Epäromantiikkavaroitus.

Vuosien varsilla on vahingossa tullut ihan tavaksi tehdä mökille huoltokäynti sekä ennen joulua että näin ennen varsinaista pitkää kesälomaa. Nyt minä olin sellaisella reissulla maalla yksin, kun oli sopivasti juhannuksen jälkeisiä arkivapaita. Minä olen selvästikin aika kyllästynyt pyörimään mökkitontilla itsekseni, ja kaikesta vähästä mitä sain aikaiseksi piti koko ajan raportoida miehelle ja kavereille. Kaipasin armaan puolison seuraa. Ollaan palkkatyösyistä oltu viime aikoina niin vähän yhtä aikaa kotonakaan, että hyvinkin saatetaan kestää sitten neljä viikkoa naamatusten mökkitontilla.

Ikinä ei ole hyvä. Kaamoksessa valitan, miten yhdennaisen mökkeilyn illat ovat pitkiä ja pimeitä. Liian synkkiä. Näin kesällä se aika vasta pitkäksi kävikin kun ei yö saati uni meinannut tulla ollenkaan. Kyllä minä jo tänä aamuna nukuinkin sitten vähän suorastaan pommiin, kun riekuin viime yön aurinkohurmoksessani hereillä.

Aamuyökin meni pikkuisen harakoille kun läpi sitruunaliköörihuuruisen uneni kuulin miten hiiret olivat keksineet taas keittiön. Karjuin niille makuuhuoneen uumenista, mutta niin vain kävi että löysin kuivamuonakaapista kakkaa aamulla. Saakeli! Ruokakomeron siivous oli nimittäin ihan ainoa sisähomma, minkä olin saanut aikaiseksi heti ensimmäisenä aamuna. 

Tavoitteita oli toki huomattavasti enemmän, mutta päädyinkin tekemään lähinnä polttopuita.

Onneksi kissat tulevat viikon päästä mukaan kesälomalle, niin tulee joku roti tuohon hiiritouhuun. Mitään järkeä ole tulla keskikesällä sisälle syömään, jotenkin talvikylmällä minä sen vielä ymmärrän – saavat samalla vähän lämmitellä, siimahännät. Paitsi ettei siellä ole enää mitään syötävää, kun pistelin jauhoja ja ryynejä lasipurkkeihin.

No, takaisin teemaan eli itseeni: Yksinäisyyttäni minä muistin heti maanantaina kameran itselaukaisijan ja dokumentoin niinkin tärkeän hetken kuin pallogrillin hakemisen sateiselta pihamaalta, olin aikeissa valmistaa itselleni lounasta:

Sitten kun olin illalla puhtaana lähdössä naapuriin konjakille, piti sekin ikuistaa:

Itse asiassa, kyllä molemmissa kuvissa onkin hiven historiaa. Harvoin minä itselleni grillailen, ensinnäkään. Ja melkein yhtä harvoin minulla on niin puhtaat vaatteet kuin kyläluutimakuvassa. Oli tarve panostaa puhtauteen erityisesti, sillä – ja nyt keskity, armas lukija – minä olin tyhjentänyt ulkohuussin kakkasäiliön ihan itse! Ensimmäisen kerran ilman apuvoimia tai edes oksentamista.

Vaikken kömmeltänytkään sen kanssa enkä sotkenut itseäni sontaan yhtään, niin silti oli vähän sellainen puhtautta kaipaileva olo urakan päätteeksi. Vaikka melkein se puhdistautuminen meinasi jäädä valtavan ylpeyden ja kerskailuntarpeeni jalkoihin. Piti tiedottaa kakkaurotyöstä taas koko maailmalle. Kyllä oli ihana pestä huussin interiöörikin (siitähän on kuva tuossa blogin sivupaneelissa, ihana on meikäläisen toiletti) sitten mäntysuovalla ja käydä vähän väliä ovella haistelemassa raikasta tuoksua. Pienet on ihmisen ilot.

Ja kakkasäiliö, piti sekin toki muistikortille tallentaa kun sillä tavalla oli ulkona asiayhteydestään. Pahoittelen tätä varsin epäromanttista otosta, tämä on nyt vähän tällainen kakkipainotteinen väliraportti mökiltä, ei voi elämä olla pelkkiä kukkasia ja linnunlaulua:

Kun nyt tässä välipalaksi viihdytän teitä ällötyksillä, niin samaan aaltoon voin jakaa ruoka-annoskuvanikin. Ihmisillähän on sellainen taipumus nykyään, että valokuvaavat ruokiaan. Minun maanantainen pallogrillausateriani näytti tältä. (Eilen pistin makkaraa ja tofua ihan vaan foliossa kiukaalle, koska olin todennut grillaamisen tosiaan vaativan keskittymistä, jota minulla ei siis tällä retkellä ollut.)

Olen kuullut, että ainakin Kööpenhaminassa on yksi ravintola, jossa tarjoillaan mm. tuhkassa pyöritettyjä kuivatettuja kurkkuja - ihan siis herkkuna. Että voisin ehkä alkaa harkita gourmet-kokin uraa?

Sitä voisi kuvitella, että huussin tyhjentämisestä tulee niin itsevarma olo, että ihan olisi levollisuus laskeutunut sisimpään. Mutta ei. Olin koko kolmen yön retkeni vähän levoton ja purin sitä tosiaan klapitöihin. Pitää saada tehdä sitä, mikä tuottaa järjelliset mietteet ja polttopuiden pieniminen ynnä rantasaunalle kärrääminen oli nyt näköjään se homma, mitä meikäläisen sielunelämä kaipaili.

Tokihan silläkin asialla on merkitystä, että nyt rannassa on valmiina ainakin yhden viikon saunapuut, jollei enemmänkin. Niin että saadaan laskeutua yhteiseen kesälomaan sitten ainakin ilman että heti tarvitsee kokea polttopuupaineita.

Tässä näkyy vain osa, pitää korostaa.

Varsinaisiin puutarhatöihin en tällä retkellä kunnolla joutanut, ja kun ruohonleikkuriakaan en saanut eilen käyntiin, niin jäi pihapiiri todella villiintyneeseen tilaan. Niittykukat ovat tänä vuonna jotenkin erityisen korkeita. Miksiköhän ne ovat sillä tavalla venähtäneet, vai olenko itse kutistunut, kun tuntui että metsäkurjenpolvetkin hipoivat melkein kainaloissa saakka.

Kasvihuoneessa oli aika mainio tunnelma, kun miehen viljelemät kolme spagettikurpitsaa olivat innostuneet kukkimaan oikein kunnolla. Papujen kanssa sitten ei näytäkään tänä vuonna olevan onnea matkassa, kostautuu nyt se pikkutaimivaihetta leimannut hoivaamisen puuttuminen. En minä papuyritelmiä vielä kompostiin pistänyt kumminkaan, annan miehen itse todeta tilanteen sitten viikon päästä.

Lintuja oli pihapiiri pullollaan, eli kyllä niidenkin seuraamiseen muutaman tovin käytin. Jotenkin on syntynyt vaikutelma, etteivät rastaanpoikaset ole ehkä mitään älyn jättiläisiä. He näyttävät kyllä varsin hupaisilta juuri tässä vaiheessa, kun ovat ihan kohta muuttamassa pois kotipesästä. Sieltä nousee sellaisia hassuja koalatupsuisia päitä uteliaaseen kuikuiluun kun ihminen menee alas kysymään, että mitä kuuluu tänään. Sitten yhtäkkiä ne poikaset ikään kuin muistavat, että herranjestas tuotahan se äiti on neuvonut pelkäämään - ja painuvat liiskaksi piiloon sinne pesään.

Ja samahan siis toistuu.

Lisäksi pihalla lenteli ja nakutteli kotoisasti tikka. Ja mekastavia pikkulinturyhmiä pörräsi. Ynnä käki kukkui metsässä. Se lupasi minulle ensin 23 elinvuotta lisää, mutta muuttikin mielensä ja antoi minulle vielä niin paljon aikaa että minusta tulee käen logiikalla tilastoihme. 

Eiliseksi tulikin niin ihana ilma, että se ihan pakosti vaati myös tunnelmoimaan välillä. Vaikka olin visusti vannonut, että pysyn tauluhommista erossa ja lomalla, niin löysin itseni kuitenkin tekemästä tilataideteosta Kulttuuriaitan julkisivuseinään. Aina pitää olla näköjään joku somistusmomentti.

Ai niin. Olin vihdoinkin muistanut tuoda kaupunkikodista buddhapatsaan Japanialaiseen Puutarhaani. Sillä ei ole ollut oikein paikkaa kaupungissa, mutta kun lahjaksi olen sen aikoinaan saanut, niin en ole poiskaan halunnut laittaa. Tosin viestitin miehelle, että kaikenmaailman patsaita muistan kyllä kuljetella, mutta kasvien siemet unohdin kotiin. Jäi kesäkurpitsa kylvämättä. Jotakin pitää sitten loman aikana tehdä kasvimaalle, on ihan törkeän ryvettyneen näköistä kun on nyt sitä kurjaa kesantoa. 

Katsotaan, mitä minä sitten keksin.

Viime yönä - jos olikin emäntä levoton - niin buddha tyynesti valvoi puutarhaa. Kyllä se ehkä vähän rauhoitti:

Otin minä saunalla eilisiltana aika monta selfietä, sekä pyyhe päässä että ilman. Ennen ja jälkeen saunan, luonnollisesti. Kaikenmaailman kummallisuuksiin sitä ihminen jatkuvasti sortuukin, toisaalta oli aika kivaa. Tuntui siltä, että oli ensimmäinen oikein tosi lämmin aurinkoilta mökkirannassa tänä kesänä. Minä tykkään sellaisista illoista, vaikka olen myös sumuisten sadesäiden fani. Molempia sain näiden kahden päivän aikana!

Maanantaiaamuna oli nimittäin mahtava sumu. Teki mieli lähteä soutelemaan, mutta kun venekin on vielä kääntämättä ja oli se muonakomeron siivous kesken.

Mutta siis. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Olen jo takaisin kotona, ja edessä viimeinen työvuoroputki ennen kokonaisvapautta. Miehenkin kanssa jo mietittiin, että mikä olisi ihan tarkka lähtöaikataulu sitten ensi viikolla. Hyvässä lykyssä ollaan tasan tähän aikaan jo rantasaunalla, kissat ihmettelemässä heinikkoa ja juomassa järvestä vettä. 

(Naapurin rouva antoi minulle paikallisen kampaajan käyntikortin.
Kyllä sen ehkä jo huomaa, että tukkaa on leikattu viimeksi tammikuussa.)

Hyvää juhannusta!

Hei, leppoisaa yöttömän yön juhlaa, rakkaat ystävät! Tulin vain pikaisesti tänne sitä toivottamaan, ja samalla saan itsekin laskeutua teemaan. Olen saanut tällä viikolla aamuvuoroissa halata monta yövuorotyökaveria lomille ja yhden saattelin laitumille oikein pitkän kaavan kautta eilen. Pidettiin sadetta pubin hämärässä ja purettiin mennyttä työvuotta sekä kehuttiin toisiamme.

Kesäyössä kun palasin kotiin, jäin tunnelmissani vahingossa pysäkkiä liian aikaisin pois ja siinä dallatessani tajusin, että juhannusvalmistelut ovat aika vaiheessa vielä. Ei sitä aina tarvitsekaan mitään spektaakkelia järjestää.

Lähikaupan ovessa oli lappu, että se on tänään yhteen saakka auki, joten eihän tässä ihan vielä kiire ole. Pitää hakea grillihiiliä ja ehkä makkaraa. Aiotaan illalla olla meillä parin ystävän kanssa, joten olisi ehkä kohteliasta myös ainakin pesaista vessa. Mutta ehtiihän tässä vielä.

En millään malttanut toissapäivänäkään siivota, kun sää vihdoinkin vähän lämpeni ja oli niin nätti ilta. Fiilistelin pihalla ja seurasin, kun mustarastasisä ruokki maassa pomppivaa jälkikasvuaan. He eivät pelkää minua, mutta kameraa ja kissaa kylläkin, joten poikasen kasvunvaiheista ei oikein ole kunnon kuvia. Hän myöskin harjoitteli lentoliikkeitä, mutta päätyi luisumaan pitkin kottikärryjäni. Sydäntäsärkevän suloista oli se.

En todellakaan voinut käyttää aikaani muuhun kuin sen ihailuun! Hyvä, kun on kunnon perustelut sille, miksi huusholli on sekaisin.

Katsoin äsken säätiedotuksen ja illaksi kirkastuu. Muutenkin tuntuu ulkoilma aika pehmeältä, ja minulla on juuri sopivia villapaitoja tähän ilmanalaan. Ja kun ei oikeastaan tuulekaan, niin tästä tulee vielä hyvä päivä. Toivottavasti teille kaikille muillekin!

Kesä on parhaillaan räjähtämässä huippuunsa, eli muistetaan nyt olla tarkkana tässä käännekohdassa ettei se vaan mene ohi. Ettei sitten tarvitse heinäkuussa olla ihmeissään, kun nahistuminen alkaa. Tämä on vuoden parasta aikaa.

Mittumaari. Mistähän sekin sana tulee. Pitääpä opiskella. Halaukset sinne ruudun taakse!

Herätyksiä

Havahduin tässä viikolla ajatuksistani kommunikoimaan ihmisten kanssa, kun rajatonttinaapurit onnistuivat säikyttämään ihan vaan tervehtimällä. Minä olin ottamassa taidekuvia sireeneistä takapihalla, ja he tekivät lähtöään iltakävelylle. Naurettiin, että joka vuosi pitää ottaa kukinnoista samat kuvat. Ihan kuin tämä kesän vaihe ei muuten olisi tottakaan. Kyllähän se kieltämättä taas vähän ihmeelliseltä tuntuukin.

Onneksi oli arkivapailla aikaa notkua pihalla. Minä en kaivannut minnekään muualle, riitti kaiken takana ja edessä olevan hälinän välissä ihan vaan se, että sain patsastella. Joka ikinen kerta, kun mustarastas tuli siihen matoja tonkimaan ja pyörimään, minä sanoin hänelle, että pitäisi tehdä se video. En ole varma, että ymmärtääkö lintu yhteisen missiomme saada vielä aikaiseksi hänestä liikkuvaa kuvaa Ryötönperän filmifestivaalin yönäytökseen.

(Voisin tehdä myös trilogian, jonka jossain osassa olisi rooli myös punarinnalla. Hän on lähes yhtä aktiivinen pihalintu kuin mustiskin, hyvin valpas.)

Minulle tulee kohta vähän kiire, jos meinaan ehtiä oppia elokuvanteon salat tässä vajaassa kuukaudessa.

Enhän minä osaa vielä tehdä edes tavallista slide show -kokoelmaakaan. Kaikenlaista tässä pitäisikin ihmisen vielä oppia. Siihen liittyen oli viikonlopun yövuoroissa hyviä keskusteluja, ja taas tuli todettua sekin että noinkohan jo jättäisin suosiolla akateemiset ajatukset, ja keskittyisin siihen mikä kiinnostaa. Onhan siitä ollut jo sata kertaa puhetta, keski-ikäisen tädin ikijorinaa, mietintää että ollaanko tässä nyt käännekohdassa vaiko ei.

Jotenkin tuntuu, etten ole vuosiin antanut kaupunkikotipihalle niin paljon huomiota kuin nyt, mikä tuntuu hyvältä. Siis se huomion antaminen. Voi olla, että olen nakutellut tässä koneella ihan liikaa koko kevään, että nyt alkaa olla hyvinkin pienoinen tauon paikka. 

Harmittaa, että taas unohdin mökille ne Teuvon pitkät - oikein tositeleskooppiset - oksasakset! Kun alkoi tehdä mieli leikellä vähän myös yläoksia. Tai siis puiden näkökulmasta alaoksia. Tikkailla huojumisen tekniikalla sain tavallisilla voimasaksilla annettua syyshortensialle tilaa sen päällä roikkuvalta vaahteralta, ja omenapuunkin muutaman kuivan alaoksan yletyin leikkaamaan. 

Puuhortonomin asiantuntemus alkaisi olla tarpeen muutenkin. Minä tunnen itseni vähän yksinkertaiseksi itseäni vanhempien pihapuiden kanssa. Katkon varovasti jotain sieltä täältä, ja pätkin keppejä koriin. Siis sellaisia poltettavan paksuisia oksia, loput menevät kompostikerroksiin tahi hakkeeksi. En vaan tällä viikolla halunnut rikkoa äänimaailmaa hakettimen röminällä, niin tuli siinä sitten vietettyä aikaa risutuherruksessa.

Mikäs siinä oli puuhatessa, samalla sai ajatella. Tai minun tapauksessani - olla myös ajattelematta, antaa mielen pikkuisen tyhjentyä ainakin raskaista asioista - muistaa se, mistä olin koko kevään haaveillut, että saan vapaallani tehdä mitä huvittaa.

Kun on varjoisa piha, sitä voi ja kannattaa ajoittaa liikkeensä auringon kulun mukaan. Sadesäällä - kuten tänään - voi askarrella isojen puiden alla. Ehkä minä vielä menen illaksi ulos, etten nukahda ennen aikojani univelkoja maksamaan. 

Minulla on se roskakori ja sakset -tekniikka, jota rakastan. Aina löytyy pihalta jotain leikeltävää. Tällä viikolla otin kuihtuneiden kevätvuohenjuurien kukkavarret pois, vaikken ollut ihan varma onko se hyvä tapa vaiko ei. Esteettinen ihminen minussa kuitenkin kehotti tarttumaan siihenkin pikkuhommaan, mutta oraallaan oleva viherhippi neuvoi jättämään kuihdukkeet paikoilleen luonnonmukaisesti.

Minä tässä kuitenkin eniten kotipihaani katselen, ja kun se nyt ei varsinaisesti ole mikään hyötypuutarha, niin kanavoin toimintani silmäniloasioiden hyväksi. Tämä on jännä vanha piha. Kun yksi lopettaa kukintansa, toinen aloittaa vähintäänkin kohta. Pian ovat vuorossa liljamaiset jutskat ja se ainoa akileija. Mökiltä siirretyt vähän luihuina täällä viihtyvät kaksi vuorikaunokkirypästä. Ihan kohta myös unikko ja pioni.

Pioneista puheenollen. Mikähän rautakauppafani minustakin on tullut, kun olen jotenkin odottanut että pitäisi sieltä hakea pensastukia, vai mitä kehikoita nyt ovatkaan? Jostain löysin sisäisen järkeni, ja tein kohta kukkanuppuineen pitkin maata kaatuville pioneille ihan vaan keppinarutekniikalla vähän tukea. Voi että, kun sorminäppäryys olisi ykkösluokkaa, niin punoisin risuista kaikkea kivaa ja hyödyllistä - nimenomaan rönsyilyä ryhdissä pitääkseni.

Että tässä on risuaskarteluherätys selkeästi odottamassa aivan kulman takana. Jos en aloittaisikaan niistä aivan vaikeimmista joutsenmuodoista, vaan tekisin ensin ihan vaikka vaan hataran kehikon. Jos mökkiheinäkuussa tulee paljon tuulisia sadesäitä, teen liiteriin itselleni risuateljeen. Ehkä. Ei ainakaan ole materiaalista pulaa.

Apua, alankohan minä nyt vähän toivoa sateista kesää. Olisi niin paljon tekemistä, enkä ainakaan helteillä ole ihan oma itsenikään edes. Pitää varoa sitä aurinkoa ja hävetä shortsijalkoja. Rasvata nenää ja olkapäitä, muistaa hattu ja veden juominen.

No niin, takaisin kotipihalle. Raporttiini sisältyy tänään myös Kompostisienen esittely (kuvassa alla). Hän näytti alkuviikosta aivan herkkusieneltä, mutta oli eiliseen mennessä muuttunut aakealaakeaksi. Sen vasemmalla puolella maassa on mustarastaan yksi toimipiste, en minä muuten ehkä sientä olisi edes huomannut. Lintu käy siellä levittelemässä lehtiroskaa - näyttää siltä että ajankulukseen, mutta matoasioilla on.

Ajatella, jos minulla kasvaakin jokin eliittisieni lehtiroskiksessa ja kohta piha tursuaa japanialaisia kokkeja rihmastonpätkiä keräilemässä. Voisin hetkeksi jättää palkkatyön ja rikastua sienihommeleilla! Siinäkin olisi muuten ihan vaan vaikka oman ruokaosaamisen kartuttamista silmällä pitäen yksi herätyksen paikka, opiskella vihdoinkin niitä sieniä syksyn tullen.

Monta sienieksperttiä on kyllä tiedossa, pitäisi vissiin nyt jo lyödä kurssiajankohdat lukkoon.

Ei ole pihaihmisellä varaa olla julma. Niin minä olen päätellyt. Varsinkaan kun puutarhuroi varjoisaa ja köyhtynyttä maaperää. Jos siellä joku kasvi viihtyy, niin pitää olla tyytyväinen. Niinpä minulla on yltiöpäisesti levittyvien saniaisten ja metsämansikoiden kanssa sellainen diili, että sitten vasta kaamoksen kynnyksellä riisun pihamaan heistä, että saan itselleni rakkaat kivet näkyviin. 

Saniaisilla on oma ymmärryksensä rönsyilyn kohtuullisuudesta, ja meinaa ihan huvittaa kun etäpoikasia alkaa ilmaantua melkein joka puolelle. Onhan se tavallaan ihan eksoottistakin, en minä sillä. Jos tykkää viidakkotunnelmasta, niin tervetuloa meille:

Kahden viikon päästä tästä teen lähtöä viimeiseen yövuoroon ennen varsinaista pitkää lomaa. Sitä ennen on aika paljon kaikkea, sekä töitä että vapaa-ajan hommaa. Välissä juhannuskin. Keväällä luulin, että minulla on tässä kohdassa kamalasti luppoaikaa, mutta nyt tuntuu että tulee jopa "kiire" - siis ihan hyvällä tavalla. On jotenkin tarve suorittaa kesäkotiin siirtymä kunnolla. 

Onko hölmöläisen hommaa? On.

Kärsiikö elämänkaareni siitä, jos ei kaupunkikoti jääkään tiptop-kuntoon ennen maalle lähtemistä? Olenko epäkelpo, jos vaatehuone ei tulekaan siivottua ennen lomaa tai kaikki ikkunat pestyä? Pitääkö almanakka olla ojennuksessa elokuuta varten jo nyt, kun voin sen järjestää kyllä sittenkin. En onneksi ihan vielä mieti näitä öisin, koska väsyttää (nukuskelen itse asiassa toistuvasti itselleni pommiin, mikä on aika epätyypillistä), mutta jumankekka, jos saan tässä vielä kesästressinkin aikaiseksi. 

Silläpä olen koittanut pitäytyä pihalla ja antaa röykkiöiden sisällä vaan olla. Eiväthän ne mihinkään katoa. Edustavat oikeastaan pysyvyyttä, ja sitähän tässä epävarmassa maailmassa elävä ihminen kuitenkin ympärilleen kaipailee. Mahtavaa, kun voi heräillä uusiin logiikoihin!

Toiset takapihan naapurit myyvät asuntoaan. Eilen kun yövuorojen välissä leikkasin nurmikkoa, he olivat perkaamassa tavaroitaan. Ovat tainneet vuosien mittaan oppia, että meillä tykätään keräillä ja sain ylimääräisiksi jääneitä isoja punasaviruukkuja muutaman. Kauniita. Ensin ajattelin, että koska unohdin mökille isoimmat istutusruukut, niin siirrän eteisessä elämäänsä jatkavat Pekan ja Pätkän - eli kaksi kasvihuonekurkkuani naapureiden ruukkuihin samantien. 

Mutta sitten järkeilin, että kestäisivätköhän he jos siirto tapahtuisikin vasta maalla. Pekka - 20 cm Pätkää pidempi kurkkuyksilö - tekee jo muka oikein hedelmää ja Pätkälläkin on ponteva kukinta meneillään. Että eivät he ihan kärsiviltä vaikuta, vaikka vähän keskenään ovat oman onnensa nojaan jääneetkin. 

Minulla ei ole harmainta haisuakaan, miltä kasvihuonekurkun kuuluu missäkin vaiheessa näyttää, mutta meillä nyt kumminkin on jonkilaista pötkylää yllättäen tulossa:

Pitääköhän noita peikon näköisiä varkaita leikellä pois? 

Kurkkujen lisäksi eteisessä ovat olleet Pohjanmaan lahjakukkapuskani. Jouduin ne siirtämään sinne kissan saattohoidon takia. Tai ei siitä sitten onneksi tullutkaan saattohoitoa, vaikka yhden vuorokauden sellaisissakin tunnelmissa ehdin tällä viikolla itkuisesti viettää. Tumppi-kissalle tuli yhtäkkiä maanantaina krooninen paha olo, ja tiistaina kun lähdin käymään töissä, hän jäi kotiin sairastamaan.

Eläimellä kun on taipumus vetäytyä kipeänä (kamalan vaikea kunnioittaa sitä, kun tekisi mieli ottaa syliin), niin en minä voinut aamulla muuta kuin peitellä sen venttinä lötköttävän kissan nukkumaan ja poistua hetkeksi paikalta. Kotiin palatessani mietin, että noinkohan odottaa kotona enää vain yksi elävä kattivanhus. Tai että pitääkö tässä lähteä päivystykseen tippaan tahi piikille.

Ei onneksi tarvinnut kumpaakaan, dooris on elpynyt mistä lie myrkytystilastaan - mikä ei ole 15-vuotiaalle kotikissalle enää itsestäänselvyys. Mutta siksi siis siirsin kukkaset eteiseen. Että jos vaikka niiden (myrkyllisten kukkien?) järsiminen olisi aiheuttanut tämän episodin. Yhtä hyvin eläin oli saattanut saada ampiaisesta.

Tänään kun tulin yövuoroista kotiin, jaottelin jättikukkapuskasta pois kuihtuneet kukat ja loput omiin maljakkoihinsa. Näin luonnonkukka-aikana tällainen tuntuu vähän vieraalta toiminnalta, mutta lahjakukkia haluan kunnioittaa toki niiden loppuun saakka.

Ruusuista tippuivat terälehdet, jotka olivat aika nättejä. Minä en kuitenkaan ole kuivakukkasorttia ennen syksyä, joten dokumentoin ne yhdessä tulevan lomalukemistoni kanssa alla olevaan kuvaan. Hankin viimeksi maalla Taidekeskuksen oheispuodista itselleni opettavaisen kirjan - ja toivottavasti sen luettuani olen viisastunut. Minulla on tavoitteena sekä alkaa kulkea mökkimetsässä ilman käärmeiden pelkoa että opiskella mustavalkokuvaustakin. Siis kirjan lukemisen lisäksi ja innoittamana.

Tulen vielä raportoimaan teille siitä projektista, jahka pääsen laitumille.

P.S. Tästä tuli nyt vähän pitkä kirjoitus, mutta haluan jakaa vielä seuraavankin ajatuksen, että voitte vaatia minua tilille lokakuussa: Kaiken kukkuraksi olen saanut Lapinlahti-herätyksen. Sen aiheutti yhden ystävän raportointi vierailusta sairaalan avoimissa ovissa perjantain Helsinki-päivänä. Minä katselin kaverin kuvia melkein itku kurkussa yövuorossa päivystäessäni, ja päätin pikkuisen alkaa selvitellä asiaa. Jos minusta sittenkin kesälomakauden jälkeen tulisikin vähän kansalaisaktivisti? Surffasin Pro Lapinlahti -yhdistyksen sivuilla alustavasti, ja aloin jo miettiä realistista ajankäyttöäni.

Jos johonkin toimintaan lähden, haluan tehdä sen kunnolla.

Kun muut ilmoittautuvat työväenopistoon ja graduryhmiin, niin minähän voisin soittaa tiedekuntaan itseni vähintään poissaolevaksi ja lähteä pitämään yllä Lapinlahden miljöötä. Antaisin panokseni mielelläni pihapiiriin ja vaikka seiniinkin. Osaanhan sentään kitkeä ja rapsutella. Voisin uskoakseni saada melko pienellä vaivalla äitipuolenkin mukaan, puhumattakaan pikkusiskoistani - sillä yhteinen isämme teki aikoinaan "Lapparissa" pitkän työuran, ja ihan ilman sitäkin liittymää tässä voisi olla itselleni sopiva harrastus- ja vapaaehtoisuustoiminnan kohde. 

Näin sitä ihminen jo tässä vaiheessa kesää syksyn aktiviteetteja ajattelee, mutta katsokaa nyt itsekin!

Kiitos ystävälle kuvien julkisesta jakamisesta ja luvasta
lainata niitä tännekin! Ne saivat suuren merkityksen.

Huh.

Kattokaa nyt, miten ihanan lahjankin sain! Oheislavasteena ihmiskengät.

Kirjoittelen tätä kotona, mutta pää on vielä viime viikossa ja maaseudulla. Tuli oltua oikeastaan vain illat ja aamut mökillä, niin kuin etukäteen tiesinkin. Suhasin Ryötönperän ja Alavuden välistä 30 kilometriä edes takaisin koko viikon, ja lauantaina tuli tälläytyä vieläpä ihmisen näköiseksikin koska luvassa oli edustusta ja kohtaamisia. Ihmisvaatteet korvasivat Taatan vanhan flanellipaidan ja farkut, tukka piti pestä kaivovedellä ja ripsiväriä laittaa. Huulipunan olin unohtanut Helsinkiin.

Mutta - armaat blogiystävät! Nyt olen tavannut yhden teistä ensimmäisen kerran livenä! Avajaisiin saapui puolisoineen Rautalintu, eli kotoisasti Rautis-Anne. Voi hittolainen, ihan kuin oltaisiin aiemminkin tavattu, ei tehnyt mieli lopettaa halaamista ollenkaan. Mutta pakkohan minun oli, kun piti huomioida kaikkia muitakin vieraita.

Muistin kyllä Rautis-Annen lähtiessä vielä sanoa, että meidän pitäisi järjestää se villasukkakantapääkurssi tässä vielä joskus. Paitsi, etten ole varma haluanko Annen kokevan sen miten meikäläisellä menee hermo, kun ei ole tuo sorminäppäryys ihan vahvimpia puoliani. No, joka tapauksessa - oli mahtavaa saada avajaisiin ihan "omia" vieraita, joihin Annekin siis kuului muutamien muiden paikalle saapuneiden ystävieni lisäksi.

Luvan kanssa jaan potrettikuvamme, aika muikeina ollaan, ja syystäkin:

Vaikka itse työmaa oli naapuripitäjässä, niin kyllä minä sain mökkitontin pihapiirin ja rakennukset melkein jokaisen sekaisin ja näyttämään aika myrskyisältä. Kulttuuriaitan terassi oli koko viikon täynnä röykkiöitä, joiden päälle olin heittänyt epämääräisen pressun. Lasipaviljonkiin olin siirtänyt tavaraa pois tieltä aitasta ja päärakennuksen tupa oli koko ajan ihan pommi.

Ja sellaiseen kuntoon jäikin - minä menen kahden viikon päästä tekemään kesäkotisiivouksen ennen varsinaista heinäkuun pitkää lomaa. 

Pihapiiri järjestettiin eilen aamulla yhdessä Matrikkelitaiteilijan ja miehen kanssa. Minä leikkasin nurmikon suurin piirtein ja siivosin rompetta. Tuuli ihan järjettömästi suoraan järveltä, mikä sai kaiken tuntumaan jotenkin levottomalta. Ajattelin siinä samalla, että pitää jostain ostaa punamultamaalia. Ennen kuin tuon tauluja takaisin Kulttuuriaittaan näyttelyn päättyessä, on järjestettävä tönö sisäpuolelta. Sitten voisi hyvällä säällä vähän fiksata ulkopuolelta, johon siis se punamulta liittyy - kuten kuvasta näkyy:

Olin etukäteen ajatellut, että kuinkahan minä turhaudun kun pitää viikko viettää sisätiloissa. Mutta en minä ehtinyt sellaisia tunteita kokea, kun oli sitä toimintaa. Ja sainhan minä ihailla automatkoilla voikukkapeltoja ja ulos päästettyjä lehmiä. Kerran oli tienposkessa vapaana itsekseen myös paimenkoira jotain selkeästi odottelemassa kaikessa rauhassa. 

Itse asiassa oli aika jännää tehdä töitä vanhassa pohjalaisessa talossa ja odotella kummituksia, joita ei koskaan kylläkään tullut. Paitsi että koin sellaisia jääkylmiä tuulahduksia välillä, ja hyty meni ihan luihin ja ytimiin. Niihin ei kuitenkaan ehtinyt keskittyä kunnolla, ja oikeastaan vasta perjantai-iltana kaiken tultua valmiiksi, huomasin miten kylmissäni olin ollut koko viikon. Se johtui sekä rakennuksesta että yksinkertaisesti aika epäkohteliaan vilakasta kesäkuun ensimmäisen viikon säästä.

Nukuin yönikin kahden peiton alla, sillä mökki alkoi lämmetä kunnolla vasta torstai-iltana, kun yksi ystävä saapui yllättäen kylään ja näyttelyvieraaksi ja alkoi pistellä tulia takkaan ja kiukaaseenkin. Oli aika luksusta saapua illalla mökkitontille kymmenen tunnin uurastuksen jälkeen, kun siellä viime hetken paperitöiden lisäksi odotti lämpiävä saunakin. Kyllä kuulkaa nousi motivaatio kirjoittaa äkkiä näyttelytekstiä ja -luetteloa, että pääsisin nopsasti löylyyn lämmittelemään. Ihan on jäänyt mieleen se hetki, kun istuin kirjoituspöytäni ääressä takki päällä, naputtelin konetta ja kulauttelin ansaittua rentoutuspunkkua kiduksiini.

Kaikenlaisia muistoja. Miljoona historiallista tuokiota, jota sulatan vielä pitkään.

Mutta nyt saa alkaa keskittyä kesään, ihanaa sekin. Eilen oli ihan mahdotonta dokumentoida kukkasia, kun heiluivat tuulessa. Ihmettelin, miten yhtäkkiä villiorvokkeja tuntuu levinneen tontille enemmän kuin ennen. Muistaisin, että niitä on ollut jossain ihan vain yksittäisiä, mutta nyt bongasin monta yksikköä ympäri pihapiiriä.

Vähän otti sydämestä, kun ruohon ajelun yhteydessä muutama orvokki tuli katkaistua. He kun olivat varmaan alkaneet luulla, että koko piha on niittyä. Niin pitkää oli nurmikko jo.

Tiistaina roudausapuystävän mukana tiluksille saapui miehen papuviljelyskuorma Helsingistä. Eilen ne tällättiin paikoilleen. Kyllä se nyt vaan on niin, että vaikka meillä on ensimmäistä kesää kasvihuone käytössä, niin vasta ensi vuonna ehdimme keskittyä sen hyödyntämiseen kunnolla. Pavut olivat kotieteisessä kuivahtaneetkin ja venähtäneet valjuiksi ruikuloiksi, joiden nyt sitten odotetaan elpyvän sekä Lasipaviljongissa että eteläseinustan kasvulaarissa. Naapurin rouva on luvannut käydä kastelemassa poissaollessamme, mutta saas nähdä kuinka käy. Siis viljelysmenestyksen - kyllä minä naapuriin luotan, ja sanoinkin ettei tule stressaantua siitä, jos papuset näyttävät menehtyvän.

Minä loin himokkaita katseita Japanialaiseen Puutarhaani, joka alkaa sekin kovasti rönsyillä. Oikein odotan taas niitä hetkiä, kun pääsen sinne nyppimään ja kitkemään. Pelkkä ajatus tuo mielenrauhaa. Sitten heinäkuussa kun ei itse luonnossa ole enää niin paljon uutta ihmeteltävää heräämässä, on hyvää aikaa kaivella kiviä esille ja raivata.

Yrttimaan minä sentään siivosin avajaispäivän aamuna.

Matrikkelitaiteilijan kanssa tehtiin tonttikierrosta, ja tuntui mukavalta saada kehuja iisoppien ja kangasajuruohon menestyksekkäästä asettumisesta puutarhaan. Palkitsevaa, kun on itse onnistunut siemenestä viljelemään kasveja ja saa siitä vielä muidenkin huomiota.

Täällä kotona minua vartoo kassillinen raparperia, että syntyisi sitä chutneytä. Olen luvannut ohjetta jakaa vähän kaikille, vaikka itsekin sen ihan vaan netistä viime vuonna löysin. Pitääpä muistaa sitten kun on sen hetki.

Säälitti katkoa raparperin kukkavarret pois, mutta sellaiseen minua ovat viisaammat opettaneet. Vaikka minulla oli kotiin tuotavaksi ihan lahjakukkapuskia ja ruusuja, niin otin minä maljakkoon myös raparperin kukkia - ettei mene niiden upeus ihan haaskuuseen. Näyttää aika kivalta tuolla ruusujen rinnalla, vaikka itse sanonkin. Tulee kotoisa olo.

Seuraavan kerran kun menen mökille, on keskikesä ja akileijat kukkivat. Ne ovat selvästikin tykänneet antamastani huomiosta, joka on kyllä lähinnä ollut henkistä laatua. En ole vielä opetellut, että miten melko luonnonvaraista mökkitonttia tulisi lannottaa vai tulisiko ollenkaan. Tulipesien tuhkaa on tullut joskus laitettua jonnekin, ja oksasilppua. Niin, ja onhan meillä nyt sitä huussiainestakin - en melkein meinaa muistaa, vaikka tämä lienee jo kolmas kesä kun ulkovessa on käytössä.

Metsänreunaan kärrätyistä edellisten kesien kasoista lienee jo pahin kakka-aines haihtunut, ja materiaalia voisi laitella kukkasille.

Ai niin. Tarvitaan tunnistusapua. Viime kesänä muutamat mökkivieraat laittelivat tuomiaan taimia maahan, mutta minä en ehtinyt siinä hetkessä kunnolla perehtymään, että mitä istuttivat. Ja vaikka Matrikkelitaiteilija on aika hyvä puutarha-asioissa, niin joutui kyllä maistelemaan lehtiä että tunnisti edes itse istuttamiaan lajeja. 

Liiterin takanurkan viereinen "pelto" on nimittäin aika rikkaruohoinen ja on vaikea erottaa mikä on tieten tahtoen istutettu hyötykasvi ja mikä mahdollisesti uudelleen kasvamaan ispiroitunut ei-toivottu lajike. 

Esimerkiksi tällaisia oli kaksi, enkä ole sitä tontilla aiemmin havainnut. Matrikkelitaiteilijakaan ei ollut varma, että mikä se on. Ainakin siinä oli paljon ötököitä, eli jotain luomakuntaa kiinnostavaa tässä mysteerikukkasessa täytyy olla. Viisaammat, tunnistakaa ja kertokaa minullekin:

Sinne se nyt jäi, mökkipiha odottamaan. Katsoin äsken sääennusteita, eikä näy mitään erityisiä muutoksia. Tuuli osuu kylmästi Ryötönperälle vaikka aurinko paistaisikin - eli ei ihan kamalasti harmita olla nyt vielä hetki kaupungissa ja tehdä työvuoroja palkkansa eteen. Viime viikko oli minulle ensimmäinen virallinen kesälomaviikko, mutta sivutöiden merkeissähän se meni kun kerran oli siihen tarkoitettu.

Ihanaa, että silti ehdin nähdä tämän alkukesän mökilläkin ja haistaa kesäsateen tuoksun, joka on ehkä parasta ikinä. 

Mies kiusasi minua eilen, että kohta se on taas syksy. No niinhän se on, että aika menee aina vain nopeammin, ärsyttävää. Mutta kyllä minä siitä huolimatta aion huolella keskittyä kesäöihin, että on sitten sitä henkistä reserviä, josta voi syyshämärten laskeuduttua voimia itselleen ammentaa. Käsillä on siis niin sanottu tankkaamisen aika, johon on monta hyvää syytä pysähtyä.