Ateljeetyyppinen muistojuhlaratkaisu

Melkein on sanomattakin selvää, että päivä valkenee erityisen kauniina sellaisena aamuna kun on aika hyvästellä yksi rakkaista, toivottaa hyvää matkaa ja muistella. Ja juhlia yhdessä tomerasti yhtä päättynyttä värikästä elämää, joka ei jättänyt ketään sitä sivunnutta mustavalkoiseksi.

Viime perjantaina oli tällainen aamu.

Sumun oli moni huomannut ja ajatellut kanssani samaa, että pehmeästi se niin sanotusti kietoi hiljaisen ihmisen kummalliseen turvalliseen oloon. Jokainen tahollaan valmistautui juhlapäivään. Ja siitä tuli ihana.

Käytännön syistä oli tullut valittua tarjoiluksi erilaisten leivosten kokoelma. Mutta oikein tarkemmin kun sitä ajatteli tuli todettua, että onhan se muutenkin kätevää. Harvoin kaikki tykkäävät samasta kakusta muutenkaan. Varsinkaan, jos juhlijoiden joukko on suuri ja monipuolinen. Eikä jää käsiin rumia kakunrääppeitä.

Sitä paitsi itse artistikin piti suuresti leivoksista. Niitä aina silmät ummessa nautiskeli.

Muistojuhlan olisi voinut pitää seurakuntasalissakin. Sinnikkäästi se kuitenkin pystytettiin ateljeetilohin. Kannatti. Vaikka tuli vähän tiivistä. Tunnelmassa oli erityisen paljon läsnä hän, jota ei enää ole. Paitsi vähän jokaisessa meissä ja erityisesti elämäntyössä. Siitä oli merkkejä joka puolella ja pisti monet juhlijat miettimään erilaisia viisauksia.

Yksi niistä oli se, että jokaisen meistä tulisi tehdä juuri niitä asioita ja valintoja, joista itse nauttii. Tai kokee tärkeäksi. Vaikka se tarkoittaisi pikkuisen huolta huomisesta, esimerkiksi rahallisessa mielessä.

Helppoa se ei ole.

(Itseäni on viime aikoina vähän ärsyttänyt business-oravanpyörästä maailmalle hippeilemään matkustaneet valaistuneet rehentelijät, jotka ilmoittavat että elävät ilman rahaa. Asiahan ei minulle eikä tähän yhteyteen mitenkään kuulu, mutta... Kävellenkö sinne maailmalle on menty ja roskiksista läppärit dyykattu? Ja niin edelleen. Lopetan palopuheen tähän, ennen kuin kunnolla edes aloitin. Ei ollut tarkoitus loukata ketään.)

Kyllä olen protestoinut ja etenkin kiukutellut tämän kuolema-asian äärellä, eikä se tähän edes lopu. Toisaalta odotan kuitenkin mielenkiinnolla seuraavaa elämänvaihetta. Minkälaista on pyöriä vähän taidemaailmassa pitämässä esillä töitä niiden luojan jälkeläisenä. Mitä kaikkea tässä nyt pitääkään sitten opetella. Palaan siihen varmasti täälläkin vielä joskus.

Ensin on kuitenkin kerättävä voimia ja vielä monta kertaa hiljennyttäväkin. Ei sitä muuten jaksa.

Ateljeetyypinen muistojuhlaratkaisu aiheutti sen, että illan mittaan syntyi lukuisia spontaaneja esityksiä. Oli kitaraa, flamencoa, oopperalaulua ja iranilaista runoutta. Siis vinyylien kuuntelemisen  ja yleisen tutustumisen lisäksi. Nyt on taas ystäväpiiri monella laajentunut. Aika lailla yksi kauneimmista ilmiöistä, jonka ihminen voi itse poistuttuaan jälkeensä jättää, sanon minä.

Kyllä siinä ei ollut yhtään arvokkuus kaukana vaikka ihmiset illan päälle vähän hiprakoituivatkin. Tai no ehkä loppuvaiheessa vähän, mutta se ei haitannut. Kuuluikin juhlia kunnolla. Kuka meistä haluaa, että oma muistojuhla olisi pelkkää itkuntuherrusta ja voivottelua. En minä ainakaan.

Suurena kertakäyttöastioiden vastustajana löysin eilen edestäni pienehkön tiskausurakan. Kaikki ihanat haalimani eripariastiat ateljeessa pitkin poikin. Vaan mielekkäältä se tuntui, nähdä hyvien juhlien jäljet ja puhdistaa pöytiä seuraavaa etappia varten.

Haikeuden vuoksi tulee välillä olemaan myös vaikeaa. Mieli tulee olemaan toisinaan hiljainen ja raskas. Sitten taas kevyt, valoisa.