Perintö

Kun olin lapsi, meillä oli 70-luvun kerrostalossa pitkä eteinen. Sen seinässä pitkä hylly. Sen päällä koriste- ja muistoesineitä. Minun tehtäväni oli siivouspäivänä pyyhkiä siitä pölyt. Onneksi meillä ei siivottu usein.

Esineillä oli tarkka epäjärjestys. Mielestäni se näytti sekavalta ja asettelin tavarat pyyhkimisen jälkeen aina sotilaalliseen riviin. Myöhemmin huomasin, että se oli sotkettu takaisin kummallisiin asetelmiin ja ryhmiin. Ihan sikin sokin. Taisin vähän protestoidakin. Mutta kasvoin kai vähitellen siihen, että meidän kodissa ei sisustettu viivottimella vaan silmällä.

Jokaisella muistolla on oma hyvältä tuntuva paikkansa. Kyllä se käsitys sitten seurasi minua mukanani ensimmäisiin opiskelija-asuntoihin, vaikka pitkään tykkäsinkin tyhjistä seinistä ja siisteistä hyllyistä. Myöhemmin olen ajatellut, että piti itselle näyttää, että osaan pitää yllä järjestystä.

Se ominaisuus on vuosien mittaan tosin kadonnut. Ympärilläni on hieman sekalaista.

Sittemmin omien kivi- ja muistokokoelmien kasvettua kaikenlaiset pikkusommitelmat alkoivat miellyttää silmää, onhan siitä ollut täälläkin puhetta. Olinkin vähän kokenut epäonnistumisen tunnetta keräillessäni Pentikin astioita vitriiniin. Jotain meikäläiselle sopimatonta epäaitoutta siinä oli.

Jossain vaiheessa omia kotejani alkoi lastulevyvitriinitkin ällöttää. Alkoi kyllästyttää lasin taakse asetellut ruotsinlaivapullot ja irtotee, josta en koskaan ole oppinut nauttimaan. Hävetti auringonlaskujulisteet ja harlekiinitaulut. Otti pannuun viherkasvit, joita en saanut pysymään hengissä. Ihmettelin, miten olin koskaan edes harkinnut kappaverhoja ikkunan alalaitaan.

Huomasin tykkääväni elämää nähneistä asioista. Ehkä siksi, että itsekin olin elänyt enemmän. Tai jostain muusta syystä, mistä sitä nyt ihminen voi omista mielenliikkeistään olla niin varma. 

Viimeistään kun Kallion vuokrayksiön vinttikomerosta löytyneestä rikkinäisestä lipastosta tuli rakkain huonekaluni, aloin olla suorastaan helpottunut. Jollain oli jäänyt entisöinti kesken, mutta minua ei haitannut puuttuvat osat ja kiinni jumittuneet vetolaatikot. Lipasto on kulkenut mukana kaikkiin  seuraaviin koteihin. Nyt se palvelee keittiön ja olohuoneen välissä kantaen kirjojen lisäksi mm. kulhoja ja kynttilöitä. Ja pieniä röykkiöitä. Voin esitellä hänet joskus.

Kun yksiön keittonurkkauksen kaasuhellalla aamuisin turisutin mutterikeittimellä kahvia, olin tyytyväinen etten ollut koskaan mennyt mukaan MoccaMaster-hullutukseen. Anteeksi vaan. Kyllä tavallaan ymmärrän niitäkin ihmisiä, joilla on intohimoinen suhde suodatinkahviin ja -keittimiin. Ehkä vähän oli asiaankuulumatonta, tämä.

Pienessä tilassa tulee hyödynnettyä jokainen neliösentti. Ei silloin ole tilaa turhille kodinkoneille. Kun yhdellä katseella saa haltuunsa koko kodin, on jokaisen kohdan tunnuttava silmään hyvältä. Kummasti tämä periaate on jatkanut mukanani, vaikka nyt eletäänkin tilavammin. Tänään on kyllä vähän sotkuista. Välillä tuntuu, että jostain romuista voisi jo luopuakin. Onneksi ei vielä olla siinä vaiheessa, että huoneessa menee vain pieniä polkuja tavaroiden keskellä.

Asioita rakastaneiden ihmisten jälkeläisenä sitä perii kaikenlaista. On ollut vähän valittava, mitä mukanaan kuljettaa. Isovanhemmilta kirjoja ja mustavalkoisia valokuvia. Peltipurkkeja. Rakkaus saunaan ja lintuihin. Isältä ihanat veneentikkaat ja -luukut. Ja vanha työkalupakki. Kiinnostus nikkarointiin, vaan ei taidot. Ne pitää itse opetella.

Äidiltä taipumuksen kivien keräilyyn ja rikkinäisten, epätäydellisten asioiden vaalimiseen. Eriparisia astioita, kirjoituspöydän ja vinyylilevyjä. Tauluja.

Tuota edellistä en olisi halunnut kirjoittaa vielä pitkään aikaan. Mutta niin nyt vain on. Ja suru.

Kaikki tämän tekstin kuvat ovat äidin asetelmista. Osa niistä tulee jatkamaan esillepanoissa minun luonani. Onneksi meilläkään ei pyyhitä pölyjä usein. Oikeastaan ei melkein koskaan.