Kyllä kiviinkin voi ihmisellä olla erityinen suhde. Jotenkin ihmeellistä, miten paljon kiveä maailmassa onkaan. Ja meillä Suomessa. On peruskalliot ja kaikki. Lapsena jo tämän havainnon oikein ajatuksella tein. Mummolassa tuli usein uppouduttua sellaiseen kiviatlaskirjaan. Enää en tosin muista niitä mineraaleja ja muita. On teräviä kiviä ja pyöreitä kiviä. Varsinkin jälkimmäiset ovat lähellä sydäntäni. Ovat kaikenlaista kestäneet ja hioutuneet. Ihmiselle elämänkokemus tuo särmää, kivelle sileyttä. Monessa muussakin mielessä ollaan toki vastakohtia. Ja hyvä niin.
Tulipas oltua filosofinen. Suuria viisauksia pukkaa. Ei niitä aina arjessa tule kivikasojen äärellä ajateltua. Paljon on pinnallisemmat tavoitteet. Turhamaisetkin jopa. Kun halusin saaristolaista tunnelmaa ulkoeteiseen, sirottelin kiviä öljylampun juurelle. Keltainen sadetakki näyttävästi etualalle. Kylpyhuoneessa tavoittelin välimerellistä ilmastoa täyttämällä emalivadin matkatuliaiskivillä. On siellä sitten mukava vieraidenkin asioida. Ja itsenkin. Melkein niin kuin olisi ulkomailla, vaikka vaan omassa vessassa.
Oikeasti matkoilla aina kotiin lähdön päivänä pitää lajitella retkiltä keräillyt kivet, että mitkä ottaa mukaan ja mitkä pitää jättää. Ei tule siten ylipainoa matkalaukkuun. Olen ymmärtänyt, että aika monella on tämä sama kuvio. Voisi perustaa jonkun kivikerhon. Ekskursiot kuuluisivat sen ohjelmistoon ilman muuta. Yhdessä kierreltäisiin ja ihmeteltäisiin kerholaisille rakkaita siirtolohkareita.
Ryötönperän mökkirannassa on nimittäin yksi hieno lohkare rantavedessä. Noin leikkimökin kokoinen. Siitä kiinnostus on saattanut herätä. Pienemmätkin maassa kiinni olevat kivet ovat merkityksellisiä. Viime keväänä kun aloin ottaa tovin asumattomana ollutta tilusta haltuuni, oli yhden projektin kohde nimenomaan lapsuudesta tuttujen istumakivien kaivaminen esiin villiintyneen kasvillisuuden alta. Sinänsä pidän sammalesta paljonkin. Se vähän niin kuin kuuluu kivien yhteyteen luonnossa. Mutta ei sen aktiivisessa käytössä olevilla kivillä tarvitse kasvaa. Rauhassa vähän sivummalla sitten.
Puutarhanurkassa kotona on ihan sellainen kivipenger. On vähän vielä maanparannusopiskelut kesken, ja osassa pengertä ei oikein kasva mitään. Sumutinpullolla yhtenä kesänä suihkuttelin sinne vesipiimäseosta, että lähtisi sammal kivien väleihin kasvamaan. Suorastaan pehmoinen sammalmatto oli mielessä. Paremminkin heinää sieltä alkoi tursuta. Mutta sammaleiden kasvatus onkin pitkäjännitteisten ihmisten puuhaa ja odotellessa rentouttavaa hommaa on niiden ruohotupsujen leikkely saksilla. Pysyy kivet nätisti näkösällä. Ja puutarhurista saa kärsivällisen kuvan.
Sitä en osaa sanoa, mikä niissä kivissä lopulta niin paljon viehättääkin. Siis helppohoitoisuuden, edullisuuden ja tietenkin kauneuden lisäksi. Onko se niin sanottu pysyvyys vai mikä. Jokin syvällinen homma niillä kuitenkin on.
Oikeasti matkoilla aina kotiin lähdön päivänä pitää lajitella retkiltä keräillyt kivet, että mitkä ottaa mukaan ja mitkä pitää jättää. Ei tule siten ylipainoa matkalaukkuun. Olen ymmärtänyt, että aika monella on tämä sama kuvio. Voisi perustaa jonkun kivikerhon. Ekskursiot kuuluisivat sen ohjelmistoon ilman muuta. Yhdessä kierreltäisiin ja ihmeteltäisiin kerholaisille rakkaita siirtolohkareita.
Ryötönperän mökkirannassa on nimittäin yksi hieno lohkare rantavedessä. Noin leikkimökin kokoinen. Siitä kiinnostus on saattanut herätä. Pienemmätkin maassa kiinni olevat kivet ovat merkityksellisiä. Viime keväänä kun aloin ottaa tovin asumattomana ollutta tilusta haltuuni, oli yhden projektin kohde nimenomaan lapsuudesta tuttujen istumakivien kaivaminen esiin villiintyneen kasvillisuuden alta. Sinänsä pidän sammalesta paljonkin. Se vähän niin kuin kuuluu kivien yhteyteen luonnossa. Mutta ei sen aktiivisessa käytössä olevilla kivillä tarvitse kasvaa. Rauhassa vähän sivummalla sitten.
Puutarhanurkassa kotona on ihan sellainen kivipenger. On vähän vielä maanparannusopiskelut kesken, ja osassa pengertä ei oikein kasva mitään. Sumutinpullolla yhtenä kesänä suihkuttelin sinne vesipiimäseosta, että lähtisi sammal kivien väleihin kasvamaan. Suorastaan pehmoinen sammalmatto oli mielessä. Paremminkin heinää sieltä alkoi tursuta. Mutta sammaleiden kasvatus onkin pitkäjännitteisten ihmisten puuhaa ja odotellessa rentouttavaa hommaa on niiden ruohotupsujen leikkely saksilla. Pysyy kivet nätisti näkösällä. Ja puutarhurista saa kärsivällisen kuvan.
Sitä en osaa sanoa, mikä niissä kivissä lopulta niin paljon viehättääkin. Siis helppohoitoisuuden, edullisuuden ja tietenkin kauneuden lisäksi. Onko se niin sanottu pysyvyys vai mikä. Jokin syvällinen homma niillä kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti