maanantai 28. helmikuuta 2011

Kivien homma



Kyllä kiviinkin voi ihmisellä olla erityinen suhde. Jotenkin ihmeellistä, miten paljon kiveä maailmassa onkaan. Ja meillä Suomessa. On peruskalliot ja kaikki. Lapsena jo tämän havainnon oikein ajatuksella tein. Mummolassa tuli usein uppouduttua sellaiseen kiviatlaskirjaan. Enää en tosin muista niitä mineraaleja ja muita. On teräviä kiviä ja pyöreitä kiviä. Varsinkin jälkimmäiset ovat lähellä sydäntäni. Ovat kaikenlaista kestäneet ja hioutuneet. Ihmiselle elämänkokemus tuo särmää, kivelle sileyttä. Monessa muussakin mielessä ollaan toki vastakohtia. Ja hyvä niin.

Tulipas oltua filosofinen. Suuria viisauksia pukkaa. Ei niitä aina arjessa tule kivikasojen äärellä ajateltua. Paljon on pinnallisemmat tavoitteet. Turhamaisetkin jopa. Kun halusin saaristolaista tunnelmaa ulkoeteiseen, sirottelin kiviä öljylampun juurelle. Keltainen sadetakki näyttävästi etualalle. Kylpyhuoneessa tavoittelin välimerellistä ilmastoa täyttämällä emalivadin matkatuliaiskivillä. On siellä sitten mukava vieraidenkin asioida. Ja itsenkin. Melkein niin kuin olisi ulkomailla, vaikka vaan omassa vessassa. 

Oikeasti matkoilla aina kotiin lähdön päivänä pitää lajitella retkiltä keräillyt kivet, että mitkä ottaa mukaan ja mitkä pitää jättää. Ei tule siten ylipainoa matkalaukkuun. Olen ymmärtänyt, että aika monella on tämä sama kuvio. Voisi perustaa jonkun kivikerhon. Ekskursiot kuuluisivat sen ohjelmistoon ilman muuta. Yhdessä kierreltäisiin ja ihmeteltäisiin kerholaisille rakkaita siirtolohkareita.

Ryötönperän mökkirannassa on nimittäin yksi hieno lohkare rantavedessä. Noin leikkimökin kokoinen. Siitä kiinnostus on saattanut herätä. Pienemmätkin maassa kiinni olevat kivet ovat merkityksellisiä. Viime keväänä kun aloin ottaa tovin asumattomana ollutta tilusta haltuuni, oli yhden projektin kohde nimenomaan lapsuudesta tuttujen istumakivien kaivaminen esiin villiintyneen kasvillisuuden alta. Sinänsä pidän sammalesta paljonkin. Se vähän niin kuin kuuluu kivien yhteyteen luonnossa. Mutta ei sen aktiivisessa käytössä olevilla kivillä tarvitse kasvaa. Rauhassa vähän sivummalla sitten.

Puutarhanurkassa kotona on ihan sellainen kivipenger. On vähän vielä maanparannusopiskelut kesken, ja osassa pengertä ei oikein kasva mitään. Sumutinpullolla yhtenä kesänä suihkuttelin sinne vesipiimäseosta, että lähtisi sammal kivien väleihin kasvamaan. Suorastaan pehmoinen sammalmatto oli mielessä. Paremminkin heinää sieltä alkoi tursuta. Mutta sammaleiden kasvatus onkin pitkäjännitteisten ihmisten puuhaa ja odotellessa rentouttavaa hommaa on niiden ruohotupsujen leikkely saksilla. Pysyy kivet nätisti näkösällä. Ja puutarhurista saa kärsivällisen kuvan.

Sitä en osaa sanoa, mikä niissä kivissä lopulta niin paljon viehättääkin. Siis helppohoitoisuuden, edullisuuden ja tietenkin kauneuden lisäksi. Onko se niin sanottu pysyvyys vai mikä. Jokin syvällinen homma niillä kuitenkin on.

torstai 24. helmikuuta 2011

Siivilöitymisestä


Sisäinen marttaääni on jo viikkoja vihjaillut, että nyt olisi hyvä ajankohta tuulettaa tekstiilejä pakkasessa. Pölyeläimet poistuvat keskuudestamme. Täkit vaan levälleen Puutarhanurkan hankeen ja tyynyt portaalle pinoon. Siitä naapuritkin osaisivat päätellä, että ehtoisa on emäntä vaikka talo vähän rempallaan. Vapaapäivänäkin noin vaan tuulettelee. Paitsi jos se sattuu arkivapaalle, niin kukaan ei kyllä näe. Tavallaan voisi olla mielenkiintoistakin kuorruttaa kattolumivuoret monenlaisilla kangaskappaleilla. Vähän niin kuin tilataidetta. (Peittelihän se yksi taiteilija kerran Suurkirkon portaatkin.) Oli nimittäin helmikuun työlistalla itselläni lähinnä vaatehuoneen siivous.

Niin se vaan on, että somistushommat voittavat houkuttelevuusasteikossa reikäisten sukkien erittelyn ehjistä. Mieluummin tulee viivyttyä pienasetelmien äärellä kuin ihmeteltyä eri lajityyppeihin jaoteltuja vaateläjiä. Viime vuodenkin kierrätyssäkki vielä viemättä. Niinpä olen tässä maaliskuun lähentyessä tilanteessa, jossa edelleen töihin lähtiessä kiroan kun ei löydy ehjää sukkaparia. Mutta töistä palatessa en tuijotakaan tyhjää, vaan katse etsiytyy mieltä lepuuttaviin yksityiskohtiin. Niitä on vuosien varrella tullut hartaudella luotua. Isompaa kokonaisuutta ei sitten kannatakaan tarkastella. Ei kelpaisi naistenlehtiin meikäläisen pinot ja röykkiöt.

Valon niin sanottu siivilöityminen on vissiin aika käytetty ilmaisu. Varsin osuva kuitenkin. Jos ja kun on tullut tungettua ikkunoiden väleihin tarpeettomiksi käyneitä - mutta nättejä - lasiesineitä (esim. tyhjentynyt ginipullo), niin tähän aikaan vuodesta noin yhdeltä iltapäivällä osuu niihin aika nätti valo siivilöitymään. Se kannattaa terapiamielessä hyödyntää, jos on kotona. Tulee tavoitettua se tosiasia, että kaamos on ohi. Eikä se ole mikään pikku juttu. Itse asiassa siivilöitymisen äärelle on mielestäni aina syytä pysähtyä. Oli sitten metsässä, niitulla tai kotioloissa.

Asetelmien luomiseen saa parhaimmillaan kulumaan aika paljon aikaa. Kerran elin tilannetta, jossa käsissäni oli viisi vanhaa veneen luukkua. Ymmärsin, että niiden paikka oli yhdessä seinien kulmassa. Koska rivi, jono tahi muu symmetrinen ryhmittymä ei ole koskaan ollut minun juttuni, luukkujen asettelu oli aika lähellä tiedettä. Estetiikka, tiedettähän sekin tosiaan taitaa olla. Teknisen puolen helppous yllätti itsenikin. Niittiampujalla vaan rautalankaa taakse. Meni ainakin kolme tuntia, että muodostelma tyydytti. Onneksi vasarassa on se haarukkapuoli. Naulasin, katsoin kaukaa ja irrotin. Taas naulasin. Eniten aikaa meni parin metrin etäisyydeltä ovenkarmiin nojaillessa ja arvioidessa. Se oli loistavaa. Hyvä siitä tuli.

Jos hyllyjä somistelee, kannattaa nauttia tuloksesta välittömästi. Tuli siivottua paperoinnin yhteydessä ne allaskaapin avohyllyt. Hartaudella asettelin etualalle rakkaita vanhoja käyttöesineitä. Niin kuin niitä koskaan käyttäisin. Paitsi rairuohoastioina. Ihan kohta niiden päällä on varmaan jo kaikenlaista roinaa, tiskirättiä ja teflonia. Siksi ei ole aikaa mennä vaatehuonetta setvimään. On pysähdyttävä ja ihailtava. Oivallinen lohtu tässä risuhommia odotellessa.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Ulos!

Kaukokaipuu voi vahingossa lievittyä ihan kävelylläkin. Ei sillä, että tässä varsinaisesti kaipaisin muualle kuin mökille Ryötönperälle. Kun nyt kuitenkin valon määrä on radikaalisti lisääntynyt, niin tulee tehtyä kaikenlaista asiaa ulos. Jos siis ei kävely pelkässä urheilumielessä innosta.

Tällä viikolla pakkasin itseni toppa-asuun tehdäkseni retken Maunulan Lidliin ja takaisin. Voi kuulostaa arkiselta, mutta minusta tuntui aika eksoottiselta, koska lidlejä ei varsinaisesti ole minulle aiemmin ollut olemassakaan. Ei, että olisin jotenkin ottanut kantaa. Minä nyt vaan satun tykkäämään Pirkka-tuotteista. Olin kuitenkin kuullut, että lidleissä myydään kaikenlaista sekavaa. Sen innostamana lähdin matkaan, lähinnä hyllypaperin toivossa.

Olisi nimittäin akuutti tarve päällystää keittiön allaskaapin hyllyt. Muutama vuosi sitten pintaremontti jäi pikkuisen kesken ja olen somistellut rempsottavia kohtia muun muassa tällä kätevällä hyllypaperitekniikalla. Nyt kun aurinko osoittelee jokaista nuhruista nurkkaa ja ajatusta, laskin että voisi olla jälleen uuden paperoinnin ajankohta. Jos ostaisin jotain oikein törkeää paperia, saattaisi se kaapin ovikin siihen vielä näkösuojaksi ilmestyä. Motiivit on monet, sanoi kukkahattutäti kun Lidliin lähti. Ei siellä myyty edes lahjapaperia, mutta mukaan tarttui pullot oliiviöljyä ja viinietikkaa, kun olivat niin ulkomaalaisen näköisiä. Sijoitin ne huolettomasti keittiön tasolle. Nyt kaikki näkevät, että täällä asuu arjessaan balsamicoa loiskutteleva italialaistyyppinen hengetär.

(MAINOS: Maunulan Lidliä vinosti vastapäätä on puoti, jossa myydään sveitsiläisiä juustoja. Suosittelen. Tulee ihan eurooppalainen olo, kun osoittelee siinä vitriinin äärellä ja saa paperipussiin käärittyjä juustolohkoja mukaansa. Palvelu oli hyvää ja kärsivällistä.)
Kävelylenkit varsinaisilla poluillani kotikulmilla ovat näin lumisina talvina vähän haastavia. Pitää varoa astumasta laduille. Vakavia hiihtäjiä suhaa edestä ja takaa. Koko ajan on sellainen olo, että kohta tulee virkavalta ja antaa tuomion jostakin. Silläpä keksin hyödyntää työmaani urbaanin sijainnin ja tehdä sunnuntaikävelyn keskustassa. Suuntasin yövuorojen jälkeen katsomaan, miltä meri tätä nykyä näyttää. Ei ollut yhtään hiihtäjää Kaivopuiston ja Hakaniemen välisillä rannoilla.
Sanoisin, että merinäköala irrotti enemmän arjesta kuin lidlien kansainvälinen tuotevalikoima. Kun mukaan olin järjestänyt valokuvaamista osaavan ystävän, tuli itsekin odotellessa näpsittyä taidevalokuvia. Tulee mahtavan anarkistinen olo kun kuvaa suoraan kohti aurinkoa. Meri oli ihana. Tuntui ihan äärettömältä, vaikka vain Suomenlahdella ollaankin. Jää piti omaa ääntään. Virtapaikkojen sulasta vedestä nousi höyryä ja aurinko oli melkein kohtuuttoman kirkas. Tuuli oli raikas. Joku voisi sitä väittää viimaiseksikin.
Ulos on mentävä. Ei saa päästää tätä helmikuuta ihan käsistä, vaikka keväthommia tässä odotellaankin. Tuli viikolla oltua myös isommalla porukalla liikkeellä maalaismaisemissa pääkaupunkiseudun laidalla. Laajemmassa kokoonpanossa on aina vähän sitä järjestelemistä, vaikka yhdessä ulkoilu mukavaa onkin. Oli vilua ja hikeä, yhdellä mahatauti ja makkaranpaistossakin omat jännitysmomenttinsa. Nenäliinat hukassa. Kokeiltiin lumikenkiä. Oltiin ihan extremeä. Pakkanen jäädytti nenäkarvat tasapuolisesti kaikilta.
Vapauttava yhteinen havainto siitä, että aurinko jo lämmittää sai kaipaamaan pilkkijakkaroita pellollekin. Ihan vaan tunnelmointimielessä. Poluilla luikerteleva jono pysähtyi kun aina jonkun piti seisahtaa paistattelemaan.

torstai 10. helmikuuta 2011

Ostetaan: kiikarit


Kyllä nyt olisi googlen kamera-autoilijalla ihmeteltävää tämän lumimäärän kanssa. Aikoinaan se auto löysi tällekin kadunpätkälle keskellä kauneinta kesää. Oli Puutarhanurkassa mummoruusu kukassa ja punainen pelargonia portaalla. Ja muuten kummitus keittiön ikkunassa, vaikkei kenenkään pitänyt olla kotona. Ehkä se oli se historiassa alppiruusunsa pihaan istuttanut mummo. Jännä, että hänkin on nyt siellä googlessa koko maailmalle näytillä. Nyt tulisi eksoottisempaa kuvaa: Olen lapioinut portilta poteron ihmisenkorkuisten kinosten läpi, että pääsee kotiin. Pihapuissa roikkuvat lyhdyt ovat kasvaneet hankiin kiinni ja ulkoeteisen ikkunat näyttävät siltä, että jääkukat on niihin maalattu tarkoituksella.
Onneksi ei se googleheppu kuitenkaan pääse kuvaamaan sisälle. Ulkoeteisestä on nimittäin romantiikka kaukana. Paitsi jos tykkää muovista. Nyt suojakelien jälkeenkin kymmenen asteen pakkasessa tipahtelee katosta vesipisaroita säännöllisin väliajoin. Jäätaskuun jäänyt sulamisvesi se vaan jaksaa punnertaa matkansa kaikkialle muualle paitsi räystääseen. Seinästä seinään on teipattu muoviviritys, ettei lattiakin mätäne. Siitä kosteudesta ne jääkukatkin johtuvat. Sinänsä nättiä, mutta eivät kanna ihan niin pitkälle että ärsyynnys kattovedestä laantuisi. Kevään ajatteleminen auttaa jo enemmän.
Vielä ei kuitenkaan ole iskenyt se jokatalvinen lisäpoteroiden kaivuuvimma. Yleensä jeesaan luontoäitiä ja kaivan pihaa esille lumen alta. Tarvittaessa hakkaan petkeleellä jäätä. Naapureilla riittää katseltavaa. Ihmettelen joka vuosi, miten vihreää voi sammal olla talven jäljiltä. Olispa jo sekin aika. Näin helmikuussa tulee vielä vaan istuttua ikkunan ääressä lukutuolissa todellisuuspakoa auttavien kirjojen kanssa. Onneksi on parikin kirjastoa kätevän kävelylenkin päässä. Ei vaan koskaan tule pistettyä paperilapulle niitä kirjoja, joita alun perin oli menossa lainaamaan. Niin tulee notkuttua niiden hyllyjen äärellä, joihin henkilökunta on nostellut suosikkejaan. Mikä valta kirjaston tädeillä ja sedillä onkaan tässä meikäläisenkin elämässä. Tänään valikoiva näköni havaitsi yhden kirjan kannesta sanan toukokuu.
Kirjaston henkilökunnan suositusten lisäksi kirjavalintoihini vaikuttavat tietenkin ensin kirjan ulkoasu ja sitten ensimmäinen lause (ei kannata lainata, jos se on tylsä). Joten tämän toukokuu-sanan havahtumana jatkoin tutkimista, vaikkei itse kirjailija Lars Sund varsinaisesti juuri tänään kiinnostanut (tosin jonain päivänä pitäisi kiinnostaa, tiedän). Päättelin että ei voi olla huono kirja, jos sivistynyt mies ensimmäisessä lauseessa kertoo heränneensä aamulla pissahätään. Joten tuli sitten lainattua Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset, päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle. Sinänsä ehkä hyvä löytö, koska itsellänikin on lintuihin varsin henkilökohtainen suhde. Ollaan Larsin kanssa vähän niin kuin vertaisryhmää.
Ensimmäinen kevätaamun kuvaus oli sen verran ihana, että heti olin jo muualla. Sitten halusin tietää, millä sivulla ja minä päivänä mustarastas laulaa (s. 54, 9. toukokuuta Uppsalassa). Syntymäpäivänäni Lars oli kuunnellut sepelkyyhkyä ja hippiäistä. Oi, heti muistin ne sepelkyyhkyn poikaset, jotka harjoittelivat lentämistä Puutarhanurkan omenapuusta talolle. Ne valuivat peltikattoa pitkin pyrstö edellä räystääseen. Yrittivät tärkeinä näyttää siltä, että olisivat juuri siihen tähdänneetkin. Tulee nyt vähän tässä lintukirjan äärellä sellainen olo, että se on kevääksi hankittava kunnon kiikarit.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Artistin vaihtokortit


Tiimarin myyjä tässä alkutalvesta totesi, että ”Alat sitten kortteja keräilemään”, kun ostin keräilykorteille tarkoitettuja muovitaskuja. Valistin, että on syntynyt uusi askartelumuoto ATC. Artistic Trading Cards. Ja että minusta tulee sellainen korttiartisti. Jo kauan ennen kun Strömsössä tehtiin niitä kortteja, olin lukenut jostain nettisivuilta tai lehdestä että tämä ilmiö alkaa kohtapuoliin olla aika suosittu harrastus. Ihmiset eri puolella maailmaa piirtävät, taiteilevat, skräppäävät, leikkaavat ja liimaavat keräilykorttien kokoisia (2,5 x 3,5 tuumaa eli 6,35 x 8,89 cm) tuotoksia. Niistä otetaan valokuvia, pannaan nettiin, kuulutaan artistien korttiyhteisöihin ja vaihdellaan taiteluja sitten keskenään postitse.
Vallan olin innostunut ajatuksesta ja olin päättänyt, että kun se joulunjälkeinen askartelu- ja tunnetyhjiö iskee eikä vielä ole puutarhahommienkaan aika, niin otan tämän uuden harrastuksen repertuaariini. Siis tietenkin liikunnan lisäksi. Sellainen oli suunnitelma. Kun oli ne muovitaskut hankittuna, leikkelin pahvista valmiita oikean kokoisia pohjia tuleville taidekorteilleni. Yllättävän vaikeaa oli saada täydellistä mittaa aikaiseksi, kun ei ollut kotona yhtään aitoa keräilykorttia mallina. Ihan jo tunsin kuuluvani artistiyhteisöön. Ajattelin, että teen ensin sarjan hienoja kortteja ja sitten vasta otan selvää, miten se vaihtaminen menee. Leikkasin lehdistä hyviä taustoja ja kuvia valmiiksi. Näin itseni jo myös Tiimarin ATC-konsulenttina.
Ensimmäisestä (ja tähän mennessä ainoasta) artistikortistani tuli tavallaan aika hieno. Liimasin siihen Kekkosen kuvan. Hänelle Airamin termarin kainaloon. Tausta on vaaleanpunaruudullinen, muistaakseni Pentikin mainoksesta. Ajattelin, että siinä on sellaista särmikästä kontrastia. Mieleen tuli tehdä kuvasarja suurmiehistä. Esimerkiksi jatkoksi Mannerheim vaikka reinotohveleiden kanssa. Ja Mauno Koivisto. Ja mitä muita niitä onkaan. Olin sattumalta syksyllä hankkinut hienot kirjain- ja numerosapluunat  ja visioin, miten töpöttelen kortteihin niillä joitakin merkittäviä viestejä. Mielessä kävi myös, että runoillakin niihin kortteihin voisi. Siten voisi sivutuotteena tehdä vaikka lyyrisen läpimurronkin. Menestys oli enää vain ajan kysymys.
Jotenkin se sitten kuitenkin jäi. Muovitaskut, valmiiksi leikellyt pohjat ja mielenkiintoiset kuvat ovat nyt samassa läjässä joulukuisten heijastinmateriaalien kanssa. Tuli nimittäin ommeltua sormet verillä kymmeniä heijastimia joululahjoiksi. Oli silloin sellainen kuningasajatus että joka perheenjäsenelle ja kaverille itse tehty heijastin. Käsityö, se on vaan jotenkin raskasta näillä geeneillä. Mutta hyvää meditaatiota se on, tiskaamisen lisäksi. Mietin vaan, että kohta kun kevät tulee, niin ei sitäkään vähää tule askarreltua kun pääsee pihahommiin. Mutta jos tulee takatalvi, saattaa se meikäläisenkin maailmanmaine artistiaskartelijana vielä kohota uuteen nousuun.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Pieni manifesti puilla lämmittämisestä











Melkein hävettää olla tällaisessa etuoikeutetussa tilanteessa, kun saa lämmittää saunaa ja taloa puilla. Se on niitä talviajan harvoja iloja. Että voi arki-iltanakin halutessaan tyhjentää mielensä repimällä tuohta sytykkeeksi ja tuijottaa sen jälkeen orastavaa tulta. Vaikka paperiroskaakin sytyttämistarkoitukseen toki on. Ja siitä vasta ihminen melkein liikuttuu, jos haistaa piipusta nousevan savun tuoksun illanpimeällä kotikadulla kun kävelee kylmältä bussipysäkiltä työpäivän jälkeen kotiin. Siinä on sitä välittämisen meininkiä kun kotiin ensin ehtinyt on jo laittanut saunan lämpiämään.
Ihmetyttää vaan, että minkä hemmetin takia joka talvi – yhtä varmasti kuin jokakeväisestä koirankakka-aiheesta tässä pikapuoliin – lehdissä kirjoitellaan näiden pientaloalueiden pienhiukkasongelmasta, kun pienihmiset yrittävät edes jostain nyhtää pientunnelmaa. Että leimataan sillä tavalla pahaksi, vaikka hiukkasia ilmaan leijailee satavarmasti aika monesta muustakin asiasta.
Halkoasioita tulee aika paljon ajateltua. Oma napa kun on lähinnä, niin ensisijaisesti huolettaa puiden riittävyys. Sitä ei näköjään saa ihminen yhtä peräkärryn lainausta aikaiseksi, että voisi tuoda lastin maalta Ryötönperältä. Klapeja on tullut tilattua erinäisiltäkin toimittajilta. Viimeisimpänä onneksi naapurin sedältä, joka ilmeisesti eläkeaikansa sivubisneksenä puuainesta maapaikaltaan Hämeestä roudailee. Siinä oli jonkinlaista uuden naapuruuden tuntua, kun setä suti autoperävaunuyhdistelmällään meidän portilla rinteessä ja yritti saada ajoneuvoa pysymään paikallaan. Aika kauas mäkeen se kuorma piti jättää. Minä hermoilin kun miehet selät notkollaan akuutissa liukastumisvaarassa kanniskelivat halkosäkkejä. Tunsin itseni varsin käytännölliseksi vedellessäni niitä nokkelasti pulkalla.
Ryötönperällä tuli taannoin keksityksi, miten kätevä apuväline lumikola on puiden kuljetukseen. (Paitsi että viime viikonloppuna se ei toiminutkaan, kun lunta oli tullut liiaksi ja se oli vieläpä märkää. No mutta vähälumisella tahi hankikantoisella kelillä toimii, pidetään siitä kiinni.) Kolaan mahtuu kaksi puukoria. Ja kun sitä vetää saunapolulla perässään, niin tulee jotensakin tehokas olo, sillä niillä korillisilla rantasaunan jo lämmittää kevyesti. Jos nyt ei ole kamalasti pakkasta tai pataan unohtunut vesi umpijäässä. Kolalla tuli myös vedettyä uutena vuotena järvenjäälle yksi puupöllikin. Ystävät tahtoivat sen keskelle 370 metrin pituista spiraalipolkua, joka siinä yhteisen joutilaisuuden hurmassa tuli jäälle lapioitua. Tavallaan merkiksi avaruutelaisille että täällä ollaan.
Mökiltä Ryötönperältä ei puut heti lopu. Eikä itse asiassa olla välttämättä pulassa aina kaupungissakaan, vaikka puuvarasto olisi ehtynyt. Kerrankin yksi kaveri keskustasta halusi niin kipeästi lauantaisaunaan, että kävi tullessaan taksilla huoltoasemalta ostamassa kaksi kallista puusäkkiä. Kuljettaja vielä ystävällisesti ne meidän ovelle kantoi. Jotenkin tuntuu, että tämä tällainen puuhomma se vaan yhdistää ihmisiä.