Neljä kuukautta

Vuorotyö on siitä kätevä, että yötöiden jälkeen on aikaa ulkoilla päivänvalossa. Se alkaa olla tähän vuodenaikaan tärkeää. Jännä, miten nyt tulee huokailtua pimeyttä mutta sitten neljän kuukauden päästä kun valoisuusaste on suurinpiirtein sama, niin ainakin minä puhun ihmeellisestä ilmiöstä ja kevään ensi merkeistä nimenomaan valossa.

Pitää siis muistaa, että on sitä valoa nytkin aika hyvin.

Yhtenä takavuosien syksynä pistin erityisesti hanttiin pimeän tulolle. Päivävuorojenkin jälkeen puin äkkiä pihatyövaatteet päälle ja haravoin raivoisasti viimeiset vähät valoisat minuutit, että ei olisi niin synkkä olo. Rähisin kotiväellekin siitä, miten ärsyttää kun heti on pimeää kun kotiin pääsee.

Nyt ei ole onneksi tullut mitään vuodenaikaepätoivoa. Jospa sitä olisi jotenkin viisastunut.

Uhoamisen ja päivänvaloulkoilun lisäksi olen kyllä kehittänyt muitakin selviytymiskonsteja kaamosaikaan. Kaikillahan niitä on. Heti hankkisin minäkin kirkasvalolampun, jos sellaisen valo ei olisi niin kalsea. 

Lintujen ruokkiminen on tietenkin yksi hauskimmista talviajan huveista. Vaan nytpä on siementen ostaminen vielä rästissä. Laitoin talipallotellinkiin pari omenaa lupaukseksi siitä, että kyllä kohta on taas ruokapaikka entisellä paikallaan.

Tekisi mieli mökillekin laittaa ruokapaikka. Mutta jos sitten sattuukin että se tyhjenee eikä itse ehdi sinne täydentämään, niin on linnuilla iso pettymys. Ja levittelisivät niitä siemeniä kumminkin joka paikkaan, saattaisivat siitä hiiretkin innostua liikaa. Parempi on varmaan antaa siellä luontokappaleiden itse hankkia ravintonsa.

Jotenkin - kumma kyllä - pidän aina tästä pihamaan odottavasta tunnelmasta. Tyynet kuulaat pakkasaamut ja hiljainen puutarha. Olisi hienoa, jos sattuisi olemaan paikalla kun ensimmäiset lumihiutaleet asettuvat maahan. Vaan voihan siinä käydä niinkin, että sellaista idylliä ei edes tule. Voi tulla märkä räntämyräkkä ja joka puolelle litsahtelee viistosti niitä kuuluisia jalkarättejä.

Silloin on melkeinpä iloitseminen kaukana. Pitäisi tosin osata ottaa hyöty irti räntäsäästäkin. Ilmanalahan on kostea ja oikein hyvä hipiälle. Pitää pukeutua asianmukaisesti, eikä yrittää hienostella villakangastakissa tai käyttää vesiliukoista ripsiväriä.

Jos ilmaantuu se räntämyrsky, niin silloin pitää turvautua myrskylyhtyyn kun ei kynttilöissä meinaa pysyä tuli vaikka olisi muuten hyvät lyhdyt. Ihan kaikissa kaupoissa ei myydä lamppuöljyä - mitä ihmettelen - niin itselläni on ollut jemmassa oikein kanisterillinen. Siitä on vaan vaikea kaataa suoraan lyhtyyn, lorisee joka paikkaan Vaikka onneksi on haihtuvaista lamppuöljy. Jos sotkeentuu, niin itsestään siivoutuu kyllä.

Paitsi että ihan vinkkinä voin sanoa, että jos käsille on holahtanut öljyä, niin ei heti kannata mennä saunaan. Ikävä katku tulee löylyyn siitä.

Olenkin ottanut apukäyttöön vanhan ginipullon, johon suppilon avulla kaadan kanisterista öljyä. Ja ginipullosta sen saa aika siististi lyhdyn sisälle. Kotiväki on kyllä kehoittanut säilyttämään pulloa pihaportaiden sijasta sisällä, ettei kukaan gininhimoinen ohikulkija vahingossakaan mene ottamaan huikkaa. Itseäni moinen ei ole huolettanut, paitsi viime maanantaina aamuyöllä kun joku oikein iloisesti lauloi meidän kotikadulla.

Siinä tuli mieleen, että kamala jos nyt ottaakin öljypullosta hömpsyt. Onneksi oli tämä pimeys. Ei erotu siinä pullojen etiketit.

Ei tarttisi ihan vielä kuitenkaan lumen tulla, kun on haravointikin rästissä. Pihamaa ihan vaahteranlehdissä vielä. Eilen sentään portinpielet ja portaat siivosin. Sen innoittamana siirsin yhden lyhdyistäkin ihan postilaatkon lähelle puuhun roikkumaan. Voi olla lehdenjakajallakin sitten tunnelmaa aamuyössä.

Vähän kyllä omat asetelmat huolettaa. Että pitäisikö kumminkin nostaa veneentikkaat sisälle talveksi. Jos tulee taas paljon lunta. Ihan turha on pikkuesineitä silloin esillä pitää. Suuret ja yksinkertaiset linjat aiheuttavat vähemmän päänvaivaa.

Parasta mitä olen keksinyt kaamosaikaan on kertakaikkinen armollisuus suorittamisen suhteen. Saisi sitä tietenkin muinakin vuodenaikoina olla yhtä fiksu. Nyt pimeässä olen työajan ulkopuolella vähän niin kuin koko ajan lomalla. Saa löllötellä jos huvittaa. Yleensä huvittaa. Niinpä tulee luettua aika paljon. Keittiön nojatuoli on siihen paras paikka, kun siitä näkee pihan lyhdyt jos sattuu teksti herättämään ajatuksia ja katse nousemaan kirjasta.

Eilen aloitin Pentti Saarikoskesta kertovaa opusta, viimeisimmäksi jääneen vaimonsa muisteloita. Ihan jäin miettimään, että pitkä on ollut pinna runoilijan naisilla. Todella. Ihan piti keittää mukillinen hehkuviiniä siihen mietinnän hetkeen. Kyllä voi olla mystistä jonkun karisma, kertakaikkiaan.

Olen sitäpaitsi saanut käyttööni vanamokirjanmerkin. Pidän sitä nyt Saarikoski-kirjan välissä. Kun on aina monta kirjaa kesken, niin voi valita mitä merkkiä minkäkin kirjan välissä käyttää. Kuitteja dekkareiden väliin ja postikortteja romantiikan. Ja oikeita kirjanmerkkejä sivistävien kirjojen sivuille.

Vaan mistä sitä tietää, mistä ihminen sivistyy. Jotenkin on lähtökohtaisesti oletus, että kaikki Saarikoskeen liittyvä sivistää. Saas nähdä, miten käy.