Ui joutsenten kanssa

Hienosti heiniin onnistuin tarkentamaan kuvan. Edes johonkin!

Matrikkelitaiteilija sai viikonloppuna mökillä tosiaan uuden intiaaninimen. Ui joutsenten kanssa. Palaan siihen tuonnempana, sillä ensin olin hänen mukanaan metsässä. Tai ihan ensiksi minä olin viettänyt jo vuorokauden itsekseni Ryötönperällä, tipahtanut nukkumaan torstai-iltana kertakaikkiseen nuijanukutukseen ja herännyt perjantaina siihen, kun naapuripitäjästä soittaa kunnanvaltuutettu mielessään olevia asioita. Pitää sekin tässä ihan mainita, kun ei ollut ihan tyypillisin puhelu meikäläiselle. Mielenkiintoista oli vaihtaa muutama ajatus, ja tehdä pieni suunnitelma ensi vuodelle. Ihan vaan siviilihenkilöinä. Mutta kuitenkin.

Ihan oli omituinen olo, ja päivän mittaan selvisi syykin. Saan noin kerran vuodessa migreenin ja nyt oli se kerta. Ei tainnutkaan johtua ensimmäisen illan fiilistelyviinilasillisista vaan kaupunkielämän kiireisestä pätkästä, josta piti sitten näköjään toipua rankemman kautta.

Kyllä vähän otti nuppiin myös henkisesti, kun perjantaina en jaksanut oikein mitään. Torstaina olin sentään jo siivonnut pihapiiriä, leikannut nurmikon ja sensellaista.

Niinpä kun sain tontille seuraa viikonlopuksi, olin jopa vähän huojentunut kun saatoin alkaa kuluttaa aikaa seurusteluun - ettei ikään kuin ollut pakko koko ajan jotain puuhastella. Matrikkelitaiteilijalla oli mustikka-agenda, ja minä ajattelin että voisinkin sitten lähteä varovasti pään kanssa mukaan metsän viileyteen kantojen nokkiin istumaan, kun ei antanut luonto periksi mennä vaan pimeään kammariin nukkumaan. Luovutin vasta illallisaikaan ja jätin muut tähtitaivaan alle.

No niin, mutta siellä metsässä. Minä aika harvoin itse asiassa sillä tavalla retkeilen. Makoilin pitkin mättäitä, ihan kertakaikkiaan kelliskelin sekä selälläni että mahallani. Jälkimmäisessä asennossa oli helpompi ottaa kuvia. Mökkifarkkuihin tuli katu-uskottavasti mustikkaa persauksiin ja polviin. Pihkaakin näytti olevan. Kameran kanssa köllöttely vei kätevästi ajatukset hetkeksi pois konepajasta pään sisällä. En minä nyt mitään vuoden luontokuvia saanut otetuksi, mutta tallennan nyt muutaman päiväkirjanomaisesti tänne.

Useamminkin metsään voisi mennä. Suosittelen. Minä olen jo alkanut suunnitella, että saatan myös cityolosuhteissa tunkea itseni metsässä kävijöiden völjyyn.

Ei nähty mitään eläimiä metsässä. Harmi. Lauantaina sai kaveri kaksi näköhavaintoa metsäjäniksestä ja yhdestä mielenkiintoisesta kolosta. Mutta minä en ollut silloin mukana, koska patsastelin Lasipaviljongin uudella terassilla. Toinen ystävä - nuoruuskaveri, joka poikkesi tontille varmaan 20 vuoden tauon jälkeen - oli nähnyt postilaatikoilla ison kyyn. Olenkohan minä jotenkin kova römeltämään kun en koskaan näe villieläimiä. Jos siis lintuja ja oravia ei lasketa.

No sitten illalla saunarannassa uiskenteli onneksi tosiaan se laulujoutsenpariskunta. Ei ole näkynyt tänä vuonna jälkikasvua. Miksiköhän. Onko munavaiheessa jo tapahtunut jokin onnettomuus. Veden korkeus on ainakin vaihdellut järvessä paljon alkukesän (todella korkealla, myrskyisääkin oli) ja tämän elokuun välillä. Nyt oli vesi alhaalla, koska eräs matala krokotiilikivikin erottui. Ja viikonlopun aikana laski pinta vielä lisää, tuli esille eräs jännä simpukkarivistö nimittäin meidän uimaanlähtökivestä.

Ihmeen rennosti otti tämä joutsenpariskunta. Heillä ei ollut syytä draamaan, vaikka sen taju tuntuukin olevan tällä lajilla aika voimakas. Juteltiin pitkään siitäkin, että miten ei oikein sovi tuohon ylvääseen ulkomuotoon se valtava mellastus, jonka saavat aikaiseksi jos erehtyy muita lajitovereita samaan järvenpohjukkaan.

Onhan siitä ennenkin ollut puhetta. Että mm. varikset ottavat asiat hyvin paljon iisimmin. Harva sitä ymmärtää arvostaa. 

Ai niin! Torstaina kun noin kello 13 istuin pihaportaalle. Olin juuri saapunut tontille, kun ihana naapurin isäntä oli hakenut minut junalta. Niin eikö kuulu laukauksia läheltä. Pistin samantien viestiä metsästäjäystävälleni, että joko muka on sorsastus. Oli alkanut tuntia aikaisemmin. Sain perinteisen ohjeistuksen, että jos tulevat 130 metriä lähemmäs meikäläisen saunarantaa, niin saan älähtää.

Kaverikin oli lähdössä koiran kanssa töiden jälkeen metsästyshommiin, ja minä tunsin itseni tosi epäkaupunkilaiseksi kun ymmärsin toivottaa Onnea iltalennolle!. Pienet ovat ihmisen ilot.

Tänä aamuna eräs hienosti maastoutunut sorsastaja siihen kaislikkoomme sitten lipui. Minä mitään viitsinyt alkaa raivota, kun ei ollut sorsiakaan näköpiirissä. Ihan oli hiljaista. Tein pikkuisen suuremmilla eleillä rannan lähtöjärjestelyliikkeitäni ja näyttävästi seisoskelin venettä tuijottelemassa. Niin sillä se sitten lähti. Minähän en varsinaisesti vastusta metsästystyyppistä toimintaa, jos nyt en halua olla paikan päällä sitä todistamassakaan. Itku pääsisi ammutun linnun äärellä kuitenkin.

Voisi kuvitella, että meidän joutsenet hermostuvat sorsamiehiin. Mutta ei. Enkä minä vasitenkaan uskaltaisi mennä kansallislintujen keskelle uimaan. Tulisi kumminkin nokasta tahi siivestä. Mutta Matrikkelitaiteilija meni, ja kyllä se näytti mielenkiintoiselta. Sellaisia ne taiteilijat ovat. Toista se on tällaisella tavallisella arkajalalla. Rannassa vaan valokuvataan.

Minulla taitaa olla muuten enemmän opiskelemista itseni kuin kameran kanssa. Kun ei meinaa millään tässäkään asiassa antaa luonto periksi, että siis sallisin tilanteissa automaatin hoitaa tarkennuksen. Oma reaktionopeuteni on vielä - huomatkaa vielä - aika alkeellista luokkaa, ja niinpä syntyy tilannekuvista suhrua. Minä nyt sitten, tosin vasta joutsenkuvien jälkeen, viikonloppuna jo pikkuisen harjoittelin antaa kameran hoitaa tarkennusta.

Minä niin vierastan itse ajattelevia laitteita ja ohjelmia. Että mistä se kamera voi muka tietää, mihin minä haluan tarkentaa. Eikä se kyllä aina tiennytkään. Jatkan opiskelua.

Mutta moottoripyörävieraista otin kuvia vielä ihan käsivaralla. Meillä kävi nimittäin yökylässä kaksi ohikulkumatkalla olevaa pyörägurua, ja kyllä harmittaa että jäi perjantai-iltana mehevimmät Eurooppa-tarinat kuulematta. Oli vaan ihan pakko mennä sinne migreeniunille. Toinen moottoripyörämiehistä on vieläpä apteekkarin puoliso, niin tiesi sen minkä minäkin, että pimeään huoneeseen vaan makaamaan. 

Minähän en motskareista mitään ymmärrä, vaikka isän tyttö olinkin. Jotenkin meillä oli aina kaikkea muuta puhuttavaa kuin isän pyöräharrastus. Lapsena olin toki kyydissä ja tosi polleva omasta kypärästä. Muistan, miten kutitti jalkapohjia se pyörän tärinä, kun piti pitää koivet paikoillaan niissä tellingeissä, joiden nimeä en tiedä. Kerroin pohjoisen moottoripyörähemmoille, että isä olisi viihtynyt heidän seurassaan. Samanlainen rauhallinenkin oli, kuin nämä kaksi kaveria.

Kyllä oli lauantaiaamuna Ryötönperällä tavallista juhlavammat aamupörinät, kun yövieraat lähtivät jatkamaan matkaansa. Toivottavasti tulevat vielä joskus uudelleen. 

Nyt tulee muuten hyvä vinkki naisille, jotka haluavat tehdä puutarha-asioillaan miesväkeen vaikutuksen. Minullahan ei sellaista tarvetta varsinaisesti ole, mutta kylläpä vaan oli yllättävää saada omista viljelyksistä varauksetonta huomiota. Nimittäin valkosipulit, jotka tänä viikonloppuna nostin. Kaikki yhdeksän. Moottorimiehien aikana oli esillä vasta ensimmäinen testinostettu yksilö, joka oli yhtä täydellinen kuin loputkin kahdeksan.

Ihan sain kuulla juttua epäonnistuneista valkosipuliviljelykokeiluista, ja oikein pysähtyivät asiaa pohtimaan. Minä tietenkin rehentelin sillä, miten olen tätä kantaa saanut hienosti lahjaksi blogiystävältä kaksi vuotta sitten. Miten olen opetellut, että on luovuttava upeimmista yksilöistä ja käytettävä ne taas siementarkoitukseen. 

Joku sanoi, että kahden vuoden välein pitäisi vaihtaa viljelypaikkaa - ja nyt minä voinkin sitten öiden unettomina hetkinä alkaa miettiä sitä, että minne minä nyt tänä syksynä iskisin siemenkynnet. 

Ja sitten kun kävi se nuoruuskaveri - raavas lihansyöjämies hänkin - niin kun esittelin tiluksia, ja vaan viittasin ohimennen, että tuossa on noi valkosipulit - niin hän piti sitä jotenkin aivan mahtavana, että omasta maasta saa ruokaansa tätä ihanaista maustekasvia. Että tosiaan, tätä minä en vielä miehistä tiennytkään. Valkosipulia viljelevä ihminen on siispä arvostettu! Oppia ikä kaikki. 

Ehkä minä teen ensi vuonna kokonaisen valkosipulipellon? Vaikka niitylle, koska sen tulevat sähkömiehet maakaapeleineen möyrimään pilalle joka tapauksessa.

Maistettiin jo yksi kynsi. Ärhäkkä oli, ihana! Ja kun toin sen "avatun" valkosipulin äsken laukussa kotiin, niin kyllä voin sanoa että haisu ei ollut mitenkään vaisu. Hyvä, etten alkanut leperrellä. Mutta eivät sipulit ehkä ymmärrä ihmispuhetta. Ne ymmärtävät hyvän kasvupaikan ja näköjään tykkäsivät vielä siitäkin, että harrastin kasvupenkissä katetta. Leikattua nurmikkoa ja rannan kaislajätettä.

Unohdin dokumentoida kantarellit. Niitä syötiin eilen illalla kermakastikkeessa. Päivällä oli nöyremmät eväät. Jos Ryötönperällä ylipäätään syödään lounasta, niin se on melkein aina eilisen jämiä. Vaikka Matrikkelitaiteilija on myös meidän seurueen salaattiekspertti (jota erityisesti ilahdutti salaattiviljelmäni ja kaksi kasvihuonekurkkua, jotka käytettiin. Kolmannen vein tänään naapuriin.), niin lounaalla mentiin huvittavan vaatimattomalla tyylillä:

Salaatti ja sen kastike.

Vaikka perjantai menikin melkein harakoille, niin kyllä tämän viikonlopun loppusaldo oli silti ihan hyvä. Erityisesti tykkään nyt siitä, että sain pihapiiriä jo vähän siistimpään syyskuntoon. Vaikka paljon jäi vielä tekemistäkin. Toivottavasti lumi tulee tänä vuonna myöhään, ja ehdin kaiken sen, mitä toivonkin.

Ainakin polttopuutalkoot täytyy pitää. Pistää kavereille almanakka-asiaviestiä, ja alkaa organisoida. 

Paitsi, että nuoruuskaverilla on parinkymmenen kilometrin päässä paljon kuulemma kuivaa puuta, että sieltähän minä voin joulun tienoilla hätävaraostaakin, jos ei ehditä talkoilla. Pakko ehtiä. Koska se olisi myös kivaa.

Torstaina, kun elin vielä aikaa ennen päänsärkyä, otin itsestäänlaukaisijalla patsastelukuvan. Minä siinä suunnittelen hommiin alkamista. Kamera oli Lasipaviljongin uudella patiolla vaaterissa. Hieno on se patio! Raportoin siitä sitten toisen kerran, kun on laajennusosa ja käsittelytyöt tehty. Avajaiset pidetty. Kyllä minä siitäkin vielä jonkin spektaakkelin saan aikaiseksi tässä syksyn mittaan.

Käytiin tänään vielä kotimatkalla vähän metsässä Mäntässä. Matrikkelitaiteilijalla on siellä ollut esillä ympäristötaidetta, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten yleisö oli osallistunut. Mielettömästi hyvällä mielikuvituksella ja silmällä kyhättyjä ristejä keskellä metsää. Ihan alkoi omakin ajatus taas raksuttaa, että mitä kaikkea sitä voisikaan omallakin tontilla toteuttaa.

On ehkä vähän noloa, että minä taiteilijan tyttärenä alan kumminkin ajatella käytännöllisiä vaikka edessä on henkevää veistosta ja muuta. Mutta minkä minä sille voin, että heti tuli taas mieleen se lintujen talviruokintapiste mökille, kun näin alla olevan järvessä lepäävän veistoksen. Jotain tuota kokoluokkaa se voisi tosiaan olla, Ryötönperän lintukatos. Sitten pitäisi vain keksiä, että miten sen järjestää niin, etteivät kaki ruokaansa, siivekkäät.

Jätän edelleen ajatuksen hautumaan, ehkä kohta se kanavoituu myös googlailuksi ja ennen pakkasia toiminnaksi. Saas nähdä.

Ravintolapäivää ja retkilounasta

Olenkohan tietämättäni heinäsirkkakuiskaaja? Hän oli aivan vakuuttunut, että syömme lounaan yhdessä.

Olen ollut ihan pistoksissa, että pääsen raportoimaan. Vaikkei ole yhdenyhtäkään puutarhakuulumista. Eikä oikein aikaakaan. Vireystilastakaan en lähtisi hehkuttamaan. Eilen illalla laskin, että olin kolmen vuorokauden aikana viettänyt kotona yhteensä 12 tuntia. Aika haipakkaa on pitänyt, mutta on se ollut sen arvoistakin. Ajatuksia ja tunteita on ehtinyt pörrätä mielessä monenlaisia, ja yksi päällimmäisiksi jääneistä on ollut se, että joskus nolottaa saada palkkaa.

(Viikonvaihteen kiireeseen sen verran lisäystä, että sen ei siis tarvitse tarkoittaa uhrausta tai meriittiä. Silloin on ihmisen elämä palkitsevimmillaan, kun voi valita. Minulla oli tällainen tilaisuus, jonka käytin. Kaikilla tässä maailmassa ei ole samoja mahdollisuuksia, ja olen siitä tietoinen. Jos olisin barrikadiainesta, lähtisin asiasta myös niin sanotusti kadulle.)

Tietysti toimeen pitää jollakin tulla, jokaisen. Lainoja lyhennellä ja sitä rataa. En minä sillä. Itselläni menee vapaa-aikaa kaikenmaailman notkumiseen ja suunnitteluun, ja jos minä vaikka käyttäisin tähänkin blogin nakutteluun menevät viikkotunnit johonkin yhteiskunnallisesti arvokkaampaan, niin siitä saattaisi vaikka taas joku löytöeläin tahi Lapinlahden miljöö hyötyä. Vaan tässä minä jälleen istun, sydäntäni purkamassa. Pitääköhän siihen tulla muutos.

Pääsin nimittäin Helsingin Ravintolapäivän yhteydessä toteamaan vapaaehtoisuuden mielettömyyden. Seuraanhan minä sitä työarjessakin, mutta nyt oli erillistempaus. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että sain olla mukana ja oppia itseäni pätevämmiltä ihmisiltä, hengailla sotkemassa toisten ajatuksia, jotka lähtökohtaisesti olivat yhtä kirkkaita kuin oli itse päiväkin. Ei se ollutkaan lopulta niin vaikeaa poiketa pois omilta vahvuusalueilta, jos ymmärsi suhtautua omaan rooliinsa keskimääräistä nöyremmin.

Minä suhtaudun valtavalla kritiikillä sekä epämukavuusalue-termiin, että ylenpalttiseen nöyryyden korostamiseen, mutta nyt tässä omassa asiayhteydessäni ei vain oikein ole muitakaan sanoja. Olen jopa saattanut pikkuisen kasvaa ihmisenä. On jäänyt aika järjellinen tunne, kun sai tehdä hyvää ja järkevää näkyvyystyötä lämpimien ja viisaiden tyyppien kanssa rinnakkain. Erittäin tervehdyttävää antaa roolien sekoittua, olla mukana mahdollistamassa. 

Kuulkaas nyt vaikka tätäkin. Minä sanouduin irti ruokatarjoilupäätöksenteosta. Sanouduin irti taulukko-ohjelmasta. Enkä minä keskustellut elmukelmunkaan kanssa. Enkä kuppikakkujen koristeitakaan pystynyt väsäämään kuin kaksi klönttistä kappaletta. Annosmäärien ja talouslaskelmien kohdalla meni ajatus rikki kokonaan. Kuljetteluunkaan ei minusta autottomana ollut apua, ja kun viikon takaisen moottorisahaamisen vuoksi oli oikea rannekin vähän vielä niksallaan, niin painavimmat asiatkin laskin muiden käsivarsille.

Minä pistin siispä edustusteepaidan ylleni ja varasin juoksutytön roolin. Kameran otin mukaan melkein laiskuussyistä - mutta oli siitä toki iloakin. Tuli tapahtumaa dokumentoitua. Kun muut ahersivat, näpsäisin myös taidekuvan, jonka tallennan nyt tänne. Ettei huku iPhoton uumeniin.

Minusta ei koskaan tule sisäänheittäjää. Markkinoinnin lahjat ovat jaettu ihan muille ihmisille. Mutta alettiin kyllä suunnitella sellaista ennustajaeukon kristallipallotelttatyyppistä häkkyrää seuraavaan tapahtumaan. Siellä minä voisin odotella tilittämisen tarpeessa olevia ihmisiä ja kupposen ääressä kuunnella. Olisin vähän niin kuin sellainen pop up -juttelija. Senhän minä osaan. Varsinkin koirien kanssa. Ja lasten. Ja vanhusten.

Vahvuusalueensa kullakin. Hyvä, että menevät ristiin, niin syntyy oikeanlaisia kokonaisuuksia.

Eilen aamulla pelkäsin ensin pikkuisen käärmeitä. Oli kuitenkin sunnuntain tempauspäivän jäljiltä vielä niin itseriittoinen olo, että riisuin silti heti kengät pois ja aloin nauttia puolihylätyn leirikeskuksen tunnelmasta. Siihen oli hyvä tilaisuus, kun olin paikalla ensimmäisessä aallossa järjestelemässä rantapöytää kehittämispäiväkuntoon. Listalla oli paljon vakavia asioita, ja niiden käsittelyä kyllä helpotti miljöö.

Tuskanhikisessä palaverihuoneessa olisi mennyt hermo. Onni on, että voi edes kerran tahi pari vuodessa päästä ulos töihin.

(Muistan aina sen, kun joskus tein vähän sijaisuuksia vanhaan lukiooni. Ei tarvinnut oppilaiden kauankaan ruikuttaa, kun oltiin jo englannin tai yhteiskuntaopin parissa nurmikolla. Olin juuri sellainen sopivan huijattava sijaismaikka. Minusta ei koskaan tulisi jämäkkää opettajaa. Arvostan liiaksi ulkoilmaa.)

Valehtelin äsken ehkä vähän. En minä mitään palaveripöytää siellä kehittämistyöpäiväpaikalla järjestellyt. Levautin pöytäliinan ja lähdin kahlaamaan. Ihana hiekkaranta. Sain viikonlopun rupeamani vuoksi ylimääräistä armoa ja loikoilin laiturilla noin yhdeksästä kymmeneen odotellen muita työkavereita. Niin mahtava fiilis oli siinä hetkessä, että melkein sekin hävettää. Saatoin torkahtaakin hetkeksi.

Oli pakko ottaa taas feetie:

Oman feetiensä rantaveden hiekkaan oli jättänyt myös räpylälintu, enkä koko päivän aikana lakannut ihmettelemästä sitä, että miksi se ei huuhtoutunut pois. Kuinka kauan räpyläfeetie voikaan kestää veden alla? Nyt kaduttaa, etten kuvannut omia kahluujälkiäni. Ajatella, jos ne vaikka fossiloituvat sinne ja olen vihdoinkin onnistunut jättämään itsestäni ikuisen muiston.

Olisi pitänyt käydä kokonaan uimassa. Kun kerran olisi ollut mahdollisuus. Minä olin sen verran väsynyt ja järven tuulivirikin sen aiheutti, että osan aikaa olin ihan pokkana villapaita päällä. Mutta se, että saa olla työystävien seurassa rannassa paljain varpain - vaikka miten olisi rankat teemat - on sekin vaan hyvä syyskauden lopullinen käynnistys.

Kun koko työkaverilauma tekee kolmea vuoroa, on erityisen harvinaista saada istahtaa alas yhdessä niin, että kaikki ovat paikalla. Niin tapahtuu noin kaksi kertaa vuodessa. Nautittiin sen kunniaksi vähän kuplivaa, ja minä tietenkin harhauduin miettimään, että jassoo - voisin pakastaa Ryötönperän viinimarjapuskien lehtiä. Tai kuivata?

Talvea varten. Sitten uuttaa niistä lientä ja yhdistää kuplaveteen. Itseni tuntien lorauttaa joukkoon vaikka pikku tujauksenkin. 

Nyt kun oltiin virallisten asioiden äärellä, ei hömpsyttely tullut kysymykseenkään. Mutta minä kyllä silti (heh) santsasin kuplajuomaa, koska se oli poikkeuksellisen hyvää. Otin mainoskuvan:

Minulla oli kehittämispäiväretkelläkin kamera mukana, ja sain siitä(kin) hyvän syyn välillä nousta jalottelemaan. Istumahommiin ei ole vielä kesäloman jälkeinen fysiikka aivan tottunut. Tajusin, että olimme ehkä viimeistä kertaa yhdessä toistaiseksi, sillä yksi saa kohta jälkikasvua ja toisen työsuhde ehkä vähän vielä auki. Seuraavalla kerralla on erilainen kokoonpano, joka tuskin on yhtään huonompi. Mutta silti. 

Minulla on poikkeuksellinen kyseenalainen kyky tehdä asioista numero.

Otin taas monta valokuvaa. (Vaikken olekaan vielä siirtynyt älypuhelinaikaan, niin taidan olla sillä tavalla ajan hermolla, että mikään mitä ei kuvata, ei muka ole totta. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä trendistä. On kiva elää digiaikaa, mutta pitäisikö muistaa myös se, ettei koko ajan tarvitse tallentaa asioita kuviin. On se riski, että muistot hukkuvat uutisvirtaan. Kun kerran painaa enteriä, niin sitä jo miettii seuraavaa selfietä tai feetietä. Tekemiset unohtuvat nopeasti. Mutta onko siitä haittaa. Mikä sitten on arvokasta ja mikä ei. Jään miettimään, ja kirjoitan teille sitten aivoituksistani 100 sivun loppuraportin.)

Vaikka kuinka olen pokkaihmisiä varsinaisessa työssäni, niin olen ärsyttävän liikuttuvaa sorttia lähipiiriin liittyvissä käännekohdissa. En sentään alkanut eilen itkeskennellä, vaikka työkavereita halailin ja lääpinkin kaikesta jälleennäkemisen ilosta. Siis tauoilla. Alla olevaan kuvaan olen saanut julkaisuluvan. Halusin tallentaa työyhteisöä kohta varmasti liikuttavan nuorison kehitysvaiheen. Siellä kasvaa yksi tulevaisuuden toivo, niisk:

Työkaveri kiinnitti samaan huomiota kuin minäkin. Oli linturintamalla hiljaista. Surtiin sitä hetki. Kuunneltiin. Syksy. Kyllä palaveeraukseen olisi kevätaikana tullut montakin siivekkäiden keskeytystä, mutta toista on elokuussa. Vaikka ei me retkilounastamme mitenkään hiljaisuudessa syöty. Minun monologieni lisäksi pari hanhea trööttäili, ja lokkejakin oli. Mielestäni kuulin myös korppeja vastarannalta.

Varasin itselleni grilliryhmässä olemisen roolin, ja ojentelin asioita kaverille. Nautin tulipesän loimusta siinä kohdassa, kun aurinko oli jo siirtynyt rantakoivujen taakse. Tykkäsin elämästä kovasti, ja työystävien kiusoittelusta erityisesti. Mään ai laav to grill. Ja mustikkapiirakkaa. 

Onkohan erilaista olla Suomessa töissä. Tai siis - alan nyt näköjään ikävöidä joka paikkaan. Mitähän vastaavaa olisi vaikka suosikkipaikassani Italiassa? Sardiniassa? Siellä, missä yksi henkinen perheeni asuu. Mään, ai laav tu kierittää tätä itse tehtyä makkaraa tulen ylle ja sitäpaitsi on kotikulmien kalakaupan hammasahvenkin tuossa sivuliekillä tulossa.

Ehkäpä annan nyt periksi. Kukaan ei jaksaisi ikinä lukea loppuun, jos alkaisin muisteloida ja sitä reittiä päätyä kaikenlaisiin visioihin. Jos vaikka kesäloman mökkierakoituminen tekikin hyvää, niin ei tämä kyllä ihmistä ole pahentanut - tämä lajitovereiden kanssa tekemisissä oleminenkaan. Kyllä se niin vain on. Että hyvä on yhdessä olla ja toimia.

Lauma-asiaa olen miettinyt myös. Tykkään siitä paimenkoirien ja monien muidenkin ideologiasta, että porukka pidetään kasassa. Vaan ihmisenä tykkään myös siitä, että on mahdollisuus olla itsekseen ja sitten taas liityä johonkin seurueeseen. Kun on sopiva hetki. On todellista etuoikeutta, kun voi valita. Pitäisi pystyä olemaan sinut senkin asian kanssa, mutta välillä tulee mieleen globaali epätasa-arvo, ja sitten menee yöunet.

Niin kuin pitääkin.

Jos vaikka onkin oma huusholli sekaisin ja postit avaamatta, niin aina löytyy joku, jolla on asiat enemmän levällään. Ja minä se vaan ajattelen jo ylihuomista, kun pääsen mökille katsomaan uutta Lasipaviljongin terassia. Ihanaa, että se on poissaollessani sinne tehty. Kuuden kesän aikana vasta toinen projekti, jota en ole ollut itse valvomassa.

Juuri tänään kuitenkin ajattelen, että onkohan se vähän toisarvoista.  

Pitkä lauantai

Pikkuisen jopa köllöttelin omalla maalla.

Mökkiläisyyden psykologia on aika erikoista. Kun pitkän maalla olon jälkeen lähtee kaupunkiin, niin viimeiset päivät menee murehtiessa, kuten olette huomanneet jollotuksistani. Mutta kun käsillä on vain tavallinen viikonloppu, niin lauantai tuntuu ihanan pitkältä. Olen tätä ennenkin pohtinut ja todelliseksi ilmiöksi havainnut keskustellessani muiden vertaismökkiläisten kanssa. Kunpa sitä oppisi pois kokonaan siitä maalta pois lähtemisen surusta, kun aina voi palata uudelleen. Lupaan, etten enää jankuta sitä angstiani täällä.

Nyt oli käsillä sellainen tavallinen viikonloppu. Paitsi että siihen sisältyi pakettiauto ja perikunnan taiteen roudausta, mutta siihenhän minä olen tottunut - enkä lauantaina lotkauttanut eväänikään kulttuuriaitan suuntaan. Ihan hyvin ehti pakata tänä aamuna.

Miehiä pyöri tontilla oikein kaksin kappalein, kun ystävä lähti mukaan perjantaina. Paitsi että enemmän olivat kalassa, kolme kertaa lauantain aikana. Taisi heilläkin olla sama tunne pitkästä ihanasta päivästä, jonka aikana sitä kokee ehtivänsä vaikka mitä. Minä keskityin vain niihin tekemisiin, jotka huvittivat. Esimerkiksi leikkelin yrteistä kukintoja pois - niin minua on neuvottu, ettei tule kitkerää. Ja sitten lähinnä tuoksujen ja esteettisyyden ilosta tein muutaman nipun kuivumaan.

Hanna Pakarinen soitti radiossa nostalgiabiisejä 80-luvulta, ja minä oikein tosissani tunnelmoin yrttieni kanssa. Oli jotenkin kodikasta puuhastella yksin - mutta siten että miesväki oli vain "merellä" ja palaisi kohta saunaan, jonka olin jo laittanut lämpiämään. Sananmukaisesti koin viettäväni laatuaikaa.

En oikein tiedä, voiko persiljaa tai piparminttua kuivata, mutta kokeillaan. Ihan hirveästi teki mieli nostaa jo valkosipulitkin, mutta jätin ne maahan vielä.

Viikonlopun kliimaksi oli se, että parin vuoden tauon jälkeen tartuin moottorisahaan. Valvovan timber-ystävän paimentaessa vieressä. Agendalla oli myrskyvaurioryteikön rankojen pätkimistä. Ne ovat sopivan kokoisia meikäläisen osaamista ajatellen. Eivät liian massiivisia. Ensin oli työasento vähän kuulemma hupaisa. Pyrstö pystyssä aika kaukaa sahasin. Sitten sain neuvoja järkevämmästä otteesta, ja työ sujuikin tosi hyvin. 

Tajusin jopa ilman erillistä ohjeistusta, ettei minun tarvitse puristaa sahaa. Ihan rennosti voi olla kädet, ja antaa koneen tehdä työtä - minä vain ohjailen. Kypärä on minulle pikkuisen iso, ja kaveri sai aina välillä sitä nostella ylös silmiltä kun minä tärkeänä pidin sahaa käynnissä. 

Kiva oli ihailla kätteni jälkiä, minä muutaman satsin tein jo klapeiksikin asti. Mikään ei ole parempaa terapiaa syyskauden ensimmäisen - paljon ajatuksia herättäneen - työviikon jälkeen, kuin saada askarrella polttopuuhommissa. Minulla on nyt vielä kotiinkin palattuani ihan tosi järjellinen mieli.

Halusin kokeilla myös niiden vähän paksumpien runkojen sahaamista, eikä se sittenkään niin kamalan vaikeaa ollut. Jatkan ehkä ensi kerralla. Ystävä dokumentoi, ja minä halusin tietenkin tiedottaa tekemisistäni koko maailmalle eli facebookiin. Kamalasti tuli tykkäyksiä! Sitten - hittolainen - ymmärsin, että ehkä ihmiset luulivat minun myös kaataneen kuvan koivut ihan itse. 

Nyt minä siis tunnustan, että paikallinen ammattimetsuri meillä kaataa tuon kokoluokan puut, ja pätkiminen jää isäntäväelle - eli minulle. Tai timber-ystävälle.

Huomasin, että moottorisahaamiseen tulee vähän niin kuin sellainen himo. Ensinnäkin urheilumielessä se tekee hyvää surkastuneille käsivoimilleni. Toiseksi on tietenkin hyödyllisyysmomentti. Ihana on talvella laittaa tulipesiin itse urakoituja oman tontin puita. Ja kolmanneksi toki se aivojen nollausnäkökulma. Ainoa pulma moottorisahassa on se, etten saa sitä itse käyntiin. Mikä on tavallaan hyväkin, koska ikinä ei saa sahata jos on tontilla ihan yksin. Jos vaikka sattuu onnettomuus.

Vaikka - kuten kuvasta näette - meillä on kunnon viiltohousut (aika hiki tulee niissä), mutta naisten turvakengät pitäisi vielä hankkia. Minä olen kaupungissa pikkuisen huvittuneena seurannut metsuriseksuaalimuotia - pörröpartaisia nuoria ruutupaitaheppuja katukuvassa. Onkohan heistä monikaan oikeasti edes koskenut koskaan moottorisahaan. Minä olen! Olen asiasta huomattavan ylpeä.

Metsurihommissa pöristelyn jälkeen pienet puutarhatyöt tuntuivat kyllä aika piiperrykseltä. Paitsi, että Lasipaviljongilla koin todellisen yllätyksen. Kasvihuonekurkku oli yhtäkkiä tehnyt valtavan hedelmän! Se käytettiin dinnerillä hölskytyskurkkumuodossa, eli viipaleina etikkaliemessä. Vähänkö oli omavarainen olo. Ja etenkin tällaisen kesän jälkeen, kun en ole yhtään ehtinyt panostaa viljelyshommiin.

Se oli ehkä Luontoäidin merkki minulle, että ei joka vuosi tarvitse hyötymaa-asioita ottaa niin vakavasti, että pienikin riittää. Mutta että itse siemenestä kasvattamani kurkku tuosta noin vaan yhtäkkiä yksinään voikin hyvin. Kiitos kuuluu myös naapurin rouvalle, joka on käynyt kastelemassa. Jos tulee vielä toinen kurkkuhedelmä, niin ehkä lahjoitan sen hänelle.

Naapureita lupasin jeesata myös talven polttopuiden kanssa. Siis pilkkomalla. Kun puolentoista viikon päästä palaan Ryötönperälle, hilaan klapikoneen heidän pihalleen ja pistän pilkkoen. Sitten minä kehtaan jatkossakin pyytää heitä pitämään tiluksiani silmällä aina poissaollessani. Ja voin soittaa kaupungista, jos vaikka iskee neuroosi. Että käyvät katsomassa keittolevyt ja töpselit. Erinomaisen kätevää.

Juu, ja salaattiakin saatiin muuten illallispöytään omasta kasvulaarista! Kun minä siihen autioon laatikkoon juhannuksen jälkeen heitin muutaman siemenen. Kyllä tosiaan hieman suurpiirteinenkin viljely voi kannattaa. Suosittelen.

Ja ihmeteltiin sen Ryhtimaalle ilmestyneen mustajuuren kukinnan jälkeistä olotilaa. Avattiin yksi "kota" ja siellä oli sellaisia höytyviä. Minkähänlaisia niiden kuuluu olla, että ne voisi iskeä maahan juurtumaan? Viisaammat, neuvokaa. Pitääkö vielä odottaa - tuleeko niistä siemeniä koskaan vai onko voikukkamainen tapa lisääntyä?

Maisteltiin myös Ryötönperän historian ensimmäistä piparjuurta. Pieni se oli - se juuri - mutta sitäkin ärhäkkäämpi. Ihana maku. Minä aloin jo suunnitella piparjuuritahnan tekemisen opiskelua. Niin, ja mites sitten kun nostaa piparjuuren - niin sehän häviää sieltä maasta. Että mitä se puhe on sen leviämistaipumuksesta. En oikein ymmärrä. Koska soisin tosiaan sen kasvin alkavan viihtyä meillä. 

Ihan parasta olisi, jos monivuotiset leviävät ruokakasvit asettuisivat tontille.

Enemmän pitäisi pitää huolta myös marjapuskista. Niitä kun ei ole todellakaan riesaksi asti, ihan muutama vain siellä täällä villiintyneissä paikoissa. Vielä ei ollut ihan kypsää. Voi olla, että ensi kerralla kun menen mökille, niin linnut ovat noukkineet marjat parempiin nokkiin. Hyvä niin. Minusta sekin on ihan reilu jako, koska en vielä ole talviruokintaa siivekkäille mökillä tarjonnut. Niin saavat edes jotain.

Kyllä ensi talvena voisin tehdä siihenkin asiantilaan muutoksen. Eiköhän naapuri voisi käydä lintulautojakin täydentämässä minun ollessani kaupungissa. Olisi ihanaa laittaa pystyyn pieni ruokintapaikka - alankin heti suunnitella sitä. Riittävän iso, mutta hygieninen. Jos oravilla on mahdollisuus siitä hakea sapuskaa, pitää ostaa siemeniä säkeittäin. 

Jos vaikka veronpalautusrahat sijoittaisinkin uusien farkkujen sijasta metsän eläimiin? Kyllä voisi olla vuoden hyvä teko se. Paitsi jos oikein markkinoisin, niin myöntäisiköhän joku puutarhakauppa linnunsiemenet blogiyhteistyönä? Pitäisi ehkä saada ensin muutama uusi lukija, kun enhän minä missään megasuosiossa tässä paistattele. Ihan ymmärrettävää.

Miesväki savusteli ensin päivällä saalisahveniaan. Vieheeseen oli kuulemma tarttunut myös alimittainen hauki sekä mielenkiintoinen simpukka. Jälkimmäinen oli tipahtanut pois ennen dokumentoimista. Illalla pönttö viritettiin uudelleen nuotion päälle, ja dinneriksi oli savustettua pakasteporoa. Kyllä se oli vähän kitkerää. Se on onnistunut koko mökkihistoriassa täydellisesti vain kerran, ja siihen pyritään aina välillä.

Minä aloin haaveilla kumminkin taas grillipizzasta. Mutta pitäähän sitä antaa ihmisten toteuttaa eksperimenttiviettejään. Niinpä aina välillä syödään kaikenlaista kummallista. Mutta horsmaa minä en enää suuhuni laita, onhan siitä ollut puhetta.

Ruoasta puheenollen. Timber-ystävä on hyvin altis hyttysille. Minä vähemmän. Koska häneen iniseväiset tarttuivat, niin ystävä pisti hyödyn kiertämään ja lahjoitti itikoita yhdelle mökin aktiivisimmista hämähäkeistä. Ei sekään ihan huonoa meditaatiota ole, seurata miten kahdeksanjalkainen saapuu piilostaan aterialle.

Minä vain mietin, että miten se jaksaa syödä itsensä kokoisia hyttysiä. Vai onko lapsikatras odottamassa pesäkolossa? En tajunnut jäädä katsomaan, mutta ehkä ensi kerralla tutkin asiaa lisää. Nuorena minä kammoksuin hämähäkkejä, mutta en enää. Ne kuuluvat elämään, ja eiköhän niistä ole hyötyäkin.

Minä en oikein ehdi nyt kirjoittaa pidempään, vaikka olisi kaikenlaisia ajatuksia. On nälkä ja nukkumaankin pitää mennä pian. Saavuttiin kotiin normaalia myöhempään, kun piti kantaa tauluja ja palauttaa pakettiauto Lauttasaareen. Hyvä on mieli, ja se on pääasia. Mökkirannassa oli tietenkin kaikki kunnossa - turhaan olin kipuillut kaupungin öissä sitäkin asiaa.

Minä olen havahtunut taas siihen monta kertaa jankuttamaani välivuodenaika-asiaan. Kuinka on kiva seurata luontoa. Kanervat alkavat juuri kukkia ja kesäkukkaset muodostaa siemenkotiaan. Akileijoja lähinnä tarkoitan. Kun puolentoista viikon päästä menen takaisin Ryötönperälle, alkaa varmaan olla jo pieni syystöidenkin aika.

Voin niittää ryvettyneimpiä kohtia ja hoitaa paskakaivosireeniä. Tehdä lisää polttopuita.

Ai niin! En suorittanut eilen syystekstiiliarvontaa, koska ei tarvinnut. Olisi kyllä ollut hauska rituaali, mutta olipa minulla sitä metsurihommaa ja muutakin tekemistä. Viime kirjoituksessani kun kerroin niistä äidin kankaista, niin Taru ja Rouva Pioni olivat kiinnostuneita. Minä lähetän heille molemmille omansa - jahka saan osoitteet sähköpostiin (vink vink).

Jotenkin sittenkin kiva tunne lähteä kohti uutta vuodenaikaa yhdessä teidän kanssa.

Lämpöaalto aiheuttaa melkein liikutusta, vaikka tykkäänkin nukkua enemmän viileässä. Mutta nyt en valita. Kohti uutta viikkoa ihanan levollisin mielin. Sitä samaa teille!

Jalkaselfiet. Niin. Jäin miettimään, onko niille jokin oma nimi. Footie? Feetie?

Elo-, syys-, loka-, marrastekstiili

Nyt saattavat mennä vähän puurot ja vellit sekaisin, kun teenkin tänne pienen tunnelmapalan äidin taiteeseen liittyen, enkä sinne "äitiblogiin". Vaan, kun taannoin sain inspiroivaa palautetta Ryötönperän filmifestivaalin pöytäliinasta, niin keksin mökillä aika pian sen jälkeen, että miksen voisikin tehdä aiheesta pientä reportaasia tännekin - ja saattaa meidät kaikki mahdollisesti uusin ajatuksin elokuuhun.

Minähän en ole mikään varsinainen sisustusihminen, enkä etenkään hyvä valokuvaamaan kokonaisuuksia interiöörimielessä - niin samalla voin vaikka tässä aiheuttaa itselleni uuden aluevaltauksenkin. Tai siis ainakin harjoitella. Lisäksi filosofiaani on aika pitkään kuulunut hyödyntää sitä kaikkea, mitä minulla käsissäni on - sen sijaan, että lähtisin kauppaan uusien asioiden perään. Eikä kyllä olisi sellaiseen varaakaan. Tavallaan ihan vapauttavaa.

Nyt on vuosikausia pimeässä kassissa möllöttäneiden kankaiden vuoro aiheuttaa inspiraatiota.

Vaikka tokihan minä olen sitäkin markkinaideaa mielessäni muhittanut, että mitenkähän näistä äidin performanssikankaista saisi teetettyä oikeaa metritavaraa, kehen pitäisi olla yhteydessä ja kannattaisikohan se edes. Ja sittenhän minä pöljänä kuuluisin niihin, jotka toivoisivat ihmisten menevän shoppailemaan. No, ehkä emme puhu nyt näiden kuosien äärellä mistään megasuosion mahdollisuudesta. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää.

Olen päättänyt huvikseni arpoa teidän lukijoiden kesken yhden kankaan, ja jos kukaan ei osallistu - ei se mitään - kyllä minulla näille käyttöä riittää. (Jos yhtäkkiä tuleekin arparyntäys, saatan innostua arpomaan kaksikin.)

Muistan sen performanssitilaisuuden. Ei varmaan kauas heitä, jos arvelen vuodeksi noin 2005 tai jotain sen ympäriltä. Oli Helsingissä Kallio kukkii -tapahtuma, keväällä. Tai Kallio kipinöi, talvella. Sillä kerralla äiti oli päättänyt osallistua pitämällä työhuoneensa ovet avoinna ja esiintymällä kertakaikkiaan itse. Minä aina vähän rakkaudensekaisella kauhulla suhtauduin moisiin tempauksiin.

Työhuoneen poikki oli viritetty pyykkinaru ja valkoinen kangas. Jonkin sortin katsomokin oli rakennettu ja ikkuna pimennetty. Muistaakseni minulla ei ollut kuin statistin rooli näytellä yleisöä penkissä, mutta saatoin minä joutua sytyttämään lyhdynkin tai painaa play stereoista. Voi luoja. Minulla on nykyään se musta simppeli kynttilälyhty mökillä - aika mainio muistoksi. Mutta valaiden - vai oliko se delfiinien - laulua en ole sittemmin kuunnellut. Mieluummin äitiä ikävöidessäni palaan italodiskon pariin, koska siitä tykkään itsekin.

Eläinten ääntelyä kuuntelen mieluiten livenä.

No joka tapauksessa. Nämä kankaat ovat syntyneet hartaassa tunnelmassa, merenelävien kommunikoinnin äänitteen soidessa taustalla. Pensselillä vedellen yhdessä hetkessä, johon tekijä ei enää palannut mitään muokkauksia tekemään. Jos joku teistä lukijoista mahdollisesti tunnistaa itsensä yleisössä istuneensa, niin otan mieluusti muistoja vastaan. 

Tuuletin koko satsin rantasaunalla.

Festivaalilla pöytäliinana olleen yksilön minä upotin pesuveteen, vaikka toki tiesin etteivät punaviinitahrat sillä lähde. Tai millään. Kokeilin vaan samalla, että miten maali käyttäytyy. Hyvin pysyy käsinpesun olosuhteissa, ja saattaa siinä liinan tuoksukin vähän raikastua. En uskalla kokeilla pesukoneessa, vaikka järki sanoo, että ihan hyvin vaikka villaohjelmalla voisi. Mikäs maalitahrat irrottaisi, tiedetäänhän se nyt ihan remonttivaatteistakin. 

Kummaa, että silloin kun jotain haluaa säilyttää, logiikka toimii tosi varovaisesti. Ja sitten menee hermo, jos ei pääse eroon sellaisesta, mitä ei lähellensä toivoisi.

No, näihin kankaisiin punkku- ja kahvitahrat oikeastaan sopivat. Muistuttavat elämästä, joka väistämättä aina tarttuu muistoina mukaan kuitenkin. Mikä loistava liikeidea tämä olisikaan! Kannattaako näistä nyt ainakaan vahakankaita teettää, jos vaikka siinä kärsisikin koko pointti. Ajatella - joka juhlien jälkeen "uusi" liina! Tee se itse -tekstiili. Ei kun Täydennä itse -tekstiili.

Ei tarvitsisi tahraisia liinoja enää piilottaa kaapin perälle tai repiä tiskirievuiksi, vaan voisi pikkuhulautuksen jälkeen ottaa huoletta käyttöön, niin kuin minä nyt festivaalitekstiilien kanssa olen tehnyt.

Tuulettaessani kankaita tulin samalla katsoneeksi niitä tarkemmin - se oli kyllä yksi niiden levittelemisen syy muutenkin. Löytyi myös pari, jonka molemmille puolille oli maalattu. Oli vissiin ihan suksee se performanssi, kun olivat kai kirpparilakanat loppuneet kesken. Silmiin ilmaantui aina vain uusia yksityiskohtia, ja mieleen tuli myös sellainen ajatus, että pilkkomalla ja pingottamalla näistä voisi askarrella myös vaikka pieniä sisustustauluja. Niinhän monille markettikankaillekin tehdään, enkä minä sellaista suinkaan näe syytä vastustaa.

Tosiaan - nämä ovat siis vanhanliiton lakanakankaita. Äidin työhuonetta vastapäätä oli aikoinaan Pelastusarmeijan kirpputori, ja veikkaan liinavaatteiden löytyneen siispä sieltä. Osassa on kellastunutta reunaa, mutta on myös kirjailua ja pesulamerkkejä. Historiaa.

Kaikkien makuunhan tällaiset "sutaistut" kuviot eivät ole, eikä tarvitsekaan. Minä yllättäen näen niissä koko ajan uutta katseltavaa, ja siksi itsekin innostuin. Ei ihan heti kyllästy. Olisin viettänyt kankaiden parissa rannassa aikaa pidempäänkin, mutta olikos siinä se klapikoneen korjaaja juuri tulossa tai muuta hässäkkää. 

Pienissä yksityiskohdissa mielikuvitus saattaa parhaimmillaan ensin pysähtyä ja sitten startata liikkeelle. Esimerkiksi tässä minun aivoni lähtivät kuvittelemaan kamelikaravaania:

(Yhtäkkiä muuten muistinkin, että joskus kauan sitten kun vielä kirjoitin runoja, niin käytin joskus inspiraation pohjaksi myös äidin töitä. Hmm. Pitäisiköhän kokeilla uudelleen.)

Viimeisenä mökkiloman iltana viime maanantaina lavastin hämärälle terassillemme vähän niin kuin kattausta sillä punkkutahraisella liinalla. Apulaisen valkoiseksi tuunaama vanha Aarikan kynttilänjalka oli saanut uuden elämän ihanana somisteena ja se sopi mielestäni mainiosti tunnelmaan. Otin miljoona monta valokuvaa, ja vaikka yleensä ärsyttää jos ihmiset postaavat samasta kohteesta useita otoksiaan, niin nyt minäkin olen sortunut siihen. Piti saada haikeana ikuistaa tunnelma, josta lähdettiin kohti elokuuta ja syksyä. Monesta vinkkelistä.

Pöytäliina toi jonkilaista valoisaa lohtua.

Olin meinannut kokeilla näyttää sille vähän silitysrautaa, mutta enhän minä koskaan silitä mitään. Ja tykkään ehkä sittenkin enemmän hieman rouheasta huolettomasta tyylistä, kuin jäykästä ja säntillisestä.

Normaalisti tykkään mökillä syödä kesäisen sinivalkoisilta lautasilta, mutta onneksi hamsterina minulla on siellä myös toisenlaisia. Vaikka loma-arjessa tuntuu, että Ryötönperällä hukutaan astioihin, niin ei niitä kyllä yhtään liikaa ole kesävierasinvaasion sattuessa. Silloin ovat kattaukset kirjavia, iloisen sekalaisesti kultareunaiset ruusulautaset, Arabian käsinmaalatut ja sitten nämä marketin punavalkoiset, jotka päätyivät viimeisen illan esillepanoon. Koska sointuivat liinaan.

Ennen ruokaa - ja varmaan sen jälkeenkin - minä pysähdyin ihailemaan yksityiskohtia ja mietin, että voisihan sitä oikein kattaakin joskus, eikä vain tällätä lautaspinoa lettuja odottelemaan. Kun kerran saan näköjään ruokapöytäfiilistelystäkin niin paljon iloa, niin sellaiseen pitäisi tarttua ja harrastaa ihan kotioloissakin ja oikeastaan aina.

Pieni suuri asia, on silmien levähtäminen myös pikkujutuissa. Ne voivat parhaimmillaan saada ihan saman merkityksen kuin korkealla oleva taivas tahi kokonainen sateenkaari. Kurkiaura.

Huomasin mökillä jo senkin, miten illat ovat taas tummuneet. Kävi mielessä jo huoli, että miten kestänkään tulevan kaamoksen taas. Elo- ja syyskuun illoista minä vielä ihan pidänkin, mutta sitten... Täytyy alkaa taas rakennella valoisia tunnelmia. Olen alkanut suunnitella, että ottaisin uudeksi harrastukseksi sellaisten miniatyyripuutarhojen rakentamisen.

Vähän niin kuin jotkut meistä keski-ikäisistä naisista ovat hurahtaneet nukkekoteihin. Niin minulle pikkupuutarhoja.

Luojan kiitos sitä vaihetta ennen on kuitenkin vielä hyvää aikaa tehdä oikeita pihatöitä sekä kotona että Ryötönperällä. Palasin taannoin jopa viime lokakuun tekemisiini, kurkkasin vanhoja blogipäivityksiäni. Silloinkin vielä aivan marraskuun kynnyksellä istutin valkosipuleita ja raivasin tilusta. Muistanpa sen yhden lauhkean joululomankin mökillä, kun pystyi vielä kaivelemaan maata. Joskus vuoden toinen puolikas voi olla armollinenkin - toivon, että niin myös tänä vuonna. Ja kai siihen voi omallakin asenteella vaikuttaa.

Oli vähän vaikea palata kotiin, kuten tiedätte. Silläpä annoin itselleni luvan alkaa puuhastella sitä mitä huvittaa, ja ennen kuin olin edes laukkuja purkanut, ryhdyinkin lavastamaan työhuonetta verhokokeilua varten. Otin joka vaiheesta valokuvia. Vähän hölmöä. Jos suhtautuisin vakavasti sisätilojen kuvaamiseen, tekisin toki ensin kaiken viimeisen päälle ja kaivaisin kameran esille vasta sitten.

Mutta ei. Punaiset kengät lattialle (jossa ne usein muutenkin ovat) ja kesäkassin tuolin kulmalle minä tälläsin vasta illemmalla. Kukkasia jossain siinä välissä hain pihalta. Ja elämää kirjoituspöydällekin tajusin lavastaa vasta myöhemmin.

Meillä ei todellakaan näytä näin autiolta mikään pöytä koskaan. 

Piti saada vaan heti kokeilla, miltä performanssikankaat näyttävät verhoina, ja ihmeekseni tykkäsin. Jotain elämäniloa ne tuovat tilaan enemmän kuin aikaisemmat valjut valkoiset. Pimeisiin iltoihin ryhtiä tuhnuisuuden sijasta, siltä tuntui.

Koska kuvassa selän takana on vielä pois siirtämäni röykkiöt, ei idyllini ole ihan vielä valmis. Tokkopa se koskaan sellaiseksi tuleekaan.

Pieni kirjoituspöytä on niin vanha ja tosiaan pieni, että sen ääressä ei voi tuntitolkulla esimerkiksi kirjoittaa. Alankohan minä sen päälle rakentaa niitä miniatyyripuutarhoja sitten. Kirjoitustöihin meillä on onneksi ihan kunnollinenkin työpiste, vaikka ainahan minä tässä keittiön nojatuolissani röhnötän, jalat ruokapöydällä ja läppäri sylissä.

Pikkupöytä voisi siis toimittaa syysiltojen harrastustoimintakeitaan virkaa. Niin minä teen, johan sitä tässä olen jahkannut ihan tarpeeksi.

Vielä seuraavana aamuna kokeilin punaista taulua verhojen kaveriksi. Kohta voi tulla punainen korvista, niin minulle helposti käy. Kun ensin jostain innostun, niin sitten jossain kohdassa saattaa fiilis latistuakin - eli lässähtää - joka on yksi lempi-ilmaisuistani. No nyt lässähti. Ja sitten painetaan pitkään deleteä, sekä oikeasti että kuvainnollisesti.

No mutta. Tuo vasemmanpuoleinen kangas on ehkä siisteimmästä päästä näitä tekstiilejä ja se voisi olla se yksilö, joka lähtee uuteen kotiin, jos joku sitä itselleen toivoo. Mikäli tosiaan tulee useampia kiinnostuneita, pistän arpoen. Kunhan ilmoitatte vain joko kommentoiden tai sähköpostilla, että tällainen syystekstiili kelpaisi. Tai facebook-kaverit siellä, viestiä vaan matkaan sitten.

Sanotaanko nyt sitten vaikka, että viikon sisällä. Eli 8.8 mennessä viestiä laittaneiden kesken minä sitten voin suorittaa jonkin juhlallisen lottorituaalin. Olenkin silloin ehkä mökillä käymässä, ihanaa!

Tämä oli itselleni virkistävä vaihtelu. Vähän meni ohi tavanomaisten aiheideni, mutta mitäs sen on väliä. Ei tämä niin vakavaa ole. 

Hei, nyt olemme siirtyneet elokuuhun. Minä lähden leikkaamaan nurmikkoa ja illaksi tulee ystävä kylään. Pistän työvaatteita pesukoneeseen pyörmimään maanantaita varten. Ehkä jatkan kodin tälläämistä, niin viihdyn arjessa hyvin sitten. Noin yleensä ottaen - arki sopii minulle. Varsinkin jos siitä tekee kauniin.

Levollista siirtymää loppukesään teille muillekin, ja kiitos muuten viime ruikutuspostaukseen lohtukommentoineille ystäville! Tuli lämmin olo.