Olen päättänyt, että appelsiineihin tökityt neilikat eivät ole katoavaa kansanperinnettä. Jos jollakin on sen tuoksun mentävä aukko sivistyksessä, niin neuvoni on se että heti hommiin. Kun niitä haistelee, niin jo siinä unohtuu kaikki maailman pahat hajut. Viemärit ja muut. Mutta myöskin sellaiset keinotekoiset parfyymit. Esimerkiksi ne liikaa lotratut partavedet, joita bussissa joskus leijailee. Niillähän on tapana jäädä ihan nenäkarvoihin kiinni pitkäksi aikaa.
Tämä neilikka-appelsiinin tuoksu ei jää nenään, vaikka saisikin. Sen takia tuli unohduttua pitkäksikin toviksi appelsiini nokan alla tuijottamaan tyhjää ja hengittelemään. Ihana haisu. Melkein siinä unohtui työtehtävät, sillä olin yövuorossa. Koristelin seuraavan aamun juhlabrunssia varten.
Taisi mennä huomio meikäläisen appelsiineilta, kun ruoka saapui. Eniten ihmetystä herätti leivokset, koska näyttivät ihan nänneiltä. Onko sitten rivo yhteishuumori vaiko mikä. Siinä tuli muisteltua leivosten nimiä ja ihan oli kielenpäällä koko ajan Venuksen nännit. Joku ehdotti Jeesustakin, kun joulujuhlasta oli kyse.
Mutta näin moussen ystävälle olivat mitä parhaimmat herkut nämä nännit. Että siinä mielessä aivan sama, millä nimellä niitä kutsutaan.
Koska nyt eletään kuitenkin vielä marraskuuta, ei havujen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta. Sotkuakin niistä voi tulla. Vieläkin löytyy kotoa kirjahyllyn alta neulasia, vaikka viime vuonna meillä ei edes ollut kuusta. Niinpä olevinaan loihdin joulun lähestymisen tunnelmaa virittelemällä palloja ja valoja työmaan viherkasveihin. Ujutin joukkoon myös yhden elämää nähneen punatulkun, mutta ei sitäkään kukaan huomannut kun sen verran piiloon hänet asettelin. Ja selkä huoneeseen päin, kun naama oli se kulunein kohta. Ihan saa hän rauhassa katsoa kaupungin kadun vilinää viherkasvinsa oksalta.
Kun oli sitä syömisen valmisteluun liittyvää hässäkkää, niin ei ollut kenelläkään aikaa puuttua siihenkään, että iskin haarukkatelineeksi säilykepurkin. Tuli juhlapöytään vähän niin kuin ripaus trendikästä industrial styleä. Paitsi että juhlan lopuksi yksi työkaveri innostui ja visioitiin, kuinka sitten keväällä tehdään ikkunalle yrttitarha erilaisista säilykepurkeista. Voi tulla kiva siitä sitten.
No. Somisteluintoa riitti vielä kotiinkin. Vaikka yleensä olen alkanut jouluvalojen virittelyn vasta itsenäisyyspäivän tienoilla. Olen kuulunut niihin inhottaviin ilonpilaajiin, jotka vastustavat liian aikaista jouluhössötystä. Vaan on se kumma, että joulukoristeiden pitkittynyt esilläolo ei sitten enää olekaan haitannut. Ihan ovat valot usein pitkään helmikuulle asti roikkuneet tunnelmaa luomassa. Niin, että miksei sitä nyt voisi pitkittää tästä päästä ja riisua ne sitten vaikka viikkoa aikaisemmin pois.
Kyllä niin tykkään meidän takasta. Tuli ihan tuumattua, että sitä varmaan tulee eniten ikävä jos joskus muutetaan kaupunkiin. Kun se on kätevästi sohvaa vastapäätä, niin sananmukaisesti silmä lepää ja ihanasti lämmittää kun siihen synkkänä iltana laittaa tulet. Lämmittää se vähemmänkin synkkänä iltana.
Ensimmäisten pakkasten käytyä täällä tuli pelastettua laventeli pihaportaalta sisälle. Tiedä sitten, tuliko mokattua kun nyt se pukkaa uutta honteloa versoa keittiön pöydällä. Vaan en minä sitä takaisinkaan hyiseen tuuleen uskalla laittaa. Sulostuttakoon nyt vaan sen aikaa, minkä jaksaa. Sai hänkin omat valonsa.
Jos oikein keskittyy, niin pientä eteläeurooppalaista tuntua tuli keittiöön siitä. Ihmekös siis, kun viime yönä näin unta Italiasta. Lämpimässä Sardiniassa tuli käytyä Firenzen jälkeen. Aurinko paistoi ja pikkufiiatit kaahasivat. Olin unohtanut paikallisbussien numerot, mutta muuten kaikki tuntui ihanan tutulta. Mitä parhain uni nähdä, kun myrskytuuli melskasi kattopelleissä ja ikkunankarmien välistä kävi pieni viileähkö puhuri.
Olla siinä peiton alla lämpimässä turvassa, matkoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti