Arktiset artisokat

Ei nyt ihan vielä! Sellainen ajatus väkisinkin tunki mieleen torstai-iltana, kun Oriveden kohdalla alkoi sataa lunta. Autoon oli kyllä vaihdettu talvirenkaat, koska olin roikkunut ilmatieteenlaitoksen sivuilla jo heti alkuviikosta tutkaillen, mitä säätä mökille luvattiin kun mukaan oli tulossa oikein syyslomavieraskin. Kyllä jotenkin tuntui ihan liian joululta, kun perillä Ryötönperällä oli maa valkoisena.

Onneksi on taas lauhaa tiedossa, niin ei tarvitse vielä sopeutua talveen.

Tunsin itseni viikonlopun aikana jotenkin levottomaksi, kun tuntui että pitäisi tehdä jotain ulkona. Vaikka oli tosi arktista. Enimmäkseen kuitenkin seisoskelin pihatamineissani tuvassa tekemässä lähtöä koko ajan jonnekin. Keskustelun aiheista ei tullut pulaa ja aina vaan yhtäkkiä oli tunti mennyt. Ja sitä jatkui yöhön saakka, välillä syötiin ja käytiin saunassa. Kävi ilmi, että vieraamme on oikea matrikkelitaiteilija. Tuli tosi kulturelli olo itsellekin. Minä annoin hänen valita musiikki-iltana lempilaulujaan ja muita kuriositeetteja vinyylilevyvalikoimastani. Täytyihän sitä nyt pitää Matrikkelitaitelija tyytyväisenä ja ihan hyvä musiikkimaku hänellä olikin.

Mies väitti, että paremmat olivat biisivalinnat kuin minulla. Pidinkin itseni tosi hienosti aisoissa ja pyysin vain yhden italodiskobiisin. Jostain syystä lähimmäiseni kokevat sen genren piinallisena.

Mikäs sen parempaa talvi-illan viihdettä, kuin levyjen kuuntelu. Mutta oli meillä oikea agendakin Matrikkelitaiteilijan kanssa. Nimittäin maa-artisokan istutus. Koko kasvi on meidän taloudessa aivan uudenuusi tuttavuus. Nyt sitä on piilotettu maan uumeniin vierailijan toimesta ja opiskeltu aihetta monessakin muodossa. Muun muassa keitossa. Aivan ihanaa samettista syötävää, suosittelen!

Soitettiin Puutarhaekspertille kaupunkiin ja tarkistettiin hänen näkemyksensä sopivasta viljelyspaikasta. Maa-artisokka kun on taipuvainen monivuotisuuteen ja leviämiseen, niin sitä ei kannata tällätä hetken mielijohteesta minne sattuu. Sitä voi harrastaa kukkasipuleilla, minäkin laitoin vielä muutaman yllätyspaikkaan Japanialaiseen Puutarhaan. Yhdessä viisaiden kanssa päädyimme ottamaan tämän vuoden perunapenkin metsänpuoleisen rivin artisokkakäyttöön. 

Yksi heistä matkalla maahan.

Pikkuisen jäi kai huolettamaan se, että paleltuvatko siemenartisokat nyt sitten siellä maassa, joka ei kylläkään ollut lumen alla vielä yhtään jäinen. Osassa oli nimittäin aivan pieniä ituja. Olen jotenkin erityisesti tänä vuonna oppinut lisää kasvien talvenkestävyysasioista ja siitä, miten tosiaan elämä muhii maan alla vaikka ihmisestä tuntuisi, että eletään ikiroutaa marraskuusta maaliskuuhun. Tai siis oppinut ja oppinut... Oikeammin olen vasta alkanut ymmärtää, että sellainen ilmiö tosiaan on. Olen aivan vielä vain matkalla puutarha-asioiden tuntijuuteen. Miten tässä nyt malttaa odottaa seuraavaa kasvukautta ja artisokan keltaisia kukkia. Jos siis meillä on onni myötä ja istutimme hyvien tähtien alla.

Tähdistäkin muuten puhuttiin muissakin kuin kasvimaayhteyksissä. Oli sen verran upea kuutamo, että ensinnäkin sitä piti taivastella ja toisekseen ilmoittaa meidät aikoinaan tutustuttaneelle ystävälle, että terveisiä vaan täältä kuun kajosta, me kuunnellaan levyjä. Kello oli siinä vaiheessa jo pitkälle yli puolen yön. 

Saatin erittäin yllättynyt vastaus ("What?!") ja päädyin seuraavana päivänä vähän selittelemään - kyllä tekstiviestit ovat käteviä - että meillä on nykyään Matrikkelitaiteilijan kanssa se kirjoituspiiri ja että siitä se Ryötönperän vierailuideakin sitten lähti. Mikä oli kyllä harvinaisen hyvä idea. Olen henkevöitynyt ihmisenä taas vaikka kuinka.

Lisäksi puhuttiin horoskoopeistakin. Vaikkei niihin uskoisikaan, niin kiva se on aina iltapäivälehdestä tarkistaa onko luvassa vaikka jokin positiivinen yllätys. Matrikkelitaiteilija oli aamuisen köllöttelynsä pohdinnoissaan tullut siihen tulokseen, että härkäihmisillä on taipumus tehdä ympäristöstään kaunis, ja että vesimiehillä jää joskus sellainen puolitiehen tai että se ei ole heille niin tärkeää. Minähän olen siis härkä.

Otin luonnehdinnan palautteena siitä, että meillä on mökillä nättiä ja viihtyisää. Oikeasti minulle on kyllä ihan se ja sama mitä muut ajattelevat, kunhan itse tykkään ja saan katsella asetelmiani. Mutta olenhan minä hyvällä tuulella, jos on omaan silmään istuva ympäristö ja sellainen väistämättä heijastuu vieraillekin viihtyisyytenä. Kiukutteleva emäntä olisi aika kamalaa, ja saisin olla maalla varmaan enimmäkseen yksin.

Matrikkelitaiteilija kävi keräämässä metsän viisi viimeistä puolukkaa.

Löydettiin arkistoistani hyötykasviperintökirja vuodelta 1983. Luontoäidin kasviaarteet. Jotenkin alkoi tuntua, että kaikki ne ihmeelliset villiyrttiteokset tältä vuosituhannelta melkein kalpenivat. Ei ollut Luontoäidin kasviaarteissa mitään kikkailua tai hifistelyä, vaan aivan selkeät kuvat, selitykset ja ohjeet. Maa-artisokankin kasvamisesta siellä maan alla oli minullekin riittävän yksinkertaiset kuvat. 

Aion ehkä vuoden päästä valmistaa keiton lisäksi myös maa-artisokkaa ranskalaisittain.

Sitten minä opin, että Japanialaisessa Puutarhassa vaalimani matala kukkanen onkin niittyhumala. Mieletöntä! Että sellainenkin kiva pikku aarre viihtyy ihan vaan mökin vieressä. Niin, ja alkoi vähän kaduttaa, että olin korjannut valkosipulien tieltä kurkkuyrtin kompostiin. Nimittäin sen kukkasilla on mieltä piristävä vaikutus. Ei sillä, että tässä nyt erityisemmin mitään lisäiloa olisi tarvittu, mutta kuitenkin.

Korjasimme Matrikkelitaiteilijan kanssa myös lumen alta vähän yrttejä kuivumaan. Minusta tuntuu, että Puutarhaekspertti on kesällä salaa istuttanut meille myös sitruunatimjamia. Mikä tuoksu! Nyt sen oksia roikkuu ihanasti mökin keittiössä kuivumassa. Näyttää ihan sellaiselta romanttiselta eteläeurooppalaisen näppärän ihmisen keittiöltä. Minusta olisi aika mukavaa olla sellainen kätevä. 

Eilen oli vähän jännittävä hetki, kun sauna lämpesi. Järveltä puhalsi klassisesti hyinen tuuli, mikä sai meidät viihtymään sisällä löylyjä odotellessa. Siis siitäkin huolimatta, että ilta-aurinko vielä tähän aikaan vuodesta osuu vähän rantaankin. Yhtäkkiä minä kuitenkin puiden lisäysreissuni jälkeen huomasin, että piipusta tuli ihan lieskoja. Siis tulenliekkejä. 

Ihan kylmäsi ajatus siitä, että apua aikookohan sauna palaa. Ja miten käy siellä katossa majailevan pullevan oravan, joka nähtiin.

Menin tietenkin tarkistamaan tilanteen, eikä siellä mikään näyttänyt olevan oikeasti vaarassa. Rauhoiteltiin toisiamme, että "karsta siellä vain piipussa palaa.. varmaan". Jos jollakulla on parempaa tietoa tästä ilmiöstä, niin otan mielelläni vastaan. Lieskat olivat pieniä ja satunnaisia, ja melko kertaluontoisia. Mutta silti. Pitääkö minun nyt alkaa murehtia tai vähintäänkin tilata nuohooja, jonka vierailusta on vasta vuosi.

Olen alkanut laskea jo loppuvuoden viikonloppuja, että kuinka monta kertaa ehditään maalle ennen joulua. Ensi viikonloppuna kyllä, hyvä. Marraskuussa vain kerran... hmm. Joulukuussa paremmin. Miten nopeasti aika voikaan mennä, kertakaikkiaan. 

Ai niin, vinyylit kun olimme soittaneet läpi - siis suosikit - niin vielä vähän aikaa yössä kuunneltiin Matrikkelitaiteilijan kanssa lempiartisteja youtubesta. Kävi ilmi, että minähän näköjään tykkään sellaisesta laulajasta kuin Emmylou Harris, joka minulle esiteltiin. (Matrikkelitaiteilija on huomannut pitävänsä countrymusiikista.) Ihan uusi tuttavuus sekin, joten riittää minulle siinäkin kaamosajan opiskeltavaa. Jos vielä otan huuliharpunkin mukaan jammailuuni, niin sehän on kevät alta aikayksikön.

Levysoitinkeskuksen valaistus on vielä suunnitteluasteella.

On se kiva, että meidän perheessä mökkeilyyn ei tule talvitaukoa. Olisinkohan kamalan surullinen, jos joutuisin hyvästelemään Ryötönperän joka vuosi moneksi kuukaudeksi. Vaikka miksei sellaisessakin olisi oma selkeä eksotiikkansa ja kaupungissa tulisi ehkä tavattua ihmisiä enemmän. Minä vaan haluan aina karata maalle, kun on mahdollisuus ja olen erittäin onnekas ja onnellinen, kun ystävämme tulevat mielellään mukaan. Kiitos.

Lempeä kuolema (Lukunurkka)

Ne, jotka eivät välitä ajatella kuolemaa, voivat huoletta ohittaa tämän kirjoituksen. Nyt nimittäin olen lukenut alkusyksyn lukutavoitteen viimeisenä opuksena Simone de Beauvoirin Lempeä kuolema -kirjan (1965). Pieni teos, jossa kirjailijatar kertoo sen, miten hänen äitinsä menehtyi ja mitä tyttären päässä liikkui silloin. Mistähän tämäkin nide oli kummitätini kirjahyllyyn ilmaantunut, tarina ei kerro. Hän tosin muisteli joskus, miten reagoi itse oman äitinsä - siis minun isoisoäitini - kuolemaan, niin ehkä häntä omakohtaisuuden vuoksi kiinnosti tämä Simonen näkemys asiasta.

Ja minä tietenkin seuraan perässä, itse saattelin oman äitini tasan kaksi vuotta sitten ja niiden viikkojen tunnelmat muistan hyvin vieläkin. Tärkeä elämänvaihe. Onhan kai se luonnollista siispä kiinnostua siitä, miten jotkut muut ovat asian kokeneet. Kaikki eivät halua palata vaikeisiin muistoihinsa ollenkaan, minä kuulun siihen toiseen koulukuntaan, vaikka en mielestäni ole kamalan rypevääkään sorttia (niinhän mä luulen). Pystyin lukemaan kirjan ilman suurempia dramaattisuuskohtauksia.

Varmaan siksi, että Simonekaan ei heittäytynyt mitenkään juhlavaksi. Pysyi arkisella ja varsin maallisella tasolla. Melkein olisin voinut vähemmänkin lukea makuuhaavoista ja siitä, miltä toimintansa lopettaneen vatsan sisältö näyttää saatikka haisee. Vaan minkäs sille voi, kuolema on harvoin yhtä kaunis kuin elokuvissa ja romantiikka aika hemmetin kaukana viimeisten henkitoreisuuksien aikana. Niin se vaan on.

Ja siitä huolimatta kuolemiseen liitetään usein enemmän kauniita adjektiiveja kuin rumia. Hyvä se on niin, vaikka tässäkin tarinassa Simonen äidin menehtyminen oli aivan kaikkea muuta kuin lempeä. Francoise de Beauvoirilta salattiin syöpädiagnoosi, jollen minä nyt aivan väärin ymmärtänyt. Viimeisinä aikoina sairaalassa hän ihmeesti tuskistaan huolimatta vapautui nauttimaan pienistä asioista ja ajatuksista. Iloitsi oikein, vähän sillä tavalla lapsenomaisesti. Voi olla, että siitä tulee tämä luonnehdinta lempeydestä.

Tyttären ja äidin välisen suhteen kuvailu oli minulle kirjan mielenkiintoisinta antia. Simone antautui muistelemaan äitinsä elämää ja omaa osuuttaan siinä. Miten sitä ei aina voi saati edes halua olla äidilleen mieliksi, jakaa tämän kaikkia arvoja. Minulle de Beauvoirin muu tuotanto on vielä täysin vierasta, joten en tietenkään ymmärtänyt kunnolla satunnaisia viittauksia niihin aikoihin, kun Simonen äiti oli joutunut ihan loukkaantumaan tyttärensä kirjoittelusta. Taas on aukko meikäläisen sivistyksessä.

Kyse ei kumminkaan ollut siitä, etteikö Simone olisi arvostanut äitiään.

Minä myös pidin siitä, että ihan reilusti muistellaan myös vainajan haastavia luonteenpiirteitä, epäonnistumisia ja kyseenalaisia tekoja. Onneksi nykyään ei taida olla enää vallalla sellainen tekopyhä kulttuuri, että kuolleista pitäisi voida puhua vain hyvää. Ihan niin kuin luonteesta katoaisi särmät, kun siirtyy paremmille kiukuttelumaille. Minä tykkään särmistä.

Jostakin syystä mielenkiintoni ei kumminkaan kasvanut kovin kummoisiin sfääreihin, kun lueskentelin perheen elämästä ja siitä mistä kaikesta Francoise ehkä luopui miehensä ja lastensa vuoksi, miten se saattoi katkeroittaakin ja millä tavalla se näkyi suhtautumisessa tyttäriin. Kummallista, koska olen luullut että nimenomaan nämä vaikeat äiti-tytärjutut minua saattaisivat kiinnostaa. Olenhan itsekin suunnitellut kirjoittavani joskus aiheesta, meidänkin perheestä löytyisi kaikenlaista muisteltavaa. Kaikilla löytyy.

Voikohan pienoinen kiinnostuksen puutteeni johtua juuri siitä, että Simone on minulle toistaiseksi tosi vieras henkilö. Jos lukisin tämän kirjan uudelleen sitten kun olen kahlannut hänen muutakin tuotantoaan läpi ja mahdollisesti tutustunut myös hänen poikaystäväänsä Sartreen, niin saattaisin saada enemmän. Nyt tuntui siltä, että luin vain jotain raporttia.

Sairaala - tai siis klinikka - ja sen henkilökunta olivat tietenkin tärkeässä osassa. Hoitajien ja lääkäreiden toimintaa kun seurasi sivusta Simonen kanssa, niin ymmärsi hyvin myös sen arvostelun mitä omaisten päässä liikkuu. Tottakai sitä haluaa läheisensä säästyvän tuskilta ja tietenkin myös ihmettelee elinaikaa pidentävien toimenpiteiden tarpeellisuutta, jos kerran lopputuloksena on kuitenkin se, että kohta kuolee. No, eutanasian ajattelusta nyt puhumattakaan. 

Minä koin, että kontrasti lääkäreiden kunnianhimon ja potilaan läheisten ajatusmaailman välillä oli aika suuri tässä kertomuksessa. Että lääkärit oikein innostuivat siitä, miten (rääkkäämällä) saivat potilaalle vielä muutaman elinpäivän lisää. Voi olla, että ymmärsin jotain väärin. Minä huomaan nyt, että olen lukenut aika huolimattomasti, en ollenkaan ajatuksella.

Käviköhän minulle nyt kuitenkin niin, että ajattelin omiani ja omakohtaisuuksiani samalla kun luin. Taisin sittenkin vertailla kirjan ja oman elämäni versioita kuolevan hoidosta, syövästä ja tyttären tunteista äitiään saatellessaan.

Tunnistin sen erikoisen ulkopuolisuuden tunteen, mitä ihminen kokee kulkiessaan sairaalan ja kotinsa väliä päivittäin. Tuntuu hullulta, että muu maailma tosiaan pyörii ja kulkee, epätodellisuuden tunne on valtava. Simonekin kuvasi hienosti sitä, miten ajeli taksilla pimeässä Pariisissa ja näyteikkunoiden värit ja maailma näyttäytyivät kirkkaina mutta turhina. 

Minäkin muistan sen, miten sitä tunsi olevansa turvassa vain läheisen luona sairaalassa tai omassa kodissa. Ja jälkimmäisessäkin vain puhelimen ääressä. Tuli käännyttyä aivan kertakaikkisen sisäänpäin, keskityttyä. Toisaalta oli tarve tavallisuuteen, suurten tunteiden vastapainoksi. Ei jaksanut koko ajan itkeäkään. Ja sitten oli myös barrikadioloja, oli halu pelastaa äiti tuskilta ja rauhoitella harhoilta. Rajoittaa pois skandaalinhaluiset vierailijat. Simone kuvasi näitä tunteita hyvin samalla tavalla, kuin minä aikoinaan koin. Taidetaan näissä olla jonkun melko universaalin äärellä.

Surun kokemisesta Simone kirjoitti yllättävän vähän. Ehkä se on lopulta niin itsestään selvää. Aika tavallista on kai sekin, että läheisten menehtymisten myötä sitä väistämättä joutuu toteamaan myös oman kuolevaisuutensa ja elämään sen tosiasian kanssa. Jonkin aikaa kuoleman ajattelu on pinnalla ja sitten mokoma aihe alkaa unohtua, ja elämä palaa takaisin tähän hetkeen. Hyvä, mitä siitäkään tulisi jos tässä koko ajan muistaisi miten elinkaaren pää häämöttää ja vielä senkin, miten yksinäistä puuhaa kuoleminen on.

Minä tykkään jutella ystävien kanssa kaikenlaisista kuolema-asioista, on paljon näkökulmia niinkin yksinkertaiseen teemaan. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin säästää teidät enemmiltä pohdinnoiltani, voisin nimittäin jatkaa niitä loputtomiin sillon jos pääsen kunnolla vauhtiin.

"Äidin kuolema oli todellakin suhteellisen lempeä. "Älkää jättäkö minua petojen armoille." Mieleeni tulivat kaikki ne, jotka eivät voineet kutsua apua; miten pelottavaa olikaan tuntea olevansa puolustuskyvyttömänä välinpitämättömien lääkäreiden ja nääntyneiden hoitajattarien armoilla. Käsi ei koskettanut kauhun hetkellä otsaa, ei ollut rauhoittavaa lääkettä kiduttavaan tuskaan eikä valheellista lavertelua täyttämässä kuoleman hiljaisuutta. "Vuorokaudessa hän vanheni neljäkymmentä vuotta." Tämä lause oli myös aina piinannut minua. Vielä tänäänkin käydään - miksi - hirveitä kuolinkamppailuja. Ja yhteissaleissa ympäröidään kuolevan vuode kaihtimella viimeisen hetken lähestyessä; kuoleva on nähnyt saman kaihtimen ympäröivän toisia vuoteita, jotka ovat olleet seuraavina päivinä tyhjiä. Hän tietää. Kuvittelin äitiä sokaistuneena tuosta mustasta auringosta, jota vasten kukaan ei voi katsoa, kuvittelin hänen auki revähtäneiden silmiensä ja laajentuneiden silmäteriensä kauhua. Äiti koki lempeän kuoleman, etuoikeutettujen kuoleman."

Tämän jälkeen minä tarvitsen ehdottomasti fiktiota. Ajatuksella kokosin seuraavaa tavoitekirjakasaa. Se on tässä, minä aloitan Syvyydestä:

Huh.

(Niinpä niin, en lainkaan ole tyytyväinen kuvanlaatuun,
mutta patsas ilmineeraa hyvin tunnelmiani.)

Jos minulla olisi joka ikinen viikko yhtä täyttä elämää kuin tämä, niin olisin varmaan alta aikayksikön loppuunpalanut. Ei sillä, että olisi ollut varsinaisesti raskasta. Täysi on eri asia kuin raskas, vaikka molemmat väsymystä aiheuttavatkin. Minä vaan olen sellainen, että pitää olla paljon löysää aikaa. En ollenkaan kuulu niihin tyyppeihin, jotka täyttävät almanakkansa kaikenlaisilla menoilla ja tapaamisilla. Vaikka itse asiassa kylläkin kadehdin heitä vähän, koska elämä saattaa olla liian lyhyt vain fiilisteltäväksi.

Mutta pitkin viikkoa järjestin itselleni tunnelmointiaikaa kamerakävelyillä kaiken keskellä ja jälkeen, ja eilen haravoimalla yövuorojen välissä. Jälkimmäisestäkin otin kyllä kuvia, mutta kai sitä nyt jokainen tietää, miltä rautaharava ja keltaiset lehdet näyttävät. Tuoksu- ja äänimaailmakin on kaikille tuttu, kukapa siitä ei nauttisi. 

Tuoksumaailmaan liittyen voinkin tähän väliin mainita, että kyllä muuten haisee banaanikärpäsansa sukkahieltä. Huomasin jo alkuviikosta, ja nyt se taas leijailee nenään tuosta sisälle nostamani kukkameren (kituvat chili, laventeli, neilikka ja orkidea) juurelta. Haisun saa aikaan etikan, vesitilkan, tiivistemehun ja astianpesuaineen seoksella, ja se kyllä houkuttelee aika hyvin pikkukärpäsiä.

No niin, siis saatte kuitenkin tällä kerralla kuvitukseksi sekä keskiviikon sadepäivän että tämänpäiväisen aurinkoihanuuden saldoa. Jossakinhan minun pitää lempikuviani esitellä, kun en kerran ole vielä(kään) missään pinteresteissä tai sellaisissa.

Ajattelin pitkin viikkoa, että kun nyt kerran ollaan kotikaupungissa, niin otetaan sen tunnelmista ilo irti. Koulutustyöpäivien jälkeen olen notkunut tuhrusäässä mm. Kauppatorin silakkamarkkinoilla ja kuunnellut posetiivarin soitantaa sirkuksen aidan takana Kaisaniemenpuistossa. Molemmissa oli jotain suurenmaailman hehkua, teki ihan mieli pysäytellä ohikulkijoita ja huomautella asiasta.

Sellaiseksi sitä näköjään tulee, kun vieraantuu kaupungista valittuaan mökkirannan pääsääntöiseksi vapaa-ajanviettopaikakseen.

Onneksi ei satanut kaatamalla siellä silakkamarkkinoilla. Oli aika mukava tunnelma ja minä tykkään siitä savunsuuntaisesta tuoksusta, vaikken säilykesilakkaa ostanutkaan kun en kerran syökään. Olisi tehnyt mieli ottaa kaikista näteistä purnukoista kuvia, mutta mukana oli vain pikkukamera. Jotenkin iskee sellainen kummallinen ujous - sosiaaliseksi laiskuudeksikin sitä voinee sanoa - tuollaisissa tapahtumissa, että en mennyt suhertamaan lähikuvia veneille saati turisemaan kalastajien kanssa.

Sellainen vaatii erityisen mielentilan, ja jos on koko päivän pohtinut vuoropuheen ilmiöitä ja taitoja, niin on kyllä sen verran erakkoelämää ihailevassa moodissa, että vieraiden ihmisten kanssa juttelu ei houkuta. Ja siinähän se ristiriita juuri olikin, nyt sen tajuan! Siksi minulla oli kummallinen olo. Kun kerran ihailen saaristolaisia ja haluaisin tuntea jonkun oikein tosi autenttisen, niin en sitten kumminkaan jaksanut mennä haastattelemaan. Jäi vähän niin kuin vaje.

Mutta kyllä minä nautinkin torin kodikkuudesta, se toi henkisesti antoisaan päivään balanssinomaisesti väriä myös silmäaisteille. Ja mieleen olisi jäänyt hyviä tunnelmia ilman kameraakin.

Eikä siinä vielä kaikki. Matkani kun jatkui torilta sirkuspaikan kautta illaksi teatteriin, niin kotiin päästyäni olin mielenkiintoisesti uuvuksissa. Ilmeisesti teatterikokemus ei ollut vaikuttavimmasta päästä, kun illalla kuitenkin mietin kaikenlaista kommunikointiin liittyvää. Että sanattoman viestinnän osuus ei muka olekaan niin iso kuin myytti väitetään, että sillä mitä verbaalisesti ilmoille päästää on sittenkin eniten merkitystä.

Teoista nyt tietenkin puhumattakaan. Minäkin sain teatteriystävältä vähän noottia, kun olen nykyään niin passiiviinen ystävä. Ei ole kiva kuulla sellaista. Varsinkaan kun se on totta. Erityisen turhauttavalta tänään tuntui laittaa siskontyttären 5-vuotisjuhlille vain tekstiviesti kuvan kera. Moster-Saara morjenstaa bussista -aiheinen riimiruno tuskin korvasi oikeaa läsnäoloani. Vaikka sain minä liikuttuneen kiitosviestin. Olen silti vähän huolissani. Mitä jos minusta onkin tullut niin tosi itsekäs oman rauhan vaalija, etten enää ikinä pidäkään huolta ihmissuhteistani. Olenkohan vanhana tosi yksinäinen. Se olisi minulle ihan oikein. Minusta tulee erakkokissamummo, joka istuu tönönsä portailla ja puhuu säälle.

No, onneksi viikon ainoa vapaapäivä elikkä torstai tarjosi tilaisuuden korjaavaan liikkeeseen asiaintilan suhteen ja hautausmaalla vierailun sekä eläinlääkärin (huomatkaa, miten olin tosiaan buukannut päivän täyteen, tunsin itseni tehokkaaksi ja läsnäolevaksi) lisäksi tapasin oikein kaksikin ystävää, peräjälkeen. Sen verran ristiin, että sain esitellä heidät toisilleen.

Meillä on nimittäin Mukavuusalue-niminen kirjoittajapiiri yhden vanhan tuttavuuden kanssa, ja meistä on tulossa ystävät. Ollaan aika koominen pari, mutta miten voikaan olla antoisaa! Kannustamme, psyykkaamme, sparraamme ja mitä kaikkea toisiamme kirjoittamaan. Sovittiin, että siitä saa kertoa muillekin. Silläpä Lapsuudenystävä sai tavata Kirjoittajaystävän ohimennen, ja ilta jatkui - no, ei onneksi liian pitkään.

Väliin kollaasikuva Mukavuusalueelta.

Kotiin kun siltä reissulta iltayöstä saavuin, oli miehelle paljon kerrottavaa ja muun muassa esitin keskiviikon teatteriesityksenkin tiivistettynä. Kiitos miehen kärsivällisyydelle. Hän meinasi laittaa Reino Nordinille viestiä, että täällä vaimo kiteyttää. Olin kuulemma hupaisa näky, kun näyttelin Russel Crowe -imitaatiota ja ylipäätään sitä miesteemaista Ryhmäteatterin antia. Lisäksi piti pikakelata kaikki muutkin puheet ja ajatukset, joten ei ihme, että perjantaina viikonlopun yövuoroihin lähtiessäni olin jo valmiiksi uupunut. Aivan kamalan paljon hyvällä tavalla ajateltavaa oli koko viikossa.

Silläpä otin eilen töihin kameran mukaan, että tänä aamuna pääsen toteuttamaan omaa rauhaani merenrantakävelyllä. Univelkaisessa eteerisyydessä säälläkään ei olisi ollut niin väliä, mutta toki oli mahtavaa, kun ilma oli sees ja siinä leijui rakastamaniani auerpartikkeleita:

Rannoilla - ei niilläkään - ollut sinänsä mitään uutta, mutta aina yhtä paljon minä tykkään siellä steppailla. Pian merikin kylmettyy, ja näkyy enää vain autolauttoja. Minulla oli aivan liikaa vaatetta takin alla, tänään oli ehkäpä yksi vuoden viimeisistä lämpöpäivistä. Tai mistäs minä sen tiedän, jotenkin vaan on sellainen tunne.

Silakkamarkkinoita ei enää ollut, vaikka aluksi niin olin havaitsevinani kun Olympiaterminaalin kulmilta kävelin torille päin. Vanhat purjelaivat olivat jääneet sunnuntaikävelijöiden iloksi parkkiin ja niihin olisi saanut mennä oikein tutustumaankin. Mutta silakkaveneiden laiturit loiskuvat jo tyhjinä. Kyllä sitä pitää olla kalastajillakin pyhäpäivä. 

Minä näyttelin turistia ja tarkensin kaikenlaisiin jänniin yksityiskohtiin. Miten ihmeessä joku voi osata ajaa purjelaivaa, ja onnistuisikohan sellainen yksin. Ei varmaan. Ei ole erakkoluonteisen hommaa, paitsi pikkujollailu. Pitää olla tiimitaitoja ja -haluja. 

Voi että kun olisin ollut virkeämpi, olisin saanut aikaan oikein todellisen reportaasin purjelaivaelämästä. Sen verran vähän niissä näkyi vierailijoita, että yksityishaastattelut olisivat saattaneet olla mahdollisia.

Sitten minä harjoittelin ihmissalakuvausta haitaristilla. Aina tuli joku möhömaha tai lapsiperhe eteen patsastelemaan, ja hyvä ettei minua alkanut siinä itsekseni ihan naurattaa se oma tilanteeni. Tärkeänä kun ihminen etäältä zoomailee, ja sitten kun joku torppaa eteen niin pääsee suusta rumia sanoja. Unohtuu se, että on julkisella paikalla. 

Huomasin mölöttäväni ääneen, että "mene nyt sinäkin hemmetin pomppatakki siitä edestä palloilemasta jonnekin, että saa ihminen kunnon kuvan". Mukava oli kuunnella soittoa, tuli ihan omat huuliharppusessiot mieleen, en vaan muista mitä lauluja siellä torin laidalla siteerasi hän.

Musiikkielämys jatkui hartaammassa muodossa, kun pääsin Suurkirkolle. Vaikka kello oli noin 11.30. Mikä se sellainen aika on pistää tapuli raikaamaan? Kamalaa, jos se kuuluu yleissivistykseen, ja minä vain olin kummissani. Eikö jumalanpalvelus ole siihen mennessä jo ohi? Onko meillä jokin sunnuntainen turistirituaali, vai liittyikö upea kirkonkellosonaatti poikakuoropäiviin? Niistä minä näin kirkolla plakaatin ja ajattelin, että sinne ei pidä meikäläistä päästää itkemään.

Eikä kyllä ollut sellaista riskiäkään. Kyllä minulla alkoi olla jo kiire kotiin lepäämään. Leikkimään lauantaita, sillä onneksi huomenna on lakisääteinen vapaapäivä. Huh. Hyvä, mutta niin antoisa viikko, että jos kirjoittaisin päiväkirjaa, siitä tulisi ehkä ihan romaani. Tai ainakin novelli. Pitkä. Kamalasti ajatuksia, miten minä ehdinkään suodattaa kaiken.

Loppukuvaksi vielä asettelemani kokonaiskollaasi tästä viikosta, jonka kissa meinasi pilata tassuttelemalla päälle. Seurankipeänä varmaan, kun emäntä on ollut monta päivää liesussa. Viikon kruunasi ystävän vastauskirje Pariisista. Se on tuolla alla olevan kuvan oikeassa yläkulmassa. Leimassa lukee des Halles, vähänkö tunnen itseni tärkeäksi. Huomenna minä ehkä kirjoitan takaisin, kyllä oikea kirjeenvaihto vaan on antoisaa.

Eilen kesken haravointini soitti naapuri maalta. Se asetti hetkeksi kaiken taas uomiinsa. Miten minusta onkin tullut tällainen. Ryötönperällä oli kaikki hyvin ja naapuri haikaili tapaamista. Tuli lämmin olo. Niin kuin kaikesta tästä.

Jatkuvuutta luvassa!

Syksyn eniten odottamani viikonloppu ja miniloma mökillä on nyt sitten takana. Kun minä sitä ajattelin etukäteen, niin vähän huoletti että tuleeko haikeus tai joku muu palleaa painava tunne näin sunnuntain koittaessa. Mutta ei kuulkaa ole ainakaan vielä iskenyt mikään suruisuus, vaikka juuri saavuttiin kotiin. Muutamat arkiset asiat toki tulivat mieleen, mutta sellainenkin tuntuu ihan hyvältä. Pitää varata Tumppi-kissalle parturiaika, huomasin. Alkaa olla turkki jo niin takussa, että saan kohta huomautuksen eläinsuojeluviranomaisilta. 

Vaan vielä tämän illan aion tunnelmoida viikonlopun muisteloissa, huomenna vasta kohdataan arkiasiat.

Veikkaan hyvän tuulen syyksi sitä, että tuli yhteisesti vietettyä niin onnistunutta aikaa. Ihminen on aika etuoikeutettu, jos näin aikuisenakin on vielä leikkikavereita. Minä palaan leikkiteemaan kohta, ensin haluan antaa nimittäin puutarharaportin.

Oli juuri sopivanlaisesti pientä hyötymaahommaa eiliseksi, ulkoilun hengessä puuhastelin ja ehdin sen lisäksi oikein mainiosti parantaa maailmankin miesväen kanssa päiväsaunan lämpiämistä odotellessa. Puutarhaeksperttiystävä sen sijaan käänsi koko pottumaan, riisui ruusupaputiipiin ja vieläpä papumaankin myllersi.

Yhdessä varmistettiin netistä, että totta tosiaan iisoppi oli sittenkin lähtenyt kasvamaan keväällä kylvämistäni siemenistä. Nätti kasvi on se. Siirsin hänet perheineen saunapolun varteen osaksi Japanialaista puutarhaa. Olisi hienoa, jos sinne syntyisi oikein iisoppipensaisto.

Erityisen juhlavaa oli valkosipulin istutus. Nimenomaan tulevasta sipulimaasta siirsin ne iisopit pois. Koska se on ehkä pihan paras paikka tälle kokeilulle, jonka todellakin toivon onnistuvan. Ainakin se hartaus, jolla valkosipulin viljelyyn suhtauduin, sai aikaan tunteen että tässä ei nyt mikään voi mennä pieleen. Nimesin heidät Leenasipuleiksi istutuskynsien lahjoittajan mukaan. Ja sopi siksikin, että mökillä aikoinaan asustellut isoäitini oli myöskin Leena.

Vaikka muistelisin, ettei hän kyllä ollut mikään valkosipulin käyttäjä. Mutta ei se mitään, minä olen.

Minä äsken paluumatkalla tunnelmoin, että noinkohan saan ensi vuonna itsekasvatettuja ja -marinoituja valkosipulinkynsiä laittaa vaikka joululahjoiksi. Kyllä vähän jännittää, miten tässä nyt edes malttaa odottaa kevättä ja sitä että Ryötönperän eteläpenkissä alkaa näkyä elämän merkkejä. Muutaman kukkasipulin laitoin penkin toiseen päähän. Että on sitten toivottavasti myös silmäniloa heti, kun kevät koittaa.

Jotenkin näin kun askaroi tällaisten asioiden parissa, tuntuu erityisen lohdulliselta. Että ei se kevät ehkä olekaan niin kaukana. Minä taidan jatkaa vielä joitakin syysistutusasioita sitten kun parin viikon päästä taas mennään maalle. Silloinkin mukaan tulee ehkä yksi puutarha-asioista tietävä ystävä. Voin kysellä kaikenlaista.

Puutarhaeksperttiystävä käänsi sipulipenkinkin minulle hienoksi!
Olen kiitollinen.

Sinne maan uumeniin kun peittelin sipulinkynnet, niin ihan tuli mieleen sellainenkin ajatus, miten ihmeellistä on sekin, että siellä he sitten talven ovat - ihan noin vaan - ja keksivät keväällä lähteä kasvamaan. Vähän niin kuin minulla olisi jokin mieletön salaisuus muhimassa. Vaikea löytää sanoja sille tunteelle, ei se nyt niin suuri ollut, mutta mielenkiintoinen. Pidetäänköhän minua jo ihan hulluna, kun tällaista kehtaan edes kertoa.

Sinne ne jäivät, kaikki kaksitoista. Mies ehdottikin saunassa, että jos niiden nimi olisikin Leenan opetuslapset.

Lisäksi viljelin karhunlaukan siemeniä. Sinne perustamaani yksikköön, johon alkukesällä istutin ne pari taimeakin. Jos siemenet eivät suostu keväällä itämään, pitää taas kääntyä Taimilaarin Iiriksen puoleen ja tilata lisää valmiita kasveja.

Siinäpä ne tärkeimmät kasviasiat olivatkin. Ihana tietää, että vielä tulee lisää! Oikein pitää nyt selvittää, mitä kaikkea ehkä voisin nyt lokakuussa istutella tahi viljellä. Kukkia ajattelin.

Vaikka kesä onkin nyt tältä vuodelta kerätty tontilta aika tarkkaan pois. Puutarhaeksperttiystävä piti siitäkin huolen, että nostettiin perunat. Tai siis hän nosti. Ahkera ihminen. Söimme eilen illalla aterialla pikkuruisia pottuja, ja taivasteltiin miten hyvältä ne lokakuussa maistuivatkaan. Heidän kasvunsa pysähtyi heinäkuussa johonkin mystiseen tautiin. Minusta on aika ihmeellistä, että eivät olleet maatuneet jo maaksi vaan aivan olivat syömäkelpoisia, hyviäkin oikein. Kiva on niitä ensi viikolla kotonakin vielä iltaisin keitellä.

Jo saunassa virisi pieni keskustelu viime kesän Ryötönperän filmifestivaaleista ja jatkosta. Syntyi lopullinen päätös siitä, että festivaalit järjestetään ensi vuonnakin ja että asiasta täytyi pitää virallinen palaveri vaatteet päällä, vielä samana päivänä. Kun minä Pääsponsorina istuin hetken myös kahdestaan löylyssä Festivaalipuheenjohtajan kanssa, sovittiin jo ensi vuoden festivaalien pääteemasta. Se paljastetaan sitten omana ajankohtanaan.

Tämä on nyt siis se leikkiosuus. Minua niin huvittaa se, että näin sitä aikuisenakin kehitellään kaikenlaisia leikkejä. Ja Ryötönperän filmifestivaalien hierarkia täyttää kaikki leikkimisen tunnusmerkit, melkein niin kuin jokin roolipeli.

Minusta on oikein hauskaa käyttää muka valtaa, mutta jaetusti.

Palaveri järjestettiin illan pimennyttyä liiterissä. Koska - sen voin paljastaa - ensi vuonna elokuvaesitykset tullaan pitämään siellä. Nyt ei saa sitten talven mitaan kerätä kamalasti rompetta sinne, että säilyy katsomolle tilaa. Valkokankaan kiinnitystä piti myös miettiä, mutta sellainen käytännön yksityiskohta jäi sitten kuitenkin näköjään toiseen ajankohtaan.

Kovasti yrittivät kokouksessa virittää keskustelua hallinnosta ja organisaatiosta. Minusta sellainen oli tylsää ja torpedoin saman tien idean siitä, että virallisesti jaettaisiin päällikköys hallinnolliseen ja taiteelliseen johtajuuteen. Nehän ovat jo olemassa! Minä vastaan miljööstä ja Puheenjohtaja taidevalinnoista, joita minä komppaan kun en paremmistakaan tiedä.

Laadin kokouksesta pöytäkirjan, ja vielä pitäisi vuodenvaihteen tienoilla olla vuoden 2013 toimintakertomus ja ensi vuoden suunnitelma ihan paperillakin. Lisäksi Puheenjohtaja lähetti viime festivaalien vieraille palautelyselyn ja soitimme ihmiselle, jonka toivomme saapuvan ensi kesänä artistivieraaksi. Ruotsiksi. Kunniavieraaksi kutsuin äitipuoleni, jolle myös soitettiin. Niin ikään ruotsiksi. Olin juuri siinä mielentilassa, että puhuin taas kaikkia maailman kieliä.

Oli vissiin viinin lisäksi noussut ruhtinattaruus ja pääsponsorius päähän, itsetuntoa oli. Myönnän, ehkä vähän liikaakin.

Yksityiskohta liiteristä.

Kyllä nyt on mukava lähteä kohti uutta vuodenaikaa ja suoranaista aikakautta, kun on tehty hyviä suunnitelmia. On jatkuvuutta ja hyviä - suorastaan pakottavia - syitä tavata näitä ystäviä aika pian uudelleen palaveerauksen merkeissä. Ei tarvitse ikävöidä, kun aina voi tehdä festivaaleista asiaa, jos ei muka kehtaa sanoa, että oikeasti vaan olisi jo aika tavata. Suosittelen tällaisia teemaleikkejä muillekin. Mitä parhainta ajanviettoa, joka tuo vieläpä yhteistä lisäsisältöä elämään ja muisteltavaa.

Huolenaiheeksi edelleen jäi se, että jos festivaalit paisuvat liian suuriksi. Mitäs sitten tehdään, jos tuleekin yleisöryntäys? Minä en mielelläni halua tontille majoittumaan kymmentä henkilöä enempää. Tulee stressi, jos pitää olla enemmän petejä. Että voisikohan osa vieraista keksiä lähitienoilta jotakin muuta majoitusta, vai pysytäänkö miniatyyrikokoisessa festivaalissa.

Ryötönperän filmifestivaalien täytyy ehdottomasti pysyä hauskana leikkinä, stressaantuminen niistä on kiellettyä. 

Niin. Kyllä tuollaisen kokonaisvaltaisen pitkän viikonlopun jälkeen jaksaa taas arkea. Vaikkei minulla sen kanssa yleensä muutenkaan ole suuria haasteita, paitsi että kaipailen maalle. Mutta ei Ryötönperä enää varmaan tuntuisi henkireiältä jos tulisi mahdollisuus ihan muuttaa sinne, minä mietin ihan ääneenkin viikonloppuna. 

Ai niin. Soppani oli menestys. Ja kasviskaalilaatikkonikin oli menestys. Ohjetta keittoon on pyydetty ja voin kertoa, että normaali (perunaa, paprikaa, tomaattisäilykkeitä, porkkanaa, sipulia ja linssejä + mausteita) tomaattinen linssikeitto se on. Mutta kun yleensä maustan sen currytahnalla tai curryllä, niin niitähän ei tietenkään löytynyt kaapista. Päädyin kaneliin. Sehän sopi keitokseen aivan vallan hyvin! Ja ihan sain kehuja.

Vähän jäi huolettamaan, että joudunko jatkossakin tekemään ruokia. Kun minusta on kuitenkin mukava olla vain syöjän ja tiskaajan roolissa. Joskus harvoin innostun kokkaamaan ja silloin tietenkin syntyy ihan priimaa. 

Itsenäisesti mökillä

Kääk, nyt ollaan jo perjantaissa. Ja minä kun jotenkin ajattelin, että keskiviikosta sunnuntaihin mökillä on tosi kauan. Alkuviikon yövuoroissa olin jo ihan pistoksissa, kun tiesin pääseväni maalle. Suoraan töistä matkustin aamujunalla ja teki mieli kuuluttaa kaikille kanssaihmisille vaunussa että minäpä se olen matkalla Ryötönperälle. Kerroinkin vieruskaverille, joka lainasi minulle iltapäivälehteä. Hän oli työmatkalla ja hänestä tarttui höveli tunnelma, niin että mökkipaikkakunnan marketissa päästin erään rouvan edelleni kassajonossa. 

Rouvalla oli vain pikkuiset ostokset, minulla - no - kaikenlaista kärryssä. Kun en univeloissani osannut päättää, mitä mahdollisesti parina itsenäisenä päivänä mökillä tarvitsen. Ostin kaalin, punajuuria, perunoita, porkkanoita ja sen sellaista. Olen syönyt banaaneja ja leipää. Ei sitä näköjään malta itselleen kokkailla.

On se hyvä, että mies ja ystäväpariskunta tulevat tänään perässä tänne, niin tulee syötyä kunnolla. Valmistin heille viime yönä Ruhtinattaren Mielenkiintoista Keittoa hankkimistani aineksista. Saa nähdä, miltä se heidän suussaan maistuu.

Ai niin, satuin olemaan perävaunussa junassa, niin piti ihailla maisemaa. Näytti ihan Siperialta, vai mitä?

Aurinko paistaa nyt jo niin alhaalta, että vain iltapäivällä se osuu tontille. Siitä piti eilen ottaa ilo irti ja lopetin puutyöt samantien, koska piti tunnelmoida. Muuten olen ollut niin ahkera, että kädet ovat oikein terveesti kipeänlaiset. Olen jatkanut liiterin siivoilua ja reservipuiden tekemistä, inventoinut talvivarastoja ja perannut rankakasaa polttopuiksi.

Kyllä se on vähän tylsää. Nyt on kuitenkin jo sen verran vilpoista, ettei pihalla voi paikoillaankaan olla. Ainakaan kauan.

Olen myöskin pitänyt pikkuisen meteliä, koska lähitienoilla on ollut susia. En muista, että koskaan ennen olisi ollut aivan niin lähellä. Söivät viime viikolla vasikan parin kilometrin päässä. Mielelläni kyllä näkisin villin luontosuden, mutta kaukaa ja päivänvalossa. Meinasin ensin ottaa paikallisen lainakoiran tänne kaveriksi, mutta tajusin että sellainen otushan saattaa houkutella susia, niin päätinkin olla vain yksin.

Kamalaa, jos yhtäkkiä koira noin vain katoaisi tontilta. Ja illalla löytäisin irtonaisen käpälän jostain metsänreunasta.

En näköjään millään malttaisi edes kirjoittaa, kun kaikenlainen tekeminen polttelee. Vaikka olen minä turhaankin täällä aikaani käyttänyt. Eilen aamulla esimerkiksi harjoittelin taas huuliharppua, ja jatkoin illan pimeydessä kun en voinut nukkumaankaan mennä koska keiton piti antaa muhia liedellä. Lapsuudenystävä oli flunssassa Helsingissä, niin minä ihan hänelle soitin puhelimen välityksellä muutaman tahdin.

Kauheasti nauratti, vielä pitkään sen jälkeenkin. Tuossa se minun harppuni nyt lepää mykkänä. Ehkä harjoittelen kohta lisää, ennen kuin lähden pihatöihin.

Mies ei kumma kyllä ole pyytänyt papuraporttia. Kai hän sitten itse haluaa havaita, että ruusupapujen kehitys on tainnut pakkasöiden vuoksi pysähtyä. Niiden luona pysähtyminen onkin ollut tähän asti ainoa kasvimaa-asiani tällä reissulla, mutta tänään siihen saa luvan tulla muutos. Minä aion perustaa sen valkosipulipenkin ja ehkä muutenkin hoitaa tonttia. Viikonlopun polttopuut olen jo tehnyt - ja vähän ekstraakin - niin tänään voin pyhittää aikani puutarhalle. Ihanaa.

Mökki oli tosi kylmä kun tulin. Pihinä ihmisenä en viimeksi jättänyt mitään peruslämpöä päälle, joten tuvassa oli noin +6 astetta. Nyt ollaan jo viidentoista paremmalla puolella, sentään. Tavallaan kiva, että sääkin lämpeni eikä nyt ole luvassa pakkasöitä. Siis vaikkapa nyt viikonlopun mökkivieraita ajatellen. Mutta kyllä vähän olin ajatellut pääseväni ihailemaan jo huurteisia aamuja. Vaan kaikella on näköjään tosiaan aikansa. Ehtii niitä pakkasia sitten ihailla myöhemminkin.

Enimmäkseen on vielä vain aamusumuja. Kyllä minä niistäkin tykkään. Sitten kun päivä alkaa nousta, tulee pieni tuuli joka hälventää pilviltä näyttävän udun ja yhtäkkiä alkaakin kirkas paiste. Värit oikein selkeytyvät ja kuuluu havinaa. Niin - vielä sitä kuuluu, on sen verran lehtiä puissa, vaikka mielestäni maisema alkaa jo näyttää suhteellisen kaljulta.

Kaupungissa olin järkeillyt, että ehkä en heti ensimmäisenä iltana lämmitä saunaa - muka säästän puita. Ja hah. Ei sittenkään ole olemassakaan sellaista vaihtoehtoa, että ihminen pysyisi poissa oman rantasaunansa löylyistä. Tuli oikein ponteva uho, että kun kerran täällä olen, niin nyt nautitaan. Tietenkin. Miten sitä voikin taantua asfalttioloissa miettimään kaikenlaista joutavaa.

Mökkipihaan kun pääsee, niin ajatukset asettuvat oikeaan perspektiiviin ja asioille tulee tärkeysjärjestys. Niissä aikalailla ykkössijaa pitää sauna. Susien pelossani olen lämmittänyt kiukaan jo päivänvalossa. Ettei sitten tarvitse pimeässä vilvoitella ja ottaa syödyksi tulemisen riskiä. Saunapolun lamppukin vaatii pientä fiksausta - enkä ole yksin halunnut kiivetä tikkailla sitä korjailemaan (olen viisas, enkä altista itseäni turhille onnettomuuksille, jos tontilla ei ole apujoukkoja), niin hämärän laskeuduttua olisi voinut tulla olla aika orpo olo kirmata saunalta päärakennukselle.

Menisi hyvä puhtaus hukkaan, kun iholle nousisi pelkohiki. Puskissa kumminkin rapisee aika paljon, vaikka enimmäkseen ääni taitaa syntyä putoilevista lehdistä.

Mutta siis, tuolla minä olen jo kahtena iltana saanut löylytellä, eikä ole tullut ikkunapaikasta kilpailua:

Ja tältä näyttää kun siellä lauteilla istuu:

Vielä on tosiaan saunakamari kesäasennossa, ja ikkunakin näemmä pesemättä. Sekin on työlistalla kyllä, myös tuvassa olisi muutama ikkuna pyyhkimistä vaille. Tarkemmin kun katsoo, niin kesällä pestyt ikkunatkin kaipaisivat jo uusintakäsittelyä. Ei ole mitään lempihommaani se, menee hermot kun jää rantuja, enkä tykkää siitä hinkkaamisen äänestäkään. Niin että meillä elellään enimmäkseen likaisten ikkuinoiden kanssa. Ja mitäpä tuo oikeastaan haittaa, kun olen enimmäkseen pihalla.

Mutta kaikenlaisten yksityiskohtien virittelystä tykkään. Varsinkin näin kun on mökillä yksin, niin niitä tulee ihasteltua. Ja onhan se kiva, jos vieraatkin huomaavat. Vaikka saattavathan he olla montaakin mieltä meikäläisen taideasetelmista. Saunakamariin tuo henkeä muun muassa Sardinian muinaispyhimys. Hän patsastelee sen haravan päällä, joka vuosi sitten muka viinilasitelineeksi laitettiin kiinni muuriin. On jäänyt piikkien taivuttelu vielä muiden tekemättömien töiden joukkoon, niin ei uskalla haravaan toistaiseksi laseja tällätä, etteivät tipu.

Eilen innostuin asettelemaan taidetta liiteriin. Asetelma on vielä vähän kesken, niin en liittänyt vielä kuvaa. Vaikka miehelle ja lapsuudenystävälle väliraporttina kännykkäkuvia lähetinkin. Jollakin liiteritaidetta piti perustella, niin keksin sen, että kun se kerran on tila ja rakennus, jossa aika paljonkin näin syksyn tullen tulee aikaa vietettyä, niin saahan siitä sitten tehdä viihtyisän. Vähän niin kuin klapiateljee.

Kolme talitinttiä lensi sisälle liiteriin kun asettelin tauluja. Eivät pelänneet ollenkaan, puuhastelivat omiaan ja olivat suloisia. Minä kysyin heidän mielipidettään viritelmästäni, ja ilmeet olivat mielestäni melko hyväksyvät.

On täällä tontilla muutakin absurdia, eli ihan sopii henkeen taulut liiterissäkin. Vieläkään en ole keksinyt käyttöä äidin vaalimalle tassuammeelle. Se lojuu nyt liiterinnurkalla yksinäisenä ja orpona, voisin ottaa teiltä lukijoilta käyttövinkkejä. (Olen välillä vitsaillut miehelle, että siinä on sulle kylpypalju. Kun hän sellaisesta haaveilee, mutta minä en suostu. Ihan on turhake.)

Lopuksi vielä tämän mökkireissun omakuva. Taustalla näkyy rankakasa, jonka parissa puuhastelin. Onnistuin perkaamaan siitä ehkä noin kuudenneksen ja sitten kyllästyin. Tontin perkaamisen varjopuolia on tuollainen savottahomma. Mutta kyllä siitäkin polttopuita tulee, vaikka olen laskenut että yksi isompi puu pitäisi pistää lihoiksi että pärjätään talven yli.

Suurin vääryys, mitä mökillä voisi sattua olisi se, että polttopuut loppuisivat talvella kesken.

Yritin ensin ottaa sellaista trendikästä omakuvaa, jossa näkyy vain käsi ja siinä joitakin luonnonantimia. Ihmisillä on sentyyppisiä kuvia aika paljon instagrammeissa ja muissa. Somia ovat, ja olen jo pitkään (heh) suunnitellut, että minäkin alan ottaa sellaisia. Jotenkin käsi näytti ihan kummalliselta ja ryppyiseltä, kuvat lapsellisilta. Mutta tässä se nyt on, terveisiä mökkisyksystä ja hyvää lokakuuta kaikille, onneksi on viikonloppu vielä edessä!