Merkit

Luonto ja puutarha ovat siitä käteviä, että niistä saa tarpeen tullen lohtua. Ja jos sattuu olemaan yhtään yliluonnolliseen pohdiskeluun taipuvaista sorttia, niistä voi löytää jopa suoranaisia merkkejä. Joskus itseäkin huvittaa, kun tulee herkässä mielentilassa tulkittua jokaista rapsahdusta viestiksi esimerkiksi tuonpuoleisen läheisiltä. Tuulenvireet ovat erityisen kiinnostavia ja varsinkin jos sattuvat osumaan omaan tukkaan. Johan siinä on ihminen ihan varma, että kuollut ystävä siinä kävi hipelöimässä. Onpa tullut joristua pehmoisia yläilmoihinkin aika monta kertaa. Onneksi ei ole ollut yleisöä.

Jonkinsortin rationaalisuus olisi silti kaipauksenkin keskellä ehkä järkevää säilyttää. Esimerkiksi tähän aikaan, kun puusta putoilee kuivuuteen nuupahtaneita omenanraakileita. Jos jokaisen osuvan ajatuksen kohdalla tipahtavassa ompussa olisi kyse merkistä, niin sitähän olisi jo kokolailla meedio. Voisi pistää lehti-ilmoituksen ja kutsua ihmisiä kuulemaan tulkintoja maahan kopsahtelevista hedelmistä.

On ollut selkäpiitä hyytäviä merkkejä myös. Niitä on vaikeampi selittää. Esimerkiksi kerran kun puhuin kummisetäni kuolemasta sukulaisen kanssa puhelimessa. Oli pakkanen ja kävelin bussipysäkiltä kotiin. Kun saavuin portaille, jatkoin höpöttelyä ulkona. Kiinnitin huomiota kahden linnun ankaraan tappeluun. Se on aika harvinaista meidän pihamaalla. Jaoin ihmetykseni puhelimeen. Samassa kuului toiselta puolelta pihaa räsähdys. Puussa roikkunut lasilyhty räjähti rikki omia aikojaan. Se vasta ihmetyttikin. Molemmille ilmiöille löytyisi varmasti luonteva selitys, mutta ajankohta oli kiinnostava. En silti osannut laskea, että mitä sillä yritettiin meille puhelimessa puhujille viestittää, kun puhuttiin vainajasta kuitenkin vain hyvää.

Monille linnut merkitsevät niitä tärkeimpiä viestintuojia. Itselläni on niihin jotenkin maanläheinen suhde. Mutta sen sijaan hyönteisten kanssa on tullut elettyä monta erityisen lohduttavaa hetkeä.  Esimerkiksi siitä tietää olevansa kaihoinen, kun ei ampiaisetkaan pelota. Kun on oikein surullinen, perhoset muuttuvat käsittämättömän kesyiksi. Antavat koskettaa ja tunkevat jopa suoraan kädelle sinnikkäästi. Erittääkö ihminen murheellisena jotain hyvää haisua, ei voi tietää. Tämä tietysti tekee talvella suremisen vähän lohduttomammaksi, kun ei ole perhosia. Joten on hyvä ehkä tarkkailla myös niitä lintuja ja muita ilmiöitä. Revontulen jos näkee, niin sitähän on lohduttunut jo todella pitkälle. Puhumattakaan tähdenlennosta tai pyrstötähdestä.

Kerran perheenjäsenen siunauksen jälkeisessä kahvitilaisuudessa yksi todella massiviinen ja pelottavankin näköinen yökkönen asettautui lähiomaisten pöydän liinalle ja tönötti siinä päättäväisesti koko session ajan. Kaiken itkuisen surun keskellä hän herätti meissä myös vähän hilpeyttä, kun kuviteltiin itse vainajan tulleen siihen meidän porukkaan näyttävästi näyttäytymään. Hänellä kun oli elossa ollessaankin hyvä huumorintaju. Puhuteltiin nimellä ja koitettiin siirtää häntä varovasti vähän sivummalle, mutta siinä pysyi. Annettiin olla.

Kun olin nuori ja surin Ryötönperällä isoäitini kuolemaa keskellä kauneinta kesää, oli yksi oranssi perhonen valtaisa lohdun lähde. Hän lenteli koko ajan siellä missä itse kuljin. Saunapolulla tai kukkia keräämässä, portaalla haikeana istuksimassa. Antoi koskea varovasti siipiinkin. Saattoihan se tällä viisaudella ajateltuna olla aina eri yksilökin, tontillahan saattoi elää joku oranssien perhosten yhdyskunta. Mutta silloin ajattelin, että perhosen läsnäolo oli ehdottomasti merkki siitä, että isoäidillä oli kaikki hyvin, ei saa murehtia.

Tämä oranssi tapaus kruunasi merkkiuskovaisuuteni ilmaantumalla hautajaispäivänä luokseni kirkon pihalla. Oltiin naapurikaupungissa ja minä seisoin kirkon ulkopuolella yksin. Kaikki muut olivat jo menneet sisälle ja siunaus oli juuri alkamassa. Kuikuilin, että vieläkö on joku sukulainen tulossa vai voinko antaa pastorille luvan aloittaa. Perhonen tuli siihen ympärilleni pyörimään ja lensi lopulta hautausmaalle, juuri siihen suuntaan missä sukuhautamme on. Se oli kaunista. Oli se merkki tahi ei.

Syyshortensia se vasta lohduttaakin näin loppukesällä.

Vanha kansa on kertonut tarinoita siitä, miten koirien käyttäytymisestä voi esimerkiksi ennustaa kuoleman läheisyyden. Kun hurtta ulvoo portailla, niin se on jonkun lähtö tulossa. Ja nykyäänhän on joissakin vanhainkodeissa niitä kissoja, jota pötköttelevät eniten siinä vuoteella, joka kohta tulee olemaan tyhjä. On se hyvä, että meidän kissat ovat vähän yksinkertaisia ja jo lähtökohtaisesti omituisesti käyttäytyviä. Ei synny kiusausta ennustaa heidän toiminnastaan mitään. Paitsi nälän ja vessahädän toki tunnistaa. Mutta on heilläkin erikoinen kyky lohduttaa, vaikka kyse saattaa olla vaan siitä että pitää ihmetellä kyyneleitä. Tungetaan sitten se kuono ihan kiinni ihmisen naamaan. Saattaa siinä suruissaan erehtyä luulemaan sitä empatiaksi.

Mutta kyllä luomakunnan merkit vaan tekevät surusta vielä kauniimman. Ihan voin kannustaa niitä tarkastelemaan ja etenkin ihailemaan. Koska tämä kaikki on kuitenkin aika ainutkertaista ja ainutlaatuista.