Kuitenkin.

Niinpä sitä on itsensä jälleen joulukiiruun ääreltä löytänyt. Ääreltä, vaan ei ehkä ihan keskeltä. Olin jo kesällä päättänyt, että tänä vuonna ei sitten sitä joulustressiä tule. Kun se on niin turhaa. Valon juhla keskellä kaikkea pimeyden päivittelyä. Ja siihen vielä ylimääräistä vouhotusta sitten. Kun olisi jokaisen syytä vain pysähtyä ja olla hiljaa jos tykkää.

Jos huvittaa ilkamoida, niin se kannattaa tehdä hyvässä seurassa ja puhua vaikka rivoja tahi muuten lapsellisia. Pikkujoulumeininki tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. Suosittelen kaikille ennemmin sitä kuin teipin ja puikkoliiman äärellä yksinään tuhertelua. Puhumattakaan ostosruuhkasta. Hyi. Hiki tulee, kädet väsyy ja ärsyttää.

Parempaa hyvinvoinnille on nauru, kuin sen murehtiminen, että onko joka tädille lähtenyt kortti.  Toivoisin niin, että kaikilla on joku tai useampia, kenen kanssa voisi suorastaan katketa naurusta. Minä olen todella onnekas. Kyllä ei tullut kävelystä mitään, kun piti pysähtyä hihittämään keskelle Senaatintoria yhden työkaverin kanssa juhlaillallisen jälkeisessä hyväntuulisessa huumassa kun kuljettiin.

 

Ilot voivat olla yksityisiäkin, kuten esimerkiksi alla olevasta kuvasta näkyy. Harva on ymmärtänyt kiintymystäni tonttuihin Mattiin ja Teppoon. He sentään itse osasivat arvostaa pääsemistään sisätiloihin hyasintin juurelle. Pihamaalla alkoi olla pikkutontuille jo aika hyistä. (Kyllä oli viime keväänä vähän ankeaa, kun paljastuivat lumen alta nippanappa vapuksi.) Ystäväpiirissäni on onneksi joitakuita, jotka ovat ottaneet Matin ja Tepon tuttavikseen. Edelleen tontut odottelevat ensi kesän riippukeinuaan. Ja lannevaatteitaan saunomista varten. Vink vink, Joulupukki.

Olen miettinyt, että mikä sitä hyvää oloa oikein sitten tuottaakaan. Kun olevinaan olin järkeillyt että jouluaskartelun ja lahjojen laittamisen minimointi olisi avain mielenrauhaan. Vaan eipä olekaan. Kyllä on niin hauska läheisiä ilahduttaa, jopa vähän yllättää. Sen vaan pitää tulla luontevasti pakottamatta.

Kuitenkin siis kaikesta uhosta huolimatta on tullut laitettua lahjaa ja tervehdystä.

Keittiön pöytä on jälleen täynnänsä paperisotkua. Mikähän siinäkin on, että pitää aina siihen levittäytyä, kun olisi muuallakin tilaa. Toisaalta se käy kätevästi vuodenaikahenkisenä sisustuselementtinä, kun on korttiaskartelut keskeisellä paikalla. Jännä ilmiö ihmisyydessä on korttien lähettäminen. Kukahan senkin on ensimmäisenä keksinyt. Että otetaan kartonkipala ja kirjoitetaan siihen tervehdys. Kun voisihan sen vaan sanoakin ihan livenä.

Aika monelle tänä vuonna livenä sen toivotuksen sanonkin. Että sen verran on tullut hössötystä rajoitettua. Ja jos joku teistä lahjatta ja kortitta jääneistä tätä lukee, niin tervehdys vaan. En kulutushysterisoi tänä jouluna, enkä stressaa.

Laittamani lahjatkin ovat aika kierrätystä ja sillä periaatteella valittu, että paketin saa hän, jolle jotain mielekästä vahingossa löytyy. Uuden ostaminen tuntuu aika turhalta, anteeksi vaan kauppiaat. Apua, tuliko nyt kumminkin huono omatunto kun onhan se aina jonkun leipä kiinni siitä ostamisestakin. Jos kaikki lakkaisivat shoppailemasta, niin siitähän voisi seurata monelle onnettomuutta. Kyllä on siis varmaan ihan hyvä, että kaupoilla käydään.

Jos kumminkin keskittyy hössötystä enemmän yhdessä olemiseen ja nauramiseen, niin voi vahingossa löytää hyvän tasapainon niin sanotun joulukiireen keskelle.

Suosittelen.