Vehreyttä kerrassaan

Lapsuuden muistoissa kituu lurpsahtanut rairuoho eskarin viilipurkissa. Silläpä olen näin keskiaikuisiässä alkanut pääsiäisen kynnyksellä suosia ohraa. Se itää muutamassa päivässä ja siitä on kissoille myös aitoa iloa. Meille ihmisillekin. Jämäkästi kasvaa. Laitoin sitä itämään oikein kolmeen astiaan, joista kissoille ajattelin yhden. Jännä, miten eri tavalla kattien kanssa ajatellaan tästäkin asiasta. Että heidän näkökulmastaan joka kippo on yhteinen. Olkoon niin.

Raskaaksihan se kävisi, jatkuva paimentaminen ja mesoaminen, jos yrittäisi estää kissoja jyrsimästä sisustusruohoja. Sitäpaitsi kai itsekasvatetussa ohrassa jotain vitamiinejakin on. Tekee hyvää eläimillekin syödä vähän vihreää. Varjopuolena on toki oksennukset. Eilen löysin yökättyä ruohoa veroehdotuksen päältä kun olin jättänyt sen levälleen keittiön pöydälle. 

Koko kevätruohohommassa taitaa olla pääasiana kuitenkin se  kasvamisen ihmettely. Ja itse ihme. Että meikäläiselläkin se vaan vilja itää. Erityisesti se ilahduttaa nyt, kun on ollut Siwan itsekasvatusbasilikan kanssa vähän haasteita. Ei ole sirkkalehtien jälkeen tullut muuta kuin vartta. Mitään basilikan näköistä ei ole vielä tullut esille. Toivottavasti ei ollut huijausta. Olen vähän miettinyt, että pitäisikö niitä ituja jotenkin erotella jo toisistaan Ostin jopa multaa. Ajatella, jos yhtäkkiä onkin 34 basilikaa. Olisin ihan helisemässä. Tulisi italialaistyyppinen ruokavalio kesäksi. Sehän sopisi kyllä.

Opiskelin kasvattamista viljelemällä ohraa myös yhteen lasiseen astiaan. Ajattelin, että talouden ainoa aaltomalja voisi olla todella näyttävä. Vähän harvakseltaan ne idut sieltä nousivat. Erityisen kiinnostavaa on seurata lasin läpi juurikasvua. Tulee ihan kaikki viherihmisten ohjeet mieleen, että jos kasvi kasvattaa liiaksi juurta, niin se maanpäällinen osa saattaa olla vaisumpi. Ei pidä muuten vaasiohran kanssa paikkaansa. Sanon minä. 

Kyllä sisustusruohon ja ruukkuyrttien viljely vaan tuo kevättä sisätiloihinkin. Pihallakin kohta itää nyt kun alkaa maatakin näkyä lumen alta. Sanoisin että ei mene kauan kun sieltä jo ensimmäinen vaahterantaimi kivien välistä punnertaa. Olisi melkoinen metsä tässä ympärillä, jos en joka kevät nyppisi niitä pois. Ensimmäisinä vuosina täällä asuessa aina tuli melkein itku, kun jotenkin niin liikuttavia olivat ne pienet vaahterannenistä kasvamaan alkaneet taimet. Että valtaviksi jalopuiksi olisi sellaisilla muutaman sentin mittaisilla iduilla mahdollisuus kasvaa. Otin kerran ruukkuunkin yhden testimielessä, mutta ei siitä mitään tullut. Ulos maahan kuuluu vaahtera.