Kyllä nyt olisi googlen kamera-autoilijalla ihmeteltävää tämän lumimäärän kanssa. Aikoinaan se auto löysi tällekin kadunpätkälle keskellä kauneinta kesää. Oli Puutarhanurkassa mummoruusu kukassa ja punainen pelargonia portaalla. Ja muuten kummitus keittiön ikkunassa, vaikkei kenenkään pitänyt olla kotona. Ehkä se oli se historiassa alppiruusunsa pihaan istuttanut mummo. Jännä, että hänkin on nyt siellä googlessa koko maailmalle näytillä. Nyt tulisi eksoottisempaa kuvaa: Olen lapioinut portilta poteron ihmisenkorkuisten kinosten läpi, että pääsee kotiin. Pihapuissa roikkuvat lyhdyt ovat kasvaneet hankiin kiinni ja ulkoeteisen ikkunat näyttävät siltä, että jääkukat on niihin maalattu tarkoituksella.
Onneksi ei se googleheppu kuitenkaan pääse kuvaamaan sisälle. Ulkoeteisestä on nimittäin romantiikka kaukana. Paitsi jos tykkää muovista. Nyt suojakelien jälkeenkin kymmenen asteen pakkasessa tipahtelee katosta vesipisaroita säännöllisin väliajoin. Jäätaskuun jäänyt sulamisvesi se vaan jaksaa punnertaa matkansa kaikkialle muualle paitsi räystääseen. Seinästä seinään on teipattu muoviviritys, ettei lattiakin mätäne. Siitä kosteudesta ne jääkukatkin johtuvat. Sinänsä nättiä, mutta eivät kanna ihan niin pitkälle että ärsyynnys kattovedestä laantuisi. Kevään ajatteleminen auttaa jo enemmän.
Vielä ei kuitenkaan ole iskenyt se jokatalvinen lisäpoteroiden kaivuuvimma. Yleensä jeesaan luontoäitiä ja kaivan pihaa esille lumen alta. Tarvittaessa hakkaan petkeleellä jäätä. Naapureilla riittää katseltavaa. Ihmettelen joka vuosi, miten vihreää voi sammal olla talven jäljiltä. Olispa jo sekin aika. Näin helmikuussa tulee vielä vaan istuttua ikkunan ääressä lukutuolissa todellisuuspakoa auttavien kirjojen kanssa. Onneksi on parikin kirjastoa kätevän kävelylenkin päässä. Ei vaan koskaan tule pistettyä paperilapulle niitä kirjoja, joita alun perin oli menossa lainaamaan. Niin tulee notkuttua niiden hyllyjen äärellä, joihin henkilökunta on nostellut suosikkejaan. Mikä valta kirjaston tädeillä ja sedillä onkaan tässä meikäläisenkin elämässä. Tänään valikoiva näköni havaitsi yhden kirjan kannesta sanan toukokuu.
Kirjaston henkilökunnan suositusten lisäksi kirjavalintoihini vaikuttavat tietenkin ensin kirjan ulkoasu ja sitten ensimmäinen lause (ei kannata lainata, jos se on tylsä). Joten tämän toukokuu-sanan havahtumana jatkoin tutkimista, vaikkei itse kirjailija Lars Sund varsinaisesti juuri tänään kiinnostanut (tosin jonain päivänä pitäisi kiinnostaa, tiedän). Päättelin että ei voi olla huono kirja, jos sivistynyt mies ensimmäisessä lauseessa kertoo heränneensä aamulla pissahätään. Joten tuli sitten lainattua Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset, päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle. Sinänsä ehkä hyvä löytö, koska itsellänikin on lintuihin varsin henkilökohtainen suhde. Ollaan Larsin kanssa vähän niin kuin vertaisryhmää.
Ensimmäinen kevätaamun kuvaus oli sen verran ihana, että heti olin jo muualla. Sitten halusin tietää, millä sivulla ja minä päivänä mustarastas laulaa (s. 54, 9. toukokuuta Uppsalassa). Syntymäpäivänäni Lars oli kuunnellut sepelkyyhkyä ja hippiäistä. Oi, heti muistin ne sepelkyyhkyn poikaset, jotka harjoittelivat lentämistä Puutarhanurkan omenapuusta talolle. Ne valuivat peltikattoa pitkin pyrstö edellä räystääseen. Yrittivät tärkeinä näyttää siltä, että olisivat juuri siihen tähdänneetkin. Tulee nyt vähän tässä lintukirjan äärellä sellainen olo, että se on kevääksi hankittava kunnon kiikarit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti