäpari! Orava - tietenkin. Hänellä täytyi olla siellä poikasia, koska ei tehnyt elettäkään hypätäkseen kenenkään silmille. Varmuuden vuoksi laitettiin pöntön uudelleen sijoittamisen ajaksi tiskiharja ulostuloaukkoon, ettei sieltä kukaan möngi tikkailla huojuvan ihmisen naamalle.

Vähän jäi säälittämään sen oravan kauhunhetket. Ja mitä mahtoi ajatella, kun tilanteen rauhoituttua huomasi pesäpuun vaihtuneen. Ei vaan kertakaikkiaan saatu kiinnitettyä pönttöä vanhalle paikalleen, niin oli hankala. Ja missä pesii nyt pöllö?


Minulla oli tietenkin oikeakin kamera mukana petolintu- ja tiklihavaintoja varten, mutta ehdinkin ottaa kuvia vain viherpeiposta. Oli tarkoitus jäädä puistoon pönttösession jälkeen fiilistelemään, hakea kahvia sisältä ja keskittyä valokuvaukseen. Mutta mereltä oli alkanut tuulla kylmästi, ja aikaakin oli kulunut useita tunteja (Mikä loistava ulkoilu!). Vuorotellen todettiin, että aamupäivän tyyneydessä tuntui lämpimämmältä.

Jäi siis sarvipöllöhavainnot eilen tekemättä.

Lämmittelin lopuksi tuulettomassa kulmassa entisen vankiosaston takana. Piti ihan ikuistaa sekin, eli korva ja sellin ikkuna samassa kuvassa. Niin kauan kuin katupölyä on ilmassa, en voi ottaa naamakuvia. Tai otin minä niitä eilen, mutta jaoin vain yksityisesti ystävälle Pohjanmaalle. Meillä oli suuri silmäpussivertailu, nimittäin.

Siellä pihapiirin lämpimimmässä kohdassa kukki jo lumikelloja! Tuhruisia kännykkäkuvia minä niistä vain napsin, aivan turhaa - pääasia, että olivat kumminkin olemassa. Kotipihalla saa varjoisuuden ja kattolumivuoren takia odotella vielä tosi pitkään ennen kuin mitään elämää alkaa näkyä. Hyvä, että ihminen saa patsastella muissakin puutarhoissa.


Ai niin, asiasta ihan toiseen. Eiköhän ole linnunpönttöasiaa jo jauhettukin ihan tarpeeksi tälle kerralle. Perheeseen saadaan ehkä ihan oikea viheralan ihminen! Apulainen on nimittäin hankkinut itselleen eräänlaisen harjoittelupaikan kukka-alalta ja aloittaa siellä tänään. Ihana ajatus. Kunpa itsekin voisi joskus tehdä sellaisen siirron, vaikka kyllä minä palkkatyöstäni tykkään, en minä sillä.

Kyllä tuli heti niin itsekkäitä ajatuksia, että. Jo ennen koko viheruralle astumistaan Apulainen sai kuulla pohdintojani siitä, että saankohan minä joskus sitten joitakin ylijäämäkasveja. Saankohan perjantaisin hänen sitomansa kukkakimpun? Tuleekohan minunkin opittua asioita hänen rinnallaan? Minä, minä. Muuttukohan suhteeni leikkokukkiin. Sehän on vielä aika vaisu.

Mielenkiinnolla seuraan, mitä tuleman pitää!



Ja lopuksi, muttei todellakaan vähäisimmäksi - syy erityissilmäpusseihin ja tavallista herkistyneempään oloon. Lauantaina tuli suruviesti maalta. Naapurin isäntä on poissa. Vaikka suru on suurin tietenkin hänen perheelleen, niin uutinen merkitsee myös aika isoa käännekohtaa Ryötönperän historiassa. Isäntä oli yksi isoisäni parhaista ystävistä, mies jonka minäkin tunsin koko ikäni - mies, joka oli vähän niin kuin epävirallinen kummisetäni. Meillä oli suorat ja avoimet välit, ystävyys jota harvoin saa kokea.

Kenelle minä nyt nalkutan lääkäriin menosta, ja kenelle minä nyt vien väkisin polttopuita tai lainaan kirvestä? Kuka nyt hakee minut junalta ja kutsuu lasilliselle? Kuka muistaa kaikki meidänkin tontin ja talon kommervenkit isoisäni ajoilta? Onneksi olen ehtinyt oppia niistä varmaan jo suurimman osan.

Vaikka kyseessä oli iso uutinen, se ei kuitenkaan ollut yllätys. Ensivollotusreaktiopuheluiden jälkeen soitteluni ja viestittelyni maalle ovat olleet rauhallisia, ja tosiaan tyttärensä kanssa sorruttiin mustaan silmäpussihuumoriinkin jo eilen... En suostu kokemaan siitä huonoa omatuntoa, sillä niin oli isännälläkin älykäs ja sarkastinen ote maailman synkimpiinkin asioihin, ei ollut tapana kaunistella. Piirre, jota ihailin. Sama mies pohti sitä, miten hänen mielestään revontulista tuli ääniäkin. Hän myös muisti mökkiperämme huuhkaja-ajat, ja mielelläni kuulin niistä aina uudelleen. Kiitos. Todellakin hänen ansiostaan on minunkin tietäni viitoitettu hyvään suuntaan. Sillä jatkan.


torstai 3. maaliskuuta 2016

"Ei tarvitse tukea."

Maanantaiaamun äreydessäni yritin ohittaa tämän. Turhaan.

Nyt on pakko saada hetkeksi istahtaa tähän tunnelmoimaan, vaikka kello on yhtäkkiä taas paljon. Jo töissä ilmoitin kaverille, että se on blogihetki tänään. Ajatukset harhailivat koko kotimatkan vielä työasioissa ja vähän muissakin, oikein tunnistin itsessäni kirjoituslöpinätarpeen - kiinnosti ketään tahi ei. On kiireen tuntua. Vaikka se on tietenkin vain mielentila. On kaikkea niin paljon kuin vain jaksaisi tehdä, ja nukkumaankin pitäisi muistaa mennä ajoissa.

Olen opetellut sellaista taktiikkaa, että suljen tietokoneen aamuvuoroaikoina jo hyvissä ajoin illalla. Toimii aika hyvin. Kun menen sänkyyn lukemaan, niin huomaankin pötkötteleväni oivan tovin ajatuksissani ennen kirjan avaamista. Toinen hyväksi havaittu rauhoittumisen keino.

Alkaa vissiin kevätkierrokset vaivata! Ja samaan aikaan ehkä pienoinen väsymys. Sellainen toisaalta hyvä uuvutus, että tietää eläneensä ja tehneensä - tarponeensa jälleen läpi kaamoksen, selvinneensä siitä. Nyt olisi aika koota itsensä täyspäiseksi kevään kohtaajaksi, sillä se ei käy laatuun että alkava vuodenaika menisi jotenkin ohi. Että yhtäkkiä havahtuu vaikka juhannukseen. Ei, ei, ei.

Nukkumista ei voi lopettaa, vaikka kohta tekeekin mieli pysäyttää kellot. Pitää jotenkin järjestää aika ynnä tekemiset tyydyttävästi. Käydä esimerkiksi duunin ja ystävän treffaamisen välissä keskustan tavaratalon puutarhaosastolla, jos ei jaksa erikoiskauppoihin. Niin minä eilen tein, ja ajatukset lähtivät taas ihan tosi nolon levottomasti lentoon. Erityisen lapselliseen sellaiseen.



Lähtökohtaisesti kukka- ja hyötykasvisiemenosaston mainosotsikko... "Fiksut siemenpussit". Tirsk. Tuli Fingerporin Rivo-Riitta mieleen. No sitten tulee myyjä kysymään, että miten voisi olla avuksi. Minä kerroin rehellisesti, että tässä taistelen itseni kanssa jottei lähde taas lapasesta tänäkin keväänä. Hänhän ei voinut tietää taipumustani ala-arvoiseen huumoriin ja että minua olisi niin naurattanut se siemenpussijuttu. Annoin ymmärtää, että koitan pitää pussukoiden haalimisen jotenkin aisoissa.

Ja tottahan se olikin. 

Ei rumbaa tänä vuonna, eihän? Silläpä ajattelin ensin vain villiintyviä kukkia. että jos niitä laittelisi tulemaan ihan vaan esikasvatuksen ilosta. No ei sittenkään. Kukkasiahan on luonto pullollaan. Ai niin, kasvihuone mökillä. Aika monta tomaattilajiketta! Tutkin edellisvuosista viistastuneena takapuolien pienellä pränttäyksiä (Voi jestas - hihi - yliväsymys iskee. Mää sulle takapuolien pienellä präntätyt näytän! Sanoisi siis Rivo-Riitta. Unohtakaa!) ja niistähän löytyi vaikka mitä kannustavaa informaatiota.

Olenkohan muina vuosina valinnut viljelyshommani vain kansikuvien perusteella. Vähän niin kuin kirjatkin. Onneksi ei päde ihmissuhteisiin. Tällaisena selfie-aikana sitä saattaisi hyvinkin sortua ystävystymään vain kuvauksellisten tyyppien kanssa. No mutta. Muistan aina sen taannoisen karhunlaukkapettymyksen, kun kerran toukokuussa suostuin lukemaan siemenpussista viljelysohjeet ja tuli se kylmäkäsittelytakapakki. Itsehillintäkoulutuksella olisi silloin ollut paikkansa ja ostin myöhemmin valmiita taimia, jotka eivät nekään ikinä mökille asettuneet. Kyllä vieläkin harmittaa, minä niin tahtoisin villivalkosipulia Ryötönperälle. Ehdinköhän tässä elämässä onnistua siinä - tai edes yrittää uudelleen, koska edelleen vaivaa vähän lannistus sen suhteen.

Se oli ihanaa aikaa, ajatella lainehtivaa karhunlaukkaniittyä. Ehkä minun pitää siitä päästää irti kuitenkin. Elämä on tuollaisessa mielessä joskus tosi ärsyttävää.

Työystävän "pergola". Kun ei ehditä yhdessä istua, jaellaan tunnelmakuvia.

"Ei tarvitse tukea." Jes - mikä mahtava ominaisuus tomaattilajikkeelle! Hänen nimensä on Heartbreaker. Toki se tulee hedelmän muodosta, mutta koska olen viime aikoina pälättänyt - tai päpättänyt, kuten uusin termi puhelahjoistani kuuluu, ihan itse keksin - niin paljon ja kaikenlaista, niin syntyi samoin tein mielleyhtymä ihmisiin. Jotenkin tämä alkoi korreloida taas sen "viisauden" kanssa, että voidakseen hyvin ihmisen tulisi karsia ne negatiiviset tyypit pois elämästään.

Olen pohtinut sitä täällä joskus aiemminkin.

Ja todennut, että ei ole minulle sopiva viisaus. Ensinnäkään siksi, että tuolla logiikalla minulla ei kiukkuisina aikoina olisi yhtään ystävää. Ja toisekseen siitäkin syystä, että minä todellakin ajattelen että negatiivisissa mietteissä vellova lajitoveri on nimenomaan erityisen tuen ja ymmärryksen tarpeessa. Tai no ei välttämättä ymmärryksen, mutta jonkinlaisen hyväksynnän ja kuulluksi tulemisen sekä huomion tarpeessa joka tapauksessa. Missään nimessä emme aina voi ymmärtää sitä mitä muiden päässä liikkuu, mutta ei se sulje empatiaa ja ystävyyttä pois.

Kun minä päpätän kaikenlaisia - myös negatiivisia - ajatuksiani ääneen, niin vaikkei lähipiiri minua tajuaisikaan, on silti mukava jos joku kuuntelee edes osan. Enimmäkseen sopivan tilanteen tullen päästelen suustani suodattamatonta tajunnanvirtaa, joten mitään fataalia ei tapahdu jos vaikka saankin tilaisuuden muotoilla lauseeni tovin päästä uudelleen. Usein on ehtinyt mielikin jo matkalla muuttua. Minua ei varsinaisesti haittaa, jos joka sanomiseeni ei reagoida - mutta on niitäkin ihmisiä, joille on tärkeää saada tulla kuulluksi myös paskan fiiliksen tullen. Tulisiko heidät sitten jättää yksin ja voisiko sitä itse sitten paremmin, kun olisi karsinut negaation ympäriltään?

Sitäkö sitten ihailisi auringonlaskua tai -nousua puhtain mielin? Vahvasti epäilen.

Samaa viiniä alkosta ostettu työkaverin kanssa - tämä on meikäläisen asetelma. Viikon takaa.
"Kaunis kasvutapa". En todellakaan pistä pahitteeksi, kun on kyse tomaateista. Kyllä ovat niin hontelot vaikkakin söpöisät olleet viljelykseni viime vuosina. Ikinä eivät ole ehtineet kunnolla kypsiksi saakka. Eli tavallaan nyt tänä vuonna, jos se nätti kasvaminen sitten vaikka kompensoisi sitä mahdollista sadon puutetta, joka meikäläisen ajankäytöllä saattaa kumminkin taas olla edessä. Pelkkä ajatus kasvun seuraamisesta tuo mielihyvää, ja sato on sitten hyvä yllätys.

Valitsin siis matalasti ilman tukea ponnistavia somasti ruukkuun istuvia lajikkeita.

Vaan jos tuonkin soveltaisi ihmiseen, niin uskallan väittää että jos kasvaa pelkästään kauniisti, niin... Tai riippuu tietenkin, miten kaunis kasvu määritellään. Minulle ihmisenä kasvaminen (ärsyttävä sanonta) tarkoittaa sitä, että myös rumaa on nähty ja koettu. Jos oikein rohkeaksi heittäydyn, niin sanoisinpa että myös tehty. Kaduttu - tai ainakin uudelleen arvioitu. Anteeksi pyydelty. Eletty menneisyyden kanssa. Mokattu uudelleen toisessa asiayhteydessä - ja toistettu kaava. Kasvettu. Ja tultu siten kauniiksi.

Toisin sanoen - ja tämä nyt on sitä suodattamatonta nopeaa ajatteluani - tänään ajattelen, että - tai siis huomaan ajattelevani, että - pidän erityisen kauniina ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta kasvaneet vähemmän kiiltokuvamaisilla tavoilla. Ei sillä, etten arvostaisi niitä kanssaeläjiä, jotka ovat vauvasta asti saaneet aikuistua ja keski-ikäistyä ilman tajuntaa räjäyttäviä kipupisteitä - minkäs sille ihminen voi, jos on kultalusikkaa ja pumpulia! Ihana ajatus, jonka ihan aidosti soisin kaikille.

Luultavasti tulen nyt ymmärretyksi vähän väärin. Tässä vielä viljelemättömien tomaatinsiemenien äärellä vaan mietin paljon, liikaa ja nopeasti. Tarkoitus ei ole arvottaa ihmisiä. Eikä edes tomaatteja, vaan miettiä mihin itse kykenen. Lähinnä kumminkin nyt jälkimmäisten suhteen.


"Hyvä hämäränkestävyys." Tuleekohan minusta kohta ihmissuhdeguru. Ei vaan, koska minulla ei ole kotona eikä varsinkaan mökillä täydellistä eteläikkunaa, on varjoisuuden sieto aivan loisto-ominaisuus myös tomaateille. Ihan olisi huutomerkin paikka. Ajatella, jos vaikka Hearbreaker tai Bitonto F1 (!) oikein innostuvat vaatimattomista kasvuolosuhteistani. Voi että, nyt jo ajattelen heitä hellyydellä.

Ei saa heistä myöskään "leikata varkaita". Täytyy piilottaa pikkusakset. Toisaalta, olen aina kokenut sen jotenkin julmaksi puutarhatoimenpiteeksi, että katkotaan toisen vaivalla pinnistämät hienot kiekurat. Ihan noin vaan pois. Sen minä opin toissavuonna. Taisin laittaa osan varkaista maljakkoon. Minusta ihmistenkin rönsyt, sivulauseet ja idulla olevat mietteet ovat aika mainiota rikkautta, jota ei tee mieli siistiä. Kyllä olisi niin tylsää, jos koko ajan olisi järkevää ja henkisesti taloudellista.

Myös hämäränkestävyys on kyllä kiva piirre lajitovereissa. Senhän voi laajentaa käsittämään sekä pimeää vuodenaikaa että ystävien höpsöyttä. Minä kestän hämärää tasan niin kauan kun on toive luonnonvalosta. Tai ainakin pitää taata todellinen kynttilöiden ja spottivalojen riittävyys. Onneksi pahin vaihe siinä on nyt tältä vuodelta ohi. Olen miettinyt omaa suhdettani talven taittumiseen. Sen sijaan, että jyrkimmän pimeyden aikana sytyttäisin massiivimäärän kynttilöitä, teenkin sen usein vasta näinä viikkoina. 

Jotenkin tykkään täydentää hämärää pehmeällä valolla vielä lisää. Oikein painottaa tunnelmaa pienillä liekeillä. Vaikka kuinka aina suunnittelen somistavani kaamostakin sopuisasti, saatankin taantua ääripäihin. Totaalikattovaloon (harvoin) tai tositosihämärään (usein). Ihanaa, ettei seuraavaan puoleen vuoteen tarvitse tehdä sellaisia valintoja.

Ai niin, se kavereiden hämäränkestävyys. Nythän se vaikka tämänkin tekstin avulla tulee mitattua. Oudot mielleyhtymät ja loputtomat Rivo-Riitta -jutut.


"Voi ravistella varovasti." Tästä saisin varmaan kokonaisen kirjan. Kyseessä on edelleen tomaattisiemenpussin takapuolen (hih) teksti. Minähän en ole koskaan ymmärtänyt pölytysasioista mitään, koska jätän sen pörriäisten hommaksi. Nyt kumminkin tänä vuonna alan ehkä ravistella tulevia taimiani. Luultavasti aloittelen kevyellä puhaltamisella - olen alkanut käyttää Listerineä, joten toivon taimien selviävän hönkimisestäni. Jatkan ehkä viuhkalöyhytyksellä, jos löydän perintömatkamuistoviuhkan jostain. 

Myöhemmin siirryn kukkaruukun notkuttamiseen ja lopulta pistän taimet suoraan Ryötönperän rannan länsituuleen, josta ei meinaa selvitä ihminenkään.

Vaan varovasti ravistelu - päivän teemaani mukaillen - pätee toki myös meihin ihmisiin. Minä en ole koskaan ollut mikään aktiivinen saati provosoiva keskusteluiden herättäjä, enkä polemiikkien ylläpitäjä. Tykkään maltillisesta päpättämistasosta, juoruilusta ja sössötyksestä, joka ei johda mihinkään. Olen melko usein aika laiska henkisesti jaksamaan poliittisia löpinöitä, uskonnolliset kiinnostavat enemmän ja siinäkin asiayhteydessä olen varsin tylsä kun nyt satun ajattelemaan niin, että kaikissa maailman uskonnoissa hyväksi ihmiseksi ajateltu yksilö on käytännössä aika samanlainen. Riippumatta ajasta, kulttuurista tai paikasta.

Kyllä ihminen tietää, miten tuetaan. Tai kasvetaan kauniisti. Siedetään hämärää tai ravistellaan varovasti. Ihan varmasti tietää.


Minulla on täällä myös kasvihuonekurkun ja voileipäkrassin siemeniä. Taimimultaa. Jos alkaisin analysoida jokaista pussukkaa teksteineen yhtä huolella nyt, en pääsisi nukkumaan tämän vuorokauden puolella. Saattaisin menettää myös muutamia lukijoita. Pahimmassa tapauksessa kaikki. Jos tulee paha takatalvi, niin jatkan ehkä tällä tiellä ja puran myös sen siemenluettelon, jonka eilen vielä jätin kauppaan. Kamalan nätti kansikuva oli siinä. Lukuisia kasvien ominaisuuksia, jotka ovat tottakai sovellettavissa inhimilliseen elämään.

Että piti tämäkin päivä nähdä. Miten puutarhanhoidon ajattelu ei ole pelkästään viisastuttavaa vaan myös loistava pohja eräänlaiselle saivartelulle. Vähän niin kuin pihaihmisten sudokua! Ei sillä, että koskaan olisin numerohommeleita ratkaissut. Ainakaan loppuun saakka.