Suuri nuha-ajattelija ruikuttaa

Niin ajattelin, että viikonloppuna herään aikaisin ja suuntaan lähimaastoon ihailemaan aamujen sumua. Pitkä vapaa ilman että lähdettiin maalle tuntui ihan kummalta ajatukselta. Siltä, että minähän ehdin saada aikaan vaikka mitä.

Vaan sisätilojen vangiksi jäin. Olen plärännyt läpi kaikki lehdet. Tunnelmoinut enemmän kuvien äärellä kuin oikein keskittynyt lukemaan. Kirjaakin olen aloittanut. Roikkunut netissä, niin että silmät ovat kipeinä. Lukenut miljoona blogia ja tutustunut uusiinkin. Todennut, ettei facebookissa ainakaan tapahdu mitään. Siis jos siellä ramppaa puolen tunnin välein. Katsonut muutaman jakson Siltaa netistä. Sekin on niin raaka, mutta toisaalta hyvä. Nauranut sarjan päähenkilöille.

Ajatellut ihan älyttömästi, koska sitä on jaksanut parhaiten. Suunnitellut kaikenlaista. Aloittanut hehkuviinikauden, koska hehkis on mitä parhain lääke ihmiselle, joka ei ole mikään teenlitkuttaja. (Kaikella rakkaudella teeihmisiä kohtaan, minä en ole vielä päässyt sisälle siihen kulttuuriin.)

Lähtökohtaisesti on aina ärsyttänyt se, kun ihmiset raportoivat pitkin nettiä omista ja lastensa räkä- tai mahataudeista. Että pitääkö sitä nyt kaikki toitottaa, ketä kiinnostaa. Vaan annas olla, kun meikäläinen itse on kerrankin kipeä, niin sitä kaipaa sääliä ja sympatiaa koko maailmalta. Katsokaas, kun olen niin harvoin sairas, niin sehän on melkein kansallinen merkkitapahtuma.

Juu, juu. Viimeksi olin flunssassa talvilomalla ja sitä ennen tasan kaksi vuotta sitten, kun piti lähteä työmatkalle Albaniaan. Ja lähdinkin, onneksi.

Olen keksinyt kaikille mahdollisille kavereille tikusta asiaa saadakseni sivulauseissa kertoa, että minulla on nuha. Hohhoijaa. "Hei, kuule. Tässä on kuva niistä koulutuoleista, joita meillä on paljon, ja saat mieluusti niistä muutaman. Minä olen muuten tosi kipeä." "Moi! Helmikaara meni läpi katsastuksesta! Kiitos korjausavusta, nyt saadaan ajella taas vuosi. Olen muuten räkätaudissa, älä vaan tule käymään, ettet saa tartuntaa.""Ai, olet taas työmatkalla. Koita jaksaa. Minulla on flunssa, ihan on lämpöäkin." "Terveisiä Sardiniaan täältä suomalaisen nuhan kourista! Näin teistä unta! Toivottavasti siellä on kaikki hyvin."

Ja sillä viisiin. Sitä näköjään ihan taantuu, kun saa syysflunssan. Unohtaa kaikki järjelliset perspektiivit, ja sen että jotkut ihmiset ovat ihan oikeastikin sairaita. Pitkäaikaisessa, jopa fataalissakin mielessä. Ehkä pikkuisen nyt hävettää, kun on tullut oltua dramaattinen.

Rehellisyyden nimissä voin myöntää, että joskus sitä oikein toivoo saavansa jonkun pienen lentsun. Niin kuin ylimääräisten vapaapäivien toivossa. Saattaapa toisinaan iskeä pikkumainen kateuskin niitä kohtaan, jotka sairastelevat usein. Typerää ajattelua aikuiselta ihmiseltä. Pitäisi olla tyytyväinen, herranjestas tietenkin, että on saanut ja saa olla terve. 

Meikäläisen laiskoilla elintavoilla se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Sitäpaitsi, eihän sellaisista vapaapäivistä ole mitään iloa, kun ei jaksa tehdä mitään. Päinvastoin, koko perherauha ja mielenterveys kärsii siitä loputtomasta pitkästymisestä, veltosta haahuilusta ja tunteesta, että mikään ei kiinnosta kun olo on huono. Valivali. Oikein tylsämielisyyden huipentuma. Tulee melkein paniikki, että apua jos en enää koskaan innostu mistään. Että nytkö se masennus iski, lamaannus, kaiken turhuuden tajuaminen ja loputon innottomuuden suo.

Sen takia sairaspäivinä kai kannattaa vain makoilla ja suunnitella. On tullut kuulkaa mietittyä kaikki kodin ja niin kaukana nyt olevan mökkitiluksenkin asiat, tavarat ja puutarhapulmat. Olen koittanut vaipua mielenrauhaan. Melko tuloksetta tosin.

Kissat ovat tietenkin mielellään läsnä ja tyytyväisiä, kun on kerrankin ihminen päiväköllöttelykaverinakin. Itse olen ajatellut aika paljon myös kissankarvoja, toisaalta suhtautunut niihin armottoman välinpitämättömästi. Kuolannut niiden joukkoon, koska samaan sotkuunhan se menee. Pestään sitten kaikki pöpöt pois, kun on tästä selvitty.

Paitsi että kuivausrumpu alkoi piipata jotain omaa hälytystään. Sen siitä saa kun on nöyhtäistä pyykkiä. Koska olen täällä ainoa, joka ymmärtää pyykkilaitteista jotain, repäisin ja marttyyrina pesin kuivurin lauhduttimen. Ei auttanut. 

No, lakanapyykin huoneilmaan leijuva kosteus voi tehdä hyvääkin hengitysteille.

Se siitä, eiköhän pointtini jo tullut kaikille selväksi. Sairastupalaisia ollaan, ja kohta varmaan terveinä taas. Säästin loput valitukseni tänään lääkärille. Rehentelin hänelle myös siitä taannoisesta punkinpuremasta, josta vieläkin on jälki. Ajatella jos minut olisi passitettu borrelioositestiin. Ei passitettu. Se vasta olisikin ollut ihan lööppiainesta.

(Minua niin huvittaa, kun Mark Levengood aikoinaan kirjoitti, että häneltä kysyttiin haluaako hän antaa borrelioosille kasvot. Ei halunnut, ei suostunut haastatteluun. Olisi kuulemma mieluummin antanut kasvot salskealle homopuppelille. Tai jotenkin niin se meni. No, tuskin minustakaan mitään puutiaiskuumeen kasvoja olisi tullut, enkä toivo että kenestäkään tulee, ei se ole leikin aihe. Kunhan tässä olen draamantajuissani silläkin asialla mässäillyt.)

Kyllä, tyyny on kissankarvoissa.
Eivät ole photoshopin taide-efektejä nuo tummat kohdat. 

Olen tuijotellut ja pohtinut kirjahyllyä. Että mikä olisi järkevin tapa karsia sitä. Jo pitkään on kehittynyt se ajatus, ettei minun tarvitse aivan jokaisesta opuksesta pitää kiinni. Nythän on muotia kaikenlaisesta turhasta luopuminen, ja meidän jos kenen huusholliin se ajatus kyllä passaa.

Yhteen aikaan ajattelin, että mitä isompi ja täydempi kirjahylly, sitä sivistyneemmältä minä vaikutan meillä vierailevien ihmisten silmissä. Nyt ajattelen toisin. Tuskin minä ystäviäni olen kirjahyllyni ansiosta saanut. Nuoruudessa hankitut John Irvingit ja kodinperustusvietin aikana kerätyt kirjakerhokappaleet joutaisivat kiertoon. Paasilinnojen ja Tervojenkin selkämykset on jo nähty. Oikeastaan voisin kierrättää melkein kaikki ne kirjat, jotka olen lukenut. Ja varsinkin ne, joita olen hyllyssäni makuuttanut vain esteettisistä syistä.

Jäljelle voisin jättää toki joitakin klassikoita (Miksi?) ja niitä, jotka tosiaan aion vielä lukea.

Ja kun minulla on nyt tämä perintökirjojen lukukausi meneillään, niin sitten alkoi huolettaa akuutti nykykirjallisuus. Tipunko ihan kelkasta. Olen muutenkin huomannut, että kiinnostukseni uutuuksia kohtaan on jotenkin latistunut tässä viime vuosina. Voi, voi, voi, voi. Synti kirjoittavia kanssaihmisiä ja kirjamarkkinoita kohtaan. Tulee vastareaktio, jos jostain vouhotetaan ja ne uutuudet, joista ei vouhkata, kiinnostavat vielä vähemmän.

Niin, mutta kuinka monta kirjaa sitä kehtaa kerralla viedä book crossing -paikkaan? Vai alanko jätellä opuksia pitkin kaupunkia? Pitäisikö ehdottaa tuttuun baariin Kalliossa, että perustetaan sinne ilmaiskirjakeskus meikäläisen ylijäämistä? Lähetänkö luettavaa sairaaloihin ja hoitokoteihin? Nimittäin, antikvariaatit eivät oikein huoli enää peruskirjoja ja lahjoituskirpparitkin ovat niitä täynnä. Helsingin kirjastojen eteiset pullistelevat ihmisten luopumista kierrätyskirjoista, ja tuntuisi niin hölmöltä pistää ehjiä teoksia roskiin.

Eikä ole ihan niin paljon askarteluideoitakaan, että kaikki turhat kirjani saisin niihin tuhottua. Jos sittenkin vaan juhlava rovio Ryötönperän rantaan sopivana kokkohetkenä?

Minun täytyy nyt rauhoittua tuon kirja-asian kanssa, olen näinä päivinä lietsonut itseni ihan tuskiin hyllyjä ja läjiä tuijotellessa. On sitä elämässä isompiakin huolia.

Onneksi sunnuntaina tuli Strömsö. Pitkään aikaan en sitä ollutkaan katsonut, mutta nyt oikein asetuin ja tein siitä Sairaan Ihmisen Ohjelmanumeron. Jos minä olisin sellainen maailmankaikkeuden merkkejä kokenut ja niihin uskova ihminen, niin heti olisin valaistunut valkosipuliasiasta. Nimittäin, kuin apteekin luukulta universumi antoi minulle Strömsön muodossa vastauksen kysymykseeni, että miten ja miksi nyt syksyllä jo kannattaa istutella myös valkosipulia. Oikein somasti kynsi kerrallaan, sen minä nyt tiedän. 

Unohtivat kertoa, että mistä sitä siemensipulia hankitaan, kun kuulemma marketin sipulit ovat liian käsiteltyjä ja kylmäherkkiä.

Lisää merkkejä siitä, että minun täytyy alkaa viljellä valkosipulia minä sain kun kulutin aikaani blogimaailmassa. Sielläkin oli minulle toistaiseksi tuntemattomassa (!) puutarhablogissa mahtava artikkeli valkosipulista. Ihan innostuin. Kiitos.

Tähän mennessä olen vain syönyt valkosipulia, nyt oikein erityisen paljon. Haisen ehkä aika pahalta. Pohdin miehelle, että mihinkähän sen terveysvaikutus perustuu. Että miksi juuri räkätaudissa syödään valkosipulia (maistuukin muuten erityisen hyvältä sairaana, suosittelen kaikille hehkuviinivalkosipulidieettiä tilanteeseen "Kun mikään muu ei maistu miltään"). Mies sanoi vaan, että uskomusta on. Jotenkin vähän tylsää. No, eihän meillä mies usko kummituksiinkaan.

pimeys ilon syvyys (Lukunurkka)

Ihan selvästi olen vieraantunut runoista. Jos nyt koskaan olen lähellä ollutkaan. Ehkä kymmenen vuotta sitten. Silloin minä niitä rustasin itsekin. Mutta kun aikoinaan opiskelin kirjallisuutta pikkuisen, niin lyriikan kurssit olivat kaikkein turhauttavimpia. Runomittoja ja rytmejä en ymmärtänyt ollenkaan. Vähän kuin matematiikkaa olisi joutunut opiskelemaan. Ihan tuli huonoja arvosanoja, ja se siitä.

Runous oli vain yksi teema, joka painoi mieltä nyt lukiessa. Lisäksi ajattelin mielisairaita ja heidän läheisiään. Itse sairastumista. Maallisemmalla tasolla mietin, olenko jotenkin yksinkertainen kun niputan Märta ja Henrik Tikkasen, Aila Meriluodon ja Lauri Viidan, Tuula-Liina Variksen ja Pentti Saarikosken jotenkin samaan lajityyppiin, tai johonkin lokeroon. Voin aivan rehellisesti tunnustaa, että olen lukenut kaikista heistä vain jotain, en mitenkään kattavasti. Ehkä pitäisi, niin ei tarvitsisi nytkään askarrella pelkkien mielikuvien varassa. 

Enimmäkseen olen mässäillyt uteliaana lehteillyt edellä mainittujen naisten tilityksiä avautumisia siitä, miten rankkaa on olla taiteilijamiehen taiteilijavaimo.

Toki siis luulin, että tämä Märtan kirja pimeys ilon syvyys (1981) on sekin parisuhde-/erokirja, tai jokin muu henkilökohtainen kertaus. Takakanttahan en lukenut kirjaa valitessani, kun päätin vaan plärätessäni että nyt luetaan Märtan runoja ja avataan sitä kautta omatkin kanavat pitkästä aikaa lyyrisyydelle. Oikein tutkitaan sanavalintoja, muotoja ja rakenteita. Sitä miten elämästä voi kertoa myös tiivistäen, ei aina sivulausetolkulla rönsyillen.

Ei kyllä ollut mitään bussilukemista, tämä. Työmatkoilla nautin pitkästä aikaa välipalaksi hömppäkirjaa, sitä jonka otin book crossing -pisteestä ja voin nyt vapauttaa takaisin kiertoon.

Rajallisten ennakkokäsitysteni vuoksi tietenkin yllätyin, kun ymmärsin että Märtalla olikin runokirjansa innoituksena aivan jonkun vieraan - mutta todellisen - 1800-luvulla eläneen ihmisen kohtalo. Tai ehkä oikeammin parinkin. Ensin oli äiti, Sofia Ulrika Wecksell. Sitten hänen poikansa Josef Julius Wecksell. Yksi yhdestätoista lapsesta, mistä Märta (anteeksi nyt vain) sai aikaan aika ison numeron kirjansa alussa. Ei kai se nyt niin tavatonta ollut Sofian elinaikana, että lapsia syntyi paljon ja niitä myös kuoli.

Lukijalle ei jäänyt epäselväksi, että Sofia oli raskasmielinen. Minun täytyisi ehkä kysyä Märtalta, että mitä kirjoja hän tarkoitti kun kertasi myös sitä, ettei niissä kerrota Sofiasta muuta kuin vaikeita asioita. "kirjoissa ei kerrota mitään siitä miten ylpeä / ja iloinen sinä olet"

Toki sen minäkin allekirjoitan, että jos jälkikasvusta usea sairastuu henkisesti, niin silloin on voinut olla perheen arjessa aika rankkojakin nyansseja. Tai "vain" raskaita perintötekijöitä. Että kyllä vähemmästäkin mieli vetää matalaksi, jos mies on väkivaltainen ja kymmenkunta lasta roikkuu vaativasti helmoissa ja osa porukasta tulee vielä hulluksikin.

Kamala, miten kovalta minä kuulostan. Ei ole tarkoitus.

"sinä et koskaan hämmästele sitä / että synnytit runoilijan ruotsinmatkan jälkeen" - yksi suosikkikohdistani. No niin, jatketaan.

Josef Julius oli kirjallinen nero, jonka mieli särkyi nuorena. Tässä kirjassa keskityttiin jälkimmäiseen. Märta uppoutui äidin näkökulmaan ja samantien tuli lukijalle sellainen olo, että nyt ollaan sitten kuitenkin jonkin omakohtaisen äärellä. Tuli tunne pomppauksesta nykyaikaan. Farkkujen ja ruohonleikkureiden näyttämisen lisäksi sitä siivitti sekin, että Lapinlahden sairaala on toiminut niin monen sukupolven aikana. Se on aika monelle tuttu, siis ainakin tiedon tasolla. (Minun isäni oli siellä mielisairaanhoitajana ja pääsin pikkutyttönä siellä käymäänkin. Pelasin mielentilatutkimusvankien kanssa korttia, sen muistan. Taisi olla turvallisemmat ajat vielä silloin. Pakko oli tuoda tämä muisto tähän.) Kun luin kirjaa toisen kerran - niin oli tehtävä, että ymmärsin enemmän - muuttuivat kuvat aika eläväisiksi. Oikein tunsin, miten äiti kiirehti kaupungin läpi Lapinlahteen pelkotiloissaan kärsivän aikuisen lapsensa luokse. Läheisen hätä ja voimattomuus tarttui.

Ensi lukemalla mielisairauden raadollisuuden ja vanhemman ahdistuksen kuvaukset taisivat pikkuisen ärsyttää. Olisiko ollut vastareaktio vaikeaan asiaan. Toisella kerralla ei tarvinnut enää reagoida, vaan saattoi keskittyä tunnelmiin, jotka eivät enää tuntuneetkaan toistensa toistolta, vaan aloin huomata variaatioita ja yksittäisiä kuvia, kohtauksia, tapahtumia. Helpotuin, koska olin jo ehtinyt huolestua siitä, että mahdanko olla kyyninen.

Kovasti mietin sitäkin kautta linjan, että miksi Märta oli valinnut nimenomaan runon tämän kirjan muodoksi. Mitä minun olisi tullut ymmärtää kaikista niistä pilkuttomista isoista välilyönneistä? Minä luin tätä niin kuin tarinaa, vaikka kuinka yritin muutakin. Vaatisiko lyyrisyyteen keskittyminen vielä kolmannen lukukerran, mahtaisiko kärsivällisyyteni riittää runojen tutkimiseen yksi kerrallaan. Minulla taitaa olla edessä taas kehittymisen paikka.

Miksi Märta valitsi runomuodon? Oliko se kunnianosoitus Josef Juliuksen uralle ja elämälle. Olisiko sanoma latistunut, jos muoto olisi ollut toinen. Ei taida kuulua minulle, enkä ala tämän kysymyksen vuoksi viettää unettomia öitä. Mutta ajankohtainen on aihe, aina. Ihan yhteiskunnallisestikin. Minua myös henkilökohtaisella tasolla on aina kiinnostanut ja askarruttanut ihmisen mielen pirstaloituminen, miksi joillekin käy niin. Mietin asiaa sekä ammatillisessa mielessä, että varmaan senkin vuoksi, etten ole itsekään syntyisin maailman stabiileimmasta perheestä. Kukapa olisi.

yksi rakkaimmistani kärsii
en voi auttaa    en saa
olla lähellä    en kelpaa
lievittämään    en tiedä mitä tehdä

kuka mittaa

muistan vetoavat katseet
muistan sanat    muistan
pelon    muistan kärsimättömyyden
tiuskimisen    väsymyksen
en ennätä    en
voi    muistan kaikki virheet
en selviytynyt    en
onnistunut    puuttui paljon

kuka tukee

osaan lukea kirjoja    tajuan
teorioita    ymmärrän vihjeet
ikuiset tuomiot
kaikkina aikoina    joka kerta
aina äidit    aina
äitien syytä

kuka estää kuka auttaa sudenhetken yli

Vaikea oli valita kirjasta vain yhtä runoa tähän esimerkiksi. Siis sellaista, joka kuvaisi kokonaisuutta hyvin. Pahoittelen, että kirjoitin Märtasta niin tuttavallisesti. Se tuntui tavallaan vähän epäkunnioittavalta ihmistä kohtaan, joka kirjoittaa ja vaikuttaa edelleen. Pitäisiköhän keskittyä vain edesmenneisiin kirjailijoihin, niin en vahingossa loukkaa. Vaikka tuskin se nyt itse artistia niin kamalasti kiinnostaa, mitä minä lukunurkissani ajattelen. Mutta en haluaisi vaikuttaa ylimieliseltä.

No, kirjapinossani on vielä kaksi kirjaa. Olen jo alkanut pohtia seuraavaa pinoa. Valitsen siihen ehkä useamman kotimaisen tai jotain oikein tosi valtavirtaa. Pakko tässä on jollain tavalla motivoitua, kun nuo seuraavat - Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir - tuntuvat kovin, kovin vaikeilta tarttua. Kuinkahan viisas minusta vielä tuleekaan. Tämä on kyllä mielenkiintoista, oikein ajatuksella lukeminen.

Viihdelukijalle - niin kuin minä - myös haastavaa.

Minulla kotona on oikein lukukonttori. Kaikkea sitä ihminen keksiikin itselleen järjestää. Kunpa sama into saapuisi ja valtaisi minut suhteessa akateemisten opintojeni loppuun saattamiseen. No, nyt on tällainen vaihe.

Aamulla syksy, keskipäivällä kesä.

Meillä oli lauantaina vähän niin kuin treffit mökillä. Tai oikeammin kylillä, kun minä olin luvannut noutaa miehen junalta. Tavallaan kätevää, että VR kärsi raidepulmista, niin minä ehdinkin Ryötönperälle ennen armasta puolisoani, joka saapui paikkakunnalle yli tunnin arvioitua myöhemmin. Minäkään en ollut nimittäin ihan aikataulussa. Oli muutamia jännitysmomentteja, kun ajelin yksin tiekartan kanssa Keski-Suomesta. Sinne minä olin seikkailut jo torstaina viettämään asiallista aikaa ja vähän vapaatakin työkavereiden kanssa.

Oli yllättävää, miten epävarmaksi tunsin itseni vierailla teillä. Hermostutti vähän, että mitä seuraavan mutkan takaa tulee vastaan ja entä jos eksyn. Ja mitä jos rakas Helmikaarani - vuosimallia 1988 - yhtäkkiä laukeaakin. Olen luullut olevani aika varma ajo- ja suunnistustaitojeni kanssa, mutta sehän päteekin näköjään vain mökkimatkaan, jota olen suhannut edestakaisin koko ikäni. Hyvä kokemus oli tämä tällainen yhdennaisen turnee, tuli tunne että kyllähän minä näköjään osaan lukea karttaa ja ajaa. Vähän niin kuin oma pärjäämisen tunne olisi vahvistunut ihan. Hyvä homma.

Oikeasti rentouduin vasta Jyväskylän jälkeen, kun reitti mökille oli selvä ja tuttu. Opiskelin aikoinaan Jyväskylässä, ja heti tuli turvallinen olo kun saavuin puolitutuille kulmille. "Oikaisin" vieläpä sen lähiön kautta, jossa asuin ensimmäisen opiskeluvuoteni. Aika vieraalta siellä kuitenkin näytti, mutta onhan siitä herranjestas jo tosi pitkä aikakin. 

Lisäjännitystä minulla oli vielä ollut siitäkin, kun apukuskin puoleinen rengas oli yllättäen melkein tyhjä, kun olin lähdössä sieltä työkaverin mökiltä pois. Jouduin ajelemaan varovasti parikymmentä kilometriä lähimmälle huoltoasemalle. Koko ajan piti kuulostella, että kohtakohan se luisu ja suistuminen pois tieltä tulee. Kyllä oli kamalaa. Enhän minä sitä ilmanpainelaitetta enää (nuorena osasin kaikenlaista paremmin) osannut käyttää, onneksi sain kohteliailta nuorilta miehiltä apua. Kiitos Korpilahdelle! Vielä on teiden ritareita olemassa.

Mutta kyllä tuoksui oma mökki ihanalta, kun viimein pääsin perille. Ja hiljaiseltakin tuntui, kun olin kaksi päivää ja yötä hölpöttänyt työkavereiden kanssa. Ja kun sain vielä miehenkin perille, niin oli mukava alkaa palautua omaan elämään.

Olen järkyttänyt puolisoani ripustamalla
myrkynvihreät retrolakanat verhoiksi.

Lauantai-illan saunassa minä pohdin, että tuntuukohan sunnuntaina sunnuntailta, kun meillä kerran on maanantai vapaa. Mies arveli, että tulee tuntumaan lauantailta. Eilisestä tuli sitten ehkä vähän sellainen erikoinen välimaaston päivä, kun oli oikeasti tosiaan lauantaiolo mutta radio piti huolen siitä, että mieli laskeutui pyhään kuitenkin.

Polttopuiden tekeminen tapahtui ennen Kansanradiota ja yrttimaan kitkeminen sen jälkeen. Ja unohduttiin pitämään pitkää taukoa, koska Musiikkia lepopäivän ratoksi -ohjelmassa tuli oikein tosi haikeita lauluja. Siinä me istuttiin portaalla ja kuunneltiin vaan. Minä jäin miettimään, että miksi Six Ribbons on suomennettu Kaksi nauhaa. Ollaanko täällä jotenkin niin vaatimattomia, vai miksi. Muutama kipale oli niin kaihoisa, että melkein itku meinasi tulla. On se hyvä, että seuraavassa radio-ohjelmassa tuli ärsyttävää tilulilujazzia, niin päästiin takaisin ryhtiin. Minä menin vihdoinkin pesemään saunan ja mies jatkoi polttopuiden tekemistä varastoon.

Ohjelmaan kuului toki myös hyötykasviston tarkkailu inventaarion hengessä. Härkäpapuja päätyi illan aterialle, mutta ruusupapu oli vielä ihan kukassa. Paitsi, että oikein kun tarkasteltiin, sieltä löytyi jo lupaavia ruikuloita! Saa nähdä, ehtivätkö kasvaa syöntikelpoisiksi, vai viekö pakkanen. Jännä samettinen pinta oli heissä.

Japanialaisen Puutarhan kanto - se missä aikoinaan kasvoi minulle niin rakas jättikoivu, joka oli kärsivyytensä vuoksi kaadettava jo ensimmäisenä mökkitontin hallintasyksynäni - oli saanut kiinnostavan sienipeitteen. Haaveiltiin niistäkin ateriaa. Mies tutki netistä asiaa ja sieltä selvisi perinteisesti se, että saattavatpa ollakin syöntisieniä, mutta eivät välttämättä kuitenkaan. Että jos sekoitetaan vahingossa johonkin koivunääpikkääseen, niin käy kohtalokkaaksi. 

Jätimme sienet siispä syömättä ja niiden keräilemisen sijaan minä hoivasin vähän Japanialaisen Puutarhan karhunlaukkapaikkaa. Pitää muistaa nyt syksyn mittaan viljellä niitä siemeniä, ettei tarvitse taas sitten keväällä ruikuttaa kun on kylmäkäsittely unohtunut.

Ja kun siivosin eteläseinustan kukkapenkkiä syyskuntoon, eli korjasin ylipitkiksi kasvaneet, pitkin maata lötköttävät kurkkuyrtit ihan pokkana kompostiin, niin huomasin ajattelevani valkosipulia. Että pitäisikö kokeilla sen viljelyä ja laittaakin sitä siihen kukkapenkkiin ennen pakkasia. Pitääpä kysyä hyötymaaeksperteiltä, mitä ovat mieltä ja mistä minä sellaista valkosipulia löydän, joka sopisi tarkoitukseen. Ja laitetaanko sinne maahan niin kuin kynsi kerrallaan vaiko koko sipuli.

Siinäpä sitä olisi taas uusi asia opittavaksi. 

Lisäksi minun täytyy talven mittaan ottaa selvää myöhäiskukkijoista. Haluan tontille ehdottomasti enemmän kukkia, jotka ovat loistossaan myös loppukesällä ja alkusyksyllä. Onneksi nyt on ollut iloa siitä ruusupavusta, ja joistakin uudelleen kukkivista vuorikaunokeista. Muuten alkaa tietenkin olla aika lakastunutta, ainakin niittyrintamalla.

Mutta näyttää tulevan aika väriloistokas syksy, mikä korvaa tietenkin kukkien vähyyden. Toivottavasti tässä nyt ehtii käydä usein mökillä ennen kuin kaikki lehdet ovat lakastuneet kokonaan ja pudonneet. Nyt on taas se aika kun on joka päivä erinäköistä, ei millään haluaisi olla poissa tarkkailemasta. 

Vaan minkäs sille sitten voi, jos tulee pakollisia kaupunkikiireitä ja viikonlopputekemisiä. Alan olla taas huonon ystävän ja siskon maineessa, kun aina karkaan vapailla maalle vaan, enkä sovi kenenkään kanssa mitään tapaamisia. Paitsi, että kuun lopussa pidetään työkaverin kanssa yksi lauantainen barrikadi-ilta, jolloin uhotaan ja laaditaan ehkä julkinen kannanotto. Niin on paljon epäkohtia nuorison asioissa. 

No, ollaanpa ainakin ehditty nähdä tänä syksynä jo muutamat kunnon yösumut, ja eilen oli sitten se upea aamusumukin. Ei näkynyt kunnolla vastarannalle, ja jokaisesta vaiheesta piti tietenkin ottaa kuvia. Rannassa oli oikein yltiöseesteinen tunnelma, kun ei käynyt tuulenvirekään ja sumu hälveni vähitellen, kun aurinko pääsi riittävän ylös.

Se näissä välivuodenajoissa on antoisaa, kun koko ajan tapahtuu. Nytkin on helposti sellainen aika, että aamulla ja illalla on syksy, mutta keskipäivällä vielä kesä. Paitsi että viime yö oli taas yhtäkkiä tosi lämmin, vaikka toissayö kylmä. Ettei nyt vaan olisi jotain matalapainetta ilmassa.

Linturintamalla on yllättävän hiljaista. Tänä aamuna näin sentään yhden pienen parvellisen joitakin kokosukeltajia. Lajinmääritys jäi vähän kesken, mutta kuikat niistä ainakin tulivat mieleen. Joutsenia kuuluu, mutta vain yksi siinä rannassa eilen pyöri. Näinköhän nyt on, ettei meidän järvellä enää ole joutsenten massatapahtumia ollenkaan, kun se yksi pariskunta on keksinyt jäädä pesimään ja määräilemään.

Eivätkö saa kaverit enää muuttomatkoillaankaan pysähtyä.

Kurkia minä näin pellolla siellä Keski-Suomessa. En viitsinyt pysähtyä kuvaamaan ja häiritsemään, kun tienposkessa oli jo yksi nainen zoomailemassa iPadillaan ja linnut ihan selvästi koittivat häntä paeta. Joku roti sentään luontokappaleiden tallentamisessakin pitäisi olla! Kiusata ei saa.

Kyllä tässä nyt on ollut maaseutumatkailua kerrakseen, minähän palaan kotiin aivan uutena ihmisenä kun tunnin päästä ollaan siellä perillä. Arki on kyllä siitä kätevä, että aina se pakottaa ruotuun aika nopeasti ja viimeistään kun työpaikan ovea taas availee, niin tulee järjellinen olo. Hyvä se sekin on, vaikka melkein tekisi mieli muuttaa mökille.

Kaikkihan sen tietävät, että varmaan muuttaisinkin jos ei olisi niin ihanaa työpaikkaa, kuin minulla onnekkaalla nyt sattuu olemaan.

Että ihan on molempiin suuntiin neljän tunnin ajomatka kohtuullinen. Arvostettava suorastaan. Mökille, kotiin ja sitten taas mökille. Ehkä jonain päivänä elämässä kokeilen vielä jotain muutakin elämäntapaa. Sapattivuotta tai jotain sellaista.

Äitipuolen ylistys (Lukunurkka)

Jotenkin Mario Vargas Llosa kalskahti korvaan sivistävältä mutta lupaavalta, noin niin kuin kirjailijan nimenä. Siksi varmaan hänenkin teoksensa tuli valittua lukukasaan sieltä kummitädin perinnöstä. Äitipuolen ylistys (1988) herätti tietenkin kiinnostuksen, kun minulla on äitipuoli ja olen itsekin sellainen. Mielestäni oikein hyvä lisä ihmisen elämään, rikastuttava. Viimeistään kirjan takakannen teksti varmaan sitten sinetöi lukupäätöksen, kun siinä luvattiin "eroottisia fantasioita ja aisti-ilojen juhlaa".

Minä ajattelin, että voisinhan minä sellaisten ääressä punastellen aivan hyvin viettää bussimatkat töihin ja takaisin.

No, tällä viikolla huomasin että ajattelin bussissa mieluummin omiani kuin kaivoin kirjan kassista. Eikä sen tarvitse tarkoittaa, että olisin jotenkin ihan immuuni lempeä käsitteleville asioille. Jos en olisi uhonnut, että nyt luen näitä kirjojani loppuun, niin tämä kuuluisi ehdottomasti niihin, jotka näyttävät hyvältä kirjahyllyssä, mutta joiden kirjanmerkki on ikuisiksi ajoiksi sinetöitynyt alle puolivälin.

Tämä Äitipuolen ylistys on aika ohut ja omalla jännällä tavallaan myös helppolukuinen. Kunpa Mario olisi vaan malttanut pysyä pelkästään itse tarinassa. Siitä olisi tosin tullut vain pikkuinen novelli. Sellainen, jossa härski pikkupoikapuoli puuttuu isänsä ja tämän puolison hurmioon houkuttelemalla Lucrecian haureuden teille. Perverssi draamahan siitä syntyy. Että kai kirjaan sitten lisäsisällöksi piti ilmineerata Marion näkemyksiä myös erinäisistä arvostetuista tauluista, joiden kuvat ainakin tässä suomennoksessa olivat valitettavan epäselkoja mustavalkotuhruja.

No, jo on minunkin aika kiinnostua kuvataiteesta, ajattelin. Ja koitin kovasti keskittyä. Eniten tykkäsin Marian ilmestyksestä, kun olen nähnyt siitä monia versioita taannoin italialaisten pyhissä porttikongeissa.

Onkohan tämä kokonaisuus jonkinsortin allegoria perulaiselle elämänmenolle, mietin. Pitäisi vissiin tutustua Perun historiaan ja nykypäivään, eikä luulla kaiken kiteytyvän panhuilujen soinniksi ja vuoristoksi. Pakkohan Marion tuotannossa on jotain syvyyttä olla, kun Nobelkin on myönnetty. Apua.

Kyllä niin jäi moni asia tarinan ulkopuolelta epäselväksi, että tunnen nyt juuri kirjan lopetettuani itseni todella rajoittuneeksi. Viimeistelin lukukokemukseni äsken oikeastaan väkipakolla, kun kerran on vapaapäivä ja aikaa harrastaa. Ensin kuitenkin tein omenapiirakan ja eksoottista sitruunalla ja inkiväärillä maustettua hilloa Ryötönperän valkeista ja kuulaista. Minähän en siis leivo koskaan. Eli kirjan täytyi olla todella hankala. Yleensä minusta on tullut keittiöhengetär vain tentti- ja gradumateriaalien äärellä.

Vaan kyllä minä viihdyinkin muutamien kohtausten äärellä. Koska huumorintajuni on joidenkin mielestä aika ala-arvoinen, niin kenellekään ei liene yllätys se, että pidättelin naurua aamubussissa kun sain opiskella miten don Rigoberto - pakkomielteisesti ruumiinasioihinsa suhtautuva herra - suoritti pyhän toimituksensa. Kyllä en yhtään niillä sivuilla ihmetellyt, että miksi Mariota tituleerataan myös "suureksi kertojaksi". En ikinä pystyisi samaan, jos yrittäisin kuvailla yhtä aikaa vakavasti ja humoristisesti sitä, miten raavas mies käy kakalla.

Itselleni merkityksellisiä kohtia olivat ne, joissa pohdittiin onnellisuutta. Mahdoinkohan osua yhtään oikeaan siinä, kun jäin miettimään kaiken haurautta. Siis, että oliko Mariollakin Äitipuolen ylistystä kirjoittaessaan jokin sellainen ajatus. Tai siinä, miten lopulta pienissä ja liian itsestäänselvissä asioissa onnellisuus kliseenomaisesti yleensä piilee.

Jännä, miten naispäähenkilö - tämä Lucrecia - ehkä lopulta jäikin vain sivuhenkilöksi. Vaikka hänen sulojaan ja myös mietteitäänkin kuvattiin aika auliisti. Jälkimmäisiä ehkä vähemmän. Jotenkin lukijan ymmärrys ei oikein riittänyt sille, miten hän sitten lopulta ajautui toimimaan, ja koko naisesta jäi lopulta aika vastenmielinenkin maku. Kurja homma, olisi ollut niin mukava pitää hänestä. Vaikutti aluksi niin kivalta elämästään nauttivalta mukavan miehen vaimolta. Ihan olisin voinut mennä heille kylään syömään ja ottamaan pari lasillista.

Mutta loppuvaiheessa kirjaa olisin jo torjunut kutsun. Paitsi, että mistäs minä olisin voinut tietää, mitä Lucrecia sortui puuhailemaan. Eihän sitä kai tutuille kerrottu. Niin että olisin saattanut mennäkin. Ja sanoa salaa pari valittua sanaa sille tekopyhälle pikkunulikalle. Vaan senkin se olisi kuitenkin laverrellut isälleen, ja jos kirjassa ei elettäisi melkein nykyaikaa, niin minä mätänisin nyt päättömänä raatona jossain limalaisessa laaksossa.

Että se siitä sitten. Minä lähetin Apulaisen keräämään lisää omenoita, jos vaikka seuraavakin kirja on vaikea. Lukisinkohan pitkästä aikaa runoja, nyt kun olen virallisesti päässyt korkeakulttuurin makuun.

" - Kylläpä minä olen normaali erikoisiin ihmisiin verrattuna. - don Rigoberto ajatteli. Mutta yksinäisissä puhdistautumisrituaaleissa saavutettu onnellisuus ja ennen kaikkea rakkaus vaimoon tuntuivat hänestä korvaavan riittävästi tämän normaalisuuden. Miksi hänen olisi kaiken tämän lisäksi pitänyt olla rikas, kuuluisa, erikoinen, nerokas? Muiden silmissä hänen elämänsä oli vakuutusyhtiön johtajan tylsää rutiinia, mutta se kätki sisäänsä jotain, josta monet eivät takuulla tienneet yhtään mitään eivätkä kaiketi uskoneet edes sen olemasaoloon: onnen mahdollisuuden. Onni saattoi olla ohimenevää, salaista ja jopa melko vähäistä, mutta se oli varmaa, käsinkosketeltavaa, öistä, elävää. Hän tunsi sen nyt ympärillään kuin sädekehän ja hetkisen kuluttua olisi yhtä vaimonsa kanssa, onni oli myös sitä, että vaimo oli hänen kanssaan yhtä ja niin he kaksi mielihyvän ansiosta yhtyisivät syväksi kolminaisuudeksi. Oliko hän ehkä ratkaisuut Pyhän kolminaisuuden mysteerin? Hän hymyili itsekseen, ei kai hänen siihen tarvinnutkaan pyrkiä. Hän oli saavuttanut vain hiukkasen viisautta, jonka turvin hän saattoi hetkellisesti suojautua elämän epäonnistumisilta ja hankaluuksilta. Hän ajatteli: "Mielikuvitus onneksi nakertaa elämää, Jumalan kiitos."

      Hän huokaisi värähtäen astuessaan makuuhuoneen ovesta sisään."

Syksyn alkajaiset

Niin se sunnuntai aina sitten kuitenkin tulee. Ja syyskuukin nyt samalla. Vaikka torstaina kun ajeltiin mökille, tuntui että meillä on tosi paljon aikaa. Sudeettisavolainen kesävieras tuli mukaan ja minulla oli tietenkin taas kaikenlaisia suunnitelmia, että mitä hyödyllistä aion saada tehdyksi. On se hyvä, että heti ensimmäisenä iltana öljysin pihavalojen ruuvit ja seuraavana aamuna vaihdoin lamput. Siihen se viikonlopun työsaldo oikeastaan jäikin. 

Keikuin A-tikkailla ja tunsin itseni tosi osaavaksi, kun oli sormet CRC-litkussa ja ruuvien ruosteessa. Nyt on hyvä pimeän tulla, kun on toimivat valot. Minä olen tainnut vähän muuttua, kun nyt kiinnostaa käytännöllisyyssyistä tämä valoasia. Ensimmäisinä mökkivuosina olin jotenkin niin yltiöromanttinen, ja halusin pärjäillä pelkkien somien lyhtyjen valossa. Jostain toisesta näkökulmasta se saattoi näyttää vähän sellaiselta kurjuuden maksimointi -ajattelulta. Että vasiten pitää tarpoa pimeässä, vaikka pihalla olisi valomahdollisuuskin.

Olen muuttunut ehkä järkevämmäksi ja nyt minä ajattelen, että on hyvä olla polulla kunnon näkyvyys ja että lyhdyt sitten toisaalla täydentävät tunnelmaa. Esimerkiksi terassipöydän päällä ovat oikein sievästi roikkumassa, kun viritin siihen taannoin oikein rautalangan, johon on kätevä ripustella. Lorisi muuten yhdestä lyhdystä oikein kunnolla steariinia pöydälle ja vähän guacamoleenkin. Että ei mene silläkään rintamalla aina ihan niin kuin Strömsössä. Ruusutarhalyhdyn kanssa sama juttu, nyt näyttää niin kuin siitä roikkuisi suurinpiirtein räkää, kun on sellainen valunut kovettunut steariinitippa pohjassa.

Pitää testata kylmemmällä säällä vielä uudelleen ne kynttilät, joihin olen kyllä ennen voinut luottaa. Vai onkohan niiden koostumus jotenkin muuttunut. Höh. En tykkää tällaisista yllätyksistä. Tuovat särön idylliin. Onneksi eivät kovin isoa, kuitenkaan.

Sudeetti viihtyy mökkitontilla hyvin ja hän löytyy aina milloin mistäkin, yleensä Kulttuuriaitan tai rantasaunan terassilta istuskelemasta. Päivärutiinehin hänen kanssaan kuuluu myös yleensä jokin toiminnallisuushetki, eli viihdyttäminen. Perjantaina käytiin kävelyllä padolla, kun sudeetti kaipasi vielä lisää ohjelmaa vaikka oli päässyt miehen mukana kylillä käymään ja minä olin antanut tehtäväksi palauttaa pikkuisen tölkkejä.

Padolla kuuluu aina ihmetellä sekä veden korkeutta että virtausta. Tarkastella maisemaa sillä silmällä, että onko jälkiä majavista tai saukoista. Ei ollut. Harmi. Paitsi, etten minä kylläkään tiedä, minkälaisia jälkiä saukko jättää. Majavien polut ovat helpommat, ja tietenkin nakertelujen jäljet luontevasti havaittavissa. Ei ollut niitäkään. Minä niin toivon, että majavat palaavat selkeästi takaisin.

Olivat hetken evakossa, kun vanhan voimalaitoksen tienoota uudistettiin. Kyllähän minä siitä taisin silloin täälläkin valittaa.

Tunsin itseni myös tosi tärkeäksi, kun sain opettaa sudeetille, että mikä lemmikki on englanniksi. Niitä kukkii ihanasti vedenrajassa kivien väleissä. 

Eilen toiminnallisuus käsitti melontaa. Oli vähän sellainen päivä, että oikeastaan teki vain mieli huvitella eikä tarttua yhteenkään savottaan, siivoamisesta nyt puhumattakaan. Ehtiihän sitä sitten, kun kesäiset päivät ovat kokonaan tältä vuodelta menneet. Vielä oli nimittäin oikein tosi suvinen tunnelma. Minä käytin aamupäivän istumalla Japanialaisen puutarhan kivillä ja vaihdoin paikkaa aina auringon mukaan.

Nyt se paistelee jo sen verran alhaalta, että metsä tuottaa pihamaalle aika paljon myös varjopaikkoja. Ei ole paistattelu siispä ihan yksinkertaista.

Järvellä ei tarvinnut varjoasioita miettiä, enemmän minäkin taisin vaan lillua ja nauttia kuin varsinaisesti urheilla. Sudeetilla oli uteliaampi asenne ja hän löysikin kaikenlaista. Yhden ihmeellisen muotoisen kiviasian, joka olikin ehkä sementtiä. Näytti vähän joltain pikkueläimen kallolta. Ja vanhan margariinirasian. Olikohan se ollut joskus jollain onkimiehellä matopurkkina ja jotenkin joutunut veteen sitten.

Vesimittareita oli paljon, ja siemenkotiaan kasvattavia ulpukoita.

Sitten löytyi syyllinen mökin ulkoseinään jatkuvasti ilmaantuvaan seittiverhoiluun. Ristihämähäkki. Kyllä hän oli iso! Minä opiskelin netistä vähän hänen elintavoistaan. Joskus hän syö eilisen verkkonsa pois hyödyttömänä ja saa sillä tavalla elimistöönsä uutta seittimateriaalia. 

Ensin minä kylläkin pikkuisen säikähdin, kun on jotenkin niin vaarallisen näköinen ja pahaenteiseltä tuntuva tuo ristin merkki. Meidän yksilömme on kuitenkin ensinnäkin varmaankin tyttö, koska naiset ovat mieshämähäkkejä isompia. Tätä isompaa en ole koskaan nähnyt. Toisekseen hän vaikutti enimmäkseen siltä, että halusi puuhastella rauhassa.

Ei uhannut meitä millään tavalla, ja minä päätinkin että ihan hyvin voidaan elää sovussa yhdessä. Sitäpaitsi, kärpäsiä ja muita on kyllä niin paljon, että on siinä ristihämähäkillä aika paljon hommaakin pitää kannat asioissa.

Iltaisin ilma viilentyi aika rapsakasti. Siitä huolimatta minä pakotin miehen istumaan kanssani pihalla, koska oli kylläkin todella kaunista. Ripustin sekä radion että punaviinipänikän Paskakaivosireeniin ihan pihapöytien liepeille, niin oli tavallaan huoltokeskus siinä kätevästi lähellä. Hyviä olivat taas letut, ja perjantai-illan tortillatkin. Ei ollut aikoinaan muurinpohjapannu turha hankinta.

Sitten maistettiin ihan kokeeksi yhtä juustoa, jonka olin torstaina kauppareissulla nälissäni napannut alelaarista. Kun minä olen vähän perso juustoille. Luomua oli tämä ja hyvää. Miten loistavasti se kuulkaa rimmasi oman puun valkean kuulaan omenan kanssa! Melkein liikututtiin.

Takapihan pikkuinen omenapuu on nyt ensimmäisen kerran tehnyt oikein kunnon sadon, ja nyt ovat hedelmät tosiaan kypsiäkin. Toin kotiin puoli muovikassillista, ja nyt minä arvon että pitäisikö niistä ihan valmistaakin jotain vai syödäänkö sellaisenaan. Jos kävisin vaikka huomenna töiden jälkeen taas juustokaupassa. 

Ja tähdet. Niitä minä aina tykkään seurata ja näihin aikoihin vuodesta minulla on ihan sellainen tapa, että seison keskellä pihaa niskat kenossa ja katselen. Tähdissä on tietenkin yksi oikein hyvä syy olla myös ilman pihavaloja. Pienet kynttilät eivät kovin voimallisesti ime pimeyttä, niin eivät haittaa tähtinäkyvyyttä.

Sumu järvellä oli taas ihan mieletön, kiitos vaan siitäkin. Jännä, miten ihan normaali fysiologinen tosiasia - eli usva - saakin ihmisen mielen herkistymään. On se hyvä niin. Ajattele, jos sitä suhtautuisi kaikkeen aivan vaan rationaalisesti. Kyllä voisi olla vähän tympeää. 

Mökillä tajusin myös, että nythän oli se venetsialaisviikonloppu, eli huvila- ja veneilykauden päättäjäiset. Tapa on kuulemma pikkuisen levinnyt mökkipaikkakunnallekin - kertoi naapuri, kun poikettiin patoreissulla tervehtimään (Hän oli kerännyt aivan hirvittävän monta ämpärillistä marjoja! Ja pelännyt karhuja.). Ja niinhän tuo tuli huomattua. Jo perjantaina paukkui pikkuisen, mutta eilen nähtiin oikein ilotulituksetkin järven toiselta puolelta. Aika kiva!

Minä viritin rantaan yhdet värivalot, koska meillä tuli jotenkin sellainen ajatus että syksyn tullen pitää merimiesten löytää kotiin. Minä jotenkin ihastuin siihen ajatukseen niin, että jätin valot tänään paikoilleen vaikka niiden piti olla siellä vain tämän viikonlopun ajan. 

Pohdin viikonloppuna, että jotenkin ei sovi se venetsialaiset-sana meidän mökille. Mietin, että minkähän nimen sitä antaisi Ryötönperän kesäkauden päättäjäisille. Meinasin, että voisin ihan vaikka järjestää täällä sellaisen kilpailuhenkisen kyselyn ja palkita parhaan ehdotuksen jollain. Koska en nyt keksi mitään palkintoa, niin ajattelin että sehän voisi olla sitten vaikka saajakohtainen. Että keksin sitten. Pistän kyselyn vetämään ehkä myös ystävä- ja perhepiiriin, niin eiköhän sieltä joku hyvä ehdotus tule.

Ryötönperäläiset? Tähtijuhla? No, kyllä se varmaan sieltä luonnostaan syntyy. Viimeistään ensi vuonna.

Näyttelijätär (Lukunurkka)

On kirjoja (ja elokuvia, tv-sarjoja, varmaan musiikkiakin), joissa tuntuu että aina on yö. Oikein synkkä, eikä valonkajosta ole toivoakaan. Sitten on teoksia, joiden tunnelma on yhtä kevyt kuin kesäinen päivä. Muutama kangaskaistale vain lempeässä tuulessa hetuloi ja saa aikaan pari hassua varjoa. Ja sitten on näköjään niitä, joita lukiessa tulee tunne, ettei ikinä enää pääse ulos. Siis sisätiloista. Koko ajan ollaan joissakin hämyisissä, pölyisissä huoneissa.

W. Somerset Maughamin Näyttelijätär (1937) aiheutti minulle sellaisen olon.

Vaikka kyllä siinä vietettiin lomaa välillä ihanassa maaseutu-ulkoilmassa, poikettiin jopa Ranskassakin. Vaan enimmäkseen tuntui, että ollaan joko näyttämöllä, takahuoneessa, raskaiden tekstiilien painostamassa ravintolassa tai jonkun kotona sisällä. Lukiessa tuli sellainenkin olo, että henkilöiden vaatteetkin olivat jotenkin poikkeuksellisen painavaa ja tiheää materiaalia. Siis siitäkin huolimatta, että niitä kyllä muutamaankin otteeseen riisuttiin varsin ahkerasti pois.

Taisi olla tunkkaisuus omassa päässäni, vaikka syytin kyllä perintöopukseni 1970-lukulaista kirjakerhopainosta. Yllättävän usein kirjan ulkoasulla on merkitystä, mitähän sekin minusta kertoo. Yritin kapinoida tätä jarruttavaa lukutunnelmaani vastaan, aika surkeasti onnistuin. Johtuikohan se väärästä käsityksestäni brittiläisiä kohtaan. Että aina on ruskeat vaatteet, vakava ilme ja väljähtynyttä teetä kupissa. Mutta ajattelin minä sentään paljon muutakin.

Yksinäisyys nousi melkein ykkösteemaksi, mitä lähemmäksi kirjan loppua pääsin. En tiedä, onko Somerset ajatellut asian niin, mutta minä ajattelin. Julialla oli tarve loistaa näyttämön ainoana tähtenä jättäen muut varjoonsa. Vaikka hän siinä usein onnistuikin, se ei vain riittänyt vaan piti saada huomiota vielä vapaa-ajallakin.

Tuollaisilla tarpeilla on käsittääkseni sellainen taipumus, että vaikka saisi täyttymyksenkin, niin sitä vaan haluaa lisää. Elikkä niin sanotusti koukuttuu. Kukapa ei pitäisi myönteisestä huomiosta. Pitää jatkuvasti mitata omaa asemaansa, viehätysvoimaansa, älyänsä ja ihmissuhdetaitojansa. Onkohan se näyttelijöille keskimääräistä helpompaa tai tyypillisempää, jäin miettimään. Meinasin ihan kilauttaa jollekin näyttelijätutuistani, mutta peräännyin kun ajattelin, että kysymys on ehkä loukkaava. Olisin tosin halunnut kysyä myös siitä, onko näyttelijän työ yksinäistä. Jatkuu:

Eli ainakin Julian kohdalla koko ihmissuhdemaailma tuntui toimivan siten, että hän yleensä oikein tietoisestikin näytteli myös siviilissä. Motivoivana tekijänä - kun rahastakaan ei enää uran päävaiheessa ollut pulaa - oli sitten vissiin ihan vaan rakkaus. Tai siis sen tarve. Tuli vähän sellainen tunne, että tiesikö Julia oikein itsekään mitä ja keneltä halusi, kun pääasia vaikutti olevan kuitenkin myös yksinäisyyden tunteen torjunta.

Vaikka ympärillä oli läheisiä, oli Michael, Tom ja Charles. Oli Evie ja Dolly. Roger. Muitakin.

Ja koska Julia oli näyttelemisessä niin briljantti, niin hän koki voivansa omalla tietoisella käytöksellään vaikuttaa loputtomasti toisten tekemisiin. Ja siinä minun aivoitusteni mukaan olikin tämä yksinäisyyden ydin. Minkälaista aitoa seurallisuutta, ystävyyttä, rakkautta on sellainen, jossa koko ajan vähintään toinen laskelmoi. Jos tulee tunne, että on toisten yläpuolella, niin eikö se ole yksinäistä. Yksin olet järkeilyjesi ja omien salaisuuksiesi kanssa, ja samalla koitat toimia niin ettei olisi niin yksinäistä. Vaikka sitten on tietenkin sitä sydäntäsärkevämpää yksinäisyyttä, eli ihmisiä joilla ei oikeasti ole ketään, mutta nyt puhutaankin tästä kirjasta.

(Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olen joskus vähän itsellenikin sekavan syvällinen yövuorojen jälkeen.)

Onneksi Julia ei ihan kaikkia onnistunut huijaamaan. Läheisimmät totuudentorvet saivat hänet kuitenkin vain pikkuisen pohtimaan seuraavia liikkeitä, eikä lukijalle tullut tunnetta, että Julia olisi juurikaan arvostanut ystäviensä kriittisiä mutta suojelevia ääniä. Jossain vaiheessa minulle tuli oikein tosi vaikeaselkoinen ajatus, että se vasta yksinäistä onkin, jos pitää loitolla juuri ne ihmiset, jotka näkevät läpi ja vieläpä sanovat sen. Jos ei uskalla tai halua koskaan ottaa "osumisen ja uppoamisen" riskiä, niin kyllä voi inhimillinen kehitys jäädä puolitiehen.

Vaikka saahan sitä kuka tahansa pysyä juuri sellaisena kuin on, en minä sillä.

Aivan lopussa Julia yhtäkkiä muuttui. Juuri siitä minä olisin halunnut lukea lisää, voi hitsi.

Kaikesta ajattelutyöstäni päätellen, kirja näköjään kannatti lukea. Olen ilmeisen huono pohtimaan teosten yhteiskunnallista ja ajallista kontekstia, sehän kävi ilmi jo Kultahatunkin kanssa. Kaikkea sitä itsestään oppiikin, kun pakottautuu perintökirjojen ääreen, eikä jätä kesken. Varmaan tässä(kin) kirjassa olisi eroteltavissa vaikka mitä aikansa valta-asetelmia ja yleistä ilmapiiriä. Hmm. Minua näköjään kiinnostaa enemmän vain tällaiset yksilöiden väliset ja sisäiset asiat.

"Julia oli kuitenkin jo selvillä siitä, miten käyttäytyisi, kun Charles ennemmin tai myöhemmin tunnustaisi hänelle rakkautensa. Oli eräs asia, joka Charlesin ehdottomasti pitäisi tietää. Hän ei saanut kuvitella, että hänen, joka oli lordi, tarvitsi vain viitata hänelle, näyttelijättärelle, saadakseen tämän sänkyynsä. Jos Charles tekisi sellaisen yrityksen, Julia näyttelisi loukatun sankarittaren roolia ja osoittaisi ovea käsivarsi ja etusormi suorassa linjassa, niin kuin Jane Taitbout oli hänelle opettanut. Mutta jos Charles olisi hermostunut, eikä saisi sanaa suustansa, Julia vapisisi, nyyhkytys tukahduttaisi hänen äänensä ja niin edespäin ja hän sanoisi, ettei ollut milloinkaan aavistanut Charlesin tunteita, ja ei, ei, se murtaisi Michaelin sydämen. He itkisivät yhdessä, minkä jaksaisivat, ja kaikki olisi jälleen hyvin."

P.S. Tutustuin vihdoinkin yhteen aiemmin sivusilmällä havaitsemaani book crossing -pisteeseen Helsingissä. Otin sieltä - tai siis "nappasin" yhden kirjan (Kevyen!). Suunnittelen, että pistän joitankin näitä omia luettujani myös jakoon - tai siis "vapautan". Rekisteröidyin jo jäseneksikin, mutta sen sosiaalisen median opiskeluni on vasta alussa. Mitenkähän käy, alanko roikkua entistä enemmän netissä. Raportoin varmaan tästä teemasta vielä lisää jatkossa. Kiinnostaa tai ei.