Ihmetyttää vähän, miten tyynesti olen onnistunut ottamaan sen tosiasian, että kevät tuntuu nyt jotenkin viivästyvän. Maallakaan sen tuloa ei oikein huomannut muusta kuin joutsenten kailotuksesta (Vihdoinkin!) ja siitä että radiossa soi Neiti Kevät. Niin ja tietenkin siitä, että aurinko laski taas näkyvään paikkaan.
Osasin ottaa ilon irti ämpäreihin jäätyneestä pesuvedestäkin. Koskaan en nimittäin ole onnistunut jäälyhtyjen teossa. Umpijäätyvät. Nyt tuli hienoja. Vaikka rikkihän nekin tietenkin menivät, mutta ei haittaa. Ei tässä enää mitään Joulumaan paratiisia olla luomassa, kun kohta on kesä.
Kun nyt sitten pakkasen takia piti notkua sisätiloissa, niin tuli pohdittua kaikenlaista. Esimerkiksi ihmisen suhdetta mäntyyn. Itse kannatan mäntyjen käyttöä lähinnä lyhtypylväsmielessä. Muitakin järkeviä ominaisuuksia männyllä on suoruuden lisäksi pakko olla, kun sillä on niin antaumuksella paneloitu kaikenlaista ja vaivauduttu miljoonia huonekaluja ynnä peiliovia sorvaamaan. Varmaan onkin ollut tuoreena nättiä. Mutta annas olla kun on kulunut 20 vuotta, niin joka puolella on oranssia. Vähän niin kuin meidän mökillä.
On mäntyasiasta tullut vaahdottua ilman että se olisi herättänyt lähipiirissäni sen kummempaa kiinnostusta. Sen takia yllätti, miten jyrkän vastustuksen on saanut aarikkainen perintökynttilänjalkani. Mäntyä sekin tietenkin. Järjestelmällisesti jokainen läheiseni on sitä mieltä, että polttopuuksi vaan. Että samat ihmiset, jotka varmasti ainakin salaa tykkäävät mäntypaneloinnista, tuomitsevat - kuitenkin aika huolella muotoillun - viattoman pallokynttelikön.
Jo syksyllä ostin ohikulkeissani Oriveden rautakaupasta valkoista kalustemaalia. Ikään kuin reserviin, jos mäntyisyys mökillä alkaa liiaksi pistää silmään. Nyt on maalilla ja sudilla ollut käyttöä. Vähän joka puolella alkaa olla niin sanottua uutta ilmettä. Ja kun tähtää tahallisesti teollisuushallityyppiseen lopputulokseen, ei haittaa jos pikkuisen valuu tai pinta on muuten vain epätasainen. Tulee ainakin äkkiä valmista kun ei tarvitse maalata moneen kertaan.
Olen hankkinut valmiiksi myös sisäkattomaalia ja kolme pientä vaahtomuovitelaa. Keskiseltä. En kyllä tehnyt hintavertailua, että kannattiko. Sattui nyt vaan kohdalle. Kokemukseni mukaan pikkuteloilla on kattopaneeli kaikista kätevin uudistaa. Huoneiston suojaushomma on niin järjettömän tylsää, ettei tulisi pieneen mieleenkään alkaa roiskia isolla telalla, pensselistä nyt puhumattakaan. Saattaa se valkoinen katto aiheuttaa järkyttävää kirjavuuden tuntua sitten niiden mäntyikkunanpokien kanssa. Siksipä pitää valita testitila. Minun vinkkini on se.
Vaikka olenkin mäntyisyyden äärellä uhonnut, niin todettakoon nyt kuitenkin että en minä sitä "kaikki valkoiseksi" -tyyliäkään ymmärrä. Että ensin maalataan joka ikinen asia valkoiseksi, esimerkiksi keittiössä. Vaihdetaan purkit ja purnukatkin valkoisiin, astiat ja muut. Kaiken kruunaa tekstit "kitchen", "cookies", "coffee" ja "tea". Ihan niin kuin sitä nyt ei ihminen tietäisi olevansa omassa keittiössä ja tuskin ne keksitkään syömättä jäävät jos ei heti löydy oikeaa purkkia.
Pakko on tunnustaa, että kerran maalasin yhden puulaatikon tuon edellä mainitun valkoisuusvouhotuksen hengessä. Kun en omistanut kirjainsapluunoita vielä silloin, ja käsialakin on huono, leikkasin sanomalehdistä kirjaimia ja kuullotin ne laatikkoon kiinni läpinäkyvällä kynsilakalla. "Leipää. Bröd." Ei ole se laatikko varsinaisesti aitiopaikalla.
Mutta mäntysängystä tuli aika kiva kun sen lauantain iltapuhteiksi sutaisin. Kun ei tarjennut rannassakaan viiman takia maisemaa ihmetellä. Lahjaksi saatu sängynpeittokin näytti jotenkin raikkaammalta. Kannatti sitä näköjään kaikki nämä vuodet säilöä. Mahtava oli kaupunkiin palaamisen kynnyksellä loppusiivouksen jälkeen seistä sängyn äärellä ihailemassa oman käden jälkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti