Puoliksi puitu

Sanoin äsken kotimatkalla mökiltä, että onpa maaseutumme tällä hetkellä jotenkin kauneimmillaan. Että olisi mahtavaa, jos tällainen vuodeaika kestäisi oikein pitkään. Hyvä, että ehdin pysähtyä sen äärelle nyt viikonloppuna, jonka ympärillä aika on jotenkin erityisen tapahtumarikasta ja ilmassa edelleen kiireen tuntua. Hoppuahan väitetään toki enimmäkseen mielentilaksi - hmm - minulla on sitten psyykessä vissiin (ainakin) kaksi asentoa, se kaupunkiin ohjelmoitu tehokas (?) ja sitten se toinen.

Se, joka on opetettu istumaan portaalla ja tarkkailemaan luonnon tarjoamaa elinpiiriä. Eikä siinä vielä kaikki - on se mökkipsyyke vieläpä opetettu nauttimaankin siitä kaikesta. Tunnelmoimaan - hämmentävästi aina vain vuodesta toiseen ilman kyllästymistä - siten, että joka hemmetin syksy näihin aikoihin saattaa pala nousta kurkkuun haikeudesta, mutta toisaalta alkaa armoton valmistautuminen kylmään ja pimeään.

Toki se on sekin sellaista peruskaupunkilaisen maalaisluksusta, ja aika kaukana siitä mitä todellinen metsän keskellä asuminen edellyttäisi.

Minä se vaan virittelen lyhtykautta käyntiin ja kutsun kavereita polttopuutalkoisiin. Jotkut ne puivat viljaansa ja täyttävät perunakellareita, tilaavat talvirehua karjalle, nipistävät rahaa että saavat tilan varmasti talvikuntoon, ja mitä kaikenlaista sitä oikeasti maaseudulla asuvien ihmisten elämään nyt sitten kuuluukaan. Joskus hävettää, että itse murehdin sitä, että missä vaiheessa olisi syytä jättää peruslämmöt mökin pattereihin ja että niin jäi tänäkin kesänä porraskaiteet ja ulkohuussin ovi rapsuttelematta. Onpas taas hämähäkinseittiä ikkunoissa ja sitä rataa.

Minulla mökkiläisenä on sillä tavalla sellaista ylimääräistä aikaa, että voin myöskin vain olla. Tämä viikonloppu tarkoitti enimmäkseen sitä, ja sille oli meidän kahden hengen taloudessa poikkeuksellisen iso tilaus. Kiitos kun toteutui!

Luomakunta kuuli perjantaisen toiveeni, että heräisinpä lauantaiaamuna oikein aikaisin ilman kelloa. Että ehtisin aamusumukävelylle mahdollisia muuttolintuja pelloilta bongaamaan. Kun minä heti seitsemän jälkeen saapastelin hiekkatiellä, tuli elävästi mieleen se viime huhtikuun lopun Täydellinen päivä. Jotenkin tosi vahva muisto on siitä. Mietin, että nyt olin ikään kuin kloussaamassa silloin vielä edessä ollutta aikaa.

Tietenkin minulle tuli tunne, että voi kun ei olisikaan vielä niin. Voi kun olisi edelleen huhtikuu. Ihminen sitä on niin pieni sielultaan, että ei näytä oppivan hyväksymään kaamoksen läheisyyttä. Taas se tulee vaatimaan ihan tietoista työtä, ja siihen kyllä olennaisesti liittyvät nämä luonnon päivänvaloilmiöiden pariin hakeutumiset. Pitää kerätä voimia, eikä sumukävelyitä parempaa tapaa olekaan.

Jopa liverryslintujen satunnaista laulua kuului aurinkoisista puunlatvoista. Mitähän asiaa niilläkin syyskuussa on. Kaukaa yksittäinen kurjen kailotus, ja järveltä kuikkakin huuteli - harvakseltaan tosin. Mielestäni kosteassa ilmassa oli vielä kesän tuoksua. Tai ainakin tuoksua. Kilometrin käveltyäni huomasin hengittäväni oikein tosi syvään ja helpottuvani jotenkin. Pelkästään se riitti palkinnoksi, kaikki muu tuntuikin sitten ihan bonukselta. Kävelin tietenkin vielä muutaman kilometrin lisää.

Paitsi ettei minulla ole mitään askelmittaria, ja voi olla ettei niitä metrejä lopulta niin paljon tullutkaan vaikka aikaa kului. Pysähtelin melko paljon, nimittäin.

Turhaa oli kuvitella, että olisi ollut kurki- tai joutsenlaumoja vielä pelloilla makoilemassa. Ehkä vielä ei olekaan niin syksy? Kuka siellä nyt vasta puoliksi puitujen viljojen joukossa voisi muuttomatkoja varten kokoontua? Kun minä sen havainnon tein, niin olin jo tosi henkevässä vaihessa retkeäni. Melkein hengellisessä, tai ainakin henkistyneessä. Alkoivat kuulkaa kaikenmaailman alkeelliset metaforat tunkea mieleen. Puoliksi puitu. Hmm.

Ensinnäkin siinä elonkorjuuvaiheessa olevat pellot näyttävät todella mielenkiintoisilta. Mutta sitten kun keksin sen ihminen on vähän niin kuin viljaa itsekin -teeman, niin jos ei olisi ollut niin kylmä niin olisin varmaan istunut jollekin kivelle oikein asiaa pohtimaan. Parempi, että pysyin liikkeessä. Ei tule silloin liian yleviä ja abstrakteja ajatuksia.

Mietin, että minähän keski-ikäisenä olen vähän niin kuin puoliksi puitu. Elämäni on puoliksi puitua viljaa. Heh. Nyt kun kirjoitan tätä, niin tuli kyllä mieleen, että meikäläisen elintavoilla ja geeneillä tässä on puimuri käynyt niittelemässä varmaan jo kaksi kolmasosaa. Hyvä syy ottaa joka hetkestä ilo irti, niin kauan kuin mahdollisuuksia riittää.

Koska ei ollut lintuja, keskityin viljateemaan myös ihan konkreettisesti mönkimällä pelloilla. Kuljin reunoja pitkin, etten jättäisi jälkiä. Paitsi että joku eläin oli tehnyt polun keskelle kaikkea, niin sitä minä pikkuisen varovasti seurasin päästäkseni ottamaan vastavalokuvia. Farkunlahkeet tulivat märiksi aamukasteesta, ja olin siitäkin jotenkin huvittuneen polleva. Tässä sitä vaan taaperretaan pelloilla ilman kahisevaa goreteksiä, minä olen osa luontoa. Olinkohan sittenkin nukkunut liian lyhyet yöunet. Yksi ystävä facebookissa kysyi, että olenko herännyt pellolla - kun jaoin yhden aamukuvistani. Kyllä minä tosiaan vasta kunnolla taas heräsin siellä tähkien keskellä, vastasin. Varsin kultainen aamuhetki, harvoin olen kaivannut yhtä vähän seuraa kuin silloin:

Ehdin parahiksi mökkirantaan, kun loputkin sumusta oli haihtumassa. Olin ensin meinannut kysyä viereisten rantojen asukkailta lupaa mennä heidän tonteilleen kuvaamaan aamujärveä - kun meille osuu vasta se ilta-aurinko. Mutten minä sitten kehdannutkaan, vaikka eräässäkin pihapiirissä joku nainen kodikkaasti kampaili tukkaa, ja toisesta kuului jo sahaamisen ääniä.

Kaupunkielämässä minulla ei ole varaa olla ujo, mutta maalla iskee tietty varauksellisuus. Vai onko se sittenkään niin - olenko mökkioloissa vain niin lomalla, etten yksinkertaisesti jaksa ylimääräistä sosiaalisuutta. Maaseutukäyttäytymiseeni löytyy monta syytä. Pidemmillä lomilla ja vapailla minä voin tavata ihmisiäkin, mutta jos käytössä on vain yksi kokonainen mökkipäivä - minusta tulee melkein kohtuuttoman itsekäs ja henkisesti laiska.

Kesälomallahan minä voin olla mökkitontilla parikin viikkoa niin, etten poistu tiluksilta ollenkaan. Näin muina vuodenaikoina - jos meinaa nähdä aurinkoa kunnolla - on melkein pakko. Kävelyillä käyminen onkin minulle sellainen kylmien vuodenaikojen harrastus. Ryötönperä on sananmukaisesti sellaisella perällä tien päässä keskellä metsää, että ei sinne enää matalalta paisteleva aurinko paljon säteitään ulottele. Päivän liikkeet pitää ajoittaa sen mukaan, ja minäkin odottelin kävelyn jälkeen että pääsisin siivoilemaan Lasipaviljonkia. Jahka se ensin olisi selvinnyt yön huuruistaan, eikä olisi ihmiselläkään niin vilakka.

Huurteiset lasit ovat toki kauniita, en minä sillä.

Ihan kiva tunnelma sinne kasvihuoneeseen nyt jäi. Kävin tänä aamuna vielä tarkistamassa. Vähän niin kuin sellainen eteläeurooppalainen, joka varmasti sitten lähempänä joulua tuntuu jo ihan hölmöltä. Sitten saakin somistaa taas uudelleen. Jos huvittaa. Kotoa viety syyshortensian vahingossa maljakossa juurtumaan alkanut versovarsi jäi nyt ruukkuun odottelemaan sitä paikkaa, jonka se Ryötönperältä saa. Jos hyvä säkä käy, niin kahden viikon päästä saan Puutarhaekspertin mukaan klapitalkoisiin - niin voidaan käyttää hetki myös hortensian paikan miettimiseen ja ehkä jopa istuttaa hänet. 

Madeirapulloon tökkäsin pari laventelin oksaa, ja siihen se sitten jäikin. Mielessä pyöri - kerrankin - less is more -lause, enkä tunkenut joka nurkkaa täyteen koristuksia. Ehkä se kertoo siitäkin, että mieli on nyt niin täynnä asioita. Silloin vastapainoksi tarvitaan seesteisen tyhjiä tiloja. Niin se on.

Oli vähän sadonkorjuuhenkistä tunnelmaa, kun vietettiin lauantain Kasvihuonehetki. Alunperin siihen oli varattu vain pikkolopullo kuohuviiniä - siis sen palkinnoksi, että muutama ikkuna pestiin ja pari reunusta sai akuuttia lisäkittiä. Mutta kun löydettiinkin takapihan omenapuusta kypsiä yksilöitä, niin ihan syntyi evästauko. Sauna oli jo lämpiämässä, ja aurinkokin siirtynyt paistamaan rantaan.

Minä niin tykkään hetkistä, ei se varmaan kenellekään ole enää epäselvää.

Joskus kun jotain oikein järjestää, saattaa tunnelma lässähtää kun eivät odotukset täytykään. Nyt ei ollut mitään sensuuntaista ilmiötä, vaikka harmittelinkin jo etukäteen kun huomasin kaupunkiväsymyksen hiipivän vartaloon - että osasin siis jo ennakoida senkin, että uni tulisi kymmeneen mennessä. Vielä siihen oli onneksi aikaa, teki mieli ahmia jokainen sekunti talteen ennen hämärää.

Tottakai tuli siinä haaveiltua, että voi kun voisikin vain jäädä mökille.

Rannassa minua odottivat uudet elämykset. Järven vesi on nyt erityisen harvinaisen alhaalla, ja saatoin suorastaan kävellä kököttämään kivelle, jota ei normaaliaikaan näy ollenkaan. Vettä oli sen ympärillä varmaan vain 15cm. Yhtäkkiä aloin havaita simpukoita. Kääk! Monta. Kuvasin heitä veden läpi. Ihan hävettää kertoa, että mielestäni näytti aika härskiltä se tapa, jolla pitävät hetulareunaista rakostaan auki rantaveteen. Mitä lie planktonia hengittelevät. 

Syödäänkö noita järvisimpukoita? En ole koskaan ainakaan kuullut. Jos syödään, niin tervetuloa vaan meille saalistamaan.

Paitsi että toisaalta, ovat kyllä aika persoonia. Että taitaisi jäädä syömättä. Enhän minä edes tykkää nilviäisravinnosta. Nostin yhden hetkeksi farkulle dokumentoimista varten. Heti pisti kuulkaa luukut kiinni. Sitten kun laskin takaisin veteen, niin eipä aikaakaan kun alkoi itse eläin tunkeutua kuorestaan ulos ja potkia. Potkia. Hän oli ilmeisen tyytymätön siihen asentoon, johon olin takaisin laittanut. Korjausliikesarja oli koominen. Otin minä siitäkin muutaman kuvan ja vitsailin, että taas sitä harjoitellaan suurpetovalokuvausta. 

Käytinköhän minä jotenkin aivopesutaitojani kun aloin muistella sitä, miten kerran Apulaisen kanssa rahdattiin grilli rantaan. Ensimmäisenä mökkihallintavuonnani. 2010. Yhtäkkiä nimittäin tapahtui ennennäkemätön ilmiö, ja syntyi ajatus, että miksei siispä nytkin. Kun kerran itse pihamaa on varjoisa ja viileä, mutta saunalla kesä. Että kyllä siitä pitää voida nauttia, ja että kyllä nyt kannetaan ruoka-aineet, kattaukset ja kaikki "alas" (eli rantaan), koska saattaa olla tämän vuoden viimeisiä jopa helteiseltä tuntuvia hetkiä.

En tietenkään vastustanut. Vaan seurasin kolmansilla löylyilläni saunan ikkunasta, miten polkua pitkin siirtyivät asiat veden äärelle. Olin luvannut hoitaa sen roudauksen, mutta kun tarpeeksi kauan lötköttelee lauteillaan, niin voi näköjään vain istua tunnelmoimaan ja ruokaa odottelemaan.

Otin aika monta "vuoden ruokakuvaa" täydellisesti onnistuneista grillipizzoista. Kun meillä on pizzahistoriassa niitä vähemmän menestyksellisiä kokemuksia, niin tuli tunne että nyt oli tämän viikonlopun tarkoitettu olevan suksee tässäkin mielessä. Sää oli täydellinen, sauna aina yhtä ihana ja vielä ruokakin itkettävän hyvää. Viiniä sopivasti ja kesän rääppeet ilmassa. Ajatukset sekä siinä hetkessä että vähän seuraavissakin.

Ilolla suunnittelin nimittäin myös seuraavaa mökkikertaa parin viikon päästä, kun toivottavasti saadaan ystäviä mukaan vastaanottamaan lopullisesti vaihtuvaa vuodenaikaa. Mitähän minä siihen keksisin. Oliskohan meillä vaikka vielä elokuvanäytös liiterissä, jos Festivaalijohtaja jaksaisi ottaa projektorin mukaan?

Vai tanssit Lasipaviljongin patiolla? 

Vaiko "pelkkää" yhteistä iltaradion kuuntelua, jos/kun päivä on tehty puutöitä. 

Kaiken eilisen jälkeen piti ihan keskittyä, että jaksoi odottaa iltapimeään. Pieniä tekemisiä ja sitä suurempia ajatuksia kun oli käynyt läpi, niin teki mieli viileään kammariin lämpimän peiton alle vain nukkumaan. Mutta toisaalta oli haikea ajatus tietää heräävänsä sitten sunnuntaihin ja kaupunkiin lähtöön. Oli olo, etten saa hukata yhtään hämärän hetkeä.

Viritin Sudeettisavolaiselta saamani lyhdyt kasvihuoneeseen.

Pelattiin petankkia kahdestaan mökkitiellä Lasipaviljongin vieressä. Ja kun bongattiin ensimmäiset tähdet, tuli lupa mennä nukkumaan. Minä näin unta yhdestä hevosesta, joka tykkäsi meikäläisestä. Se uni oli samaa sarjaa kuin kaupungin kiireviikon keskellä näkemäni "lento"uni. Siinä minulla oli oranssi sateenvarjo ja selässä propellireppu. Ja sitten minä nousin ehkä noin seitsemän metriä ilmaan ja olin tosi tyytyväinen.

Minä en koskaan näe lentounia, eli nyt eletään jonkinlaisia historiallisia hetkiä. Hevosuni saattoi olla merkki siitä, että sekin haave pitäisi tällä 2/3 eletyllä elämällä vielä ehtiä toteuttaa. Kaikkea kanssa. Aika paljon ajateltavaa.

Viikonloppu on lopulta aika lyhyt, jos on paljon suodatettavaa edellisiltä päiviltä. Minä olen saanut tällä viikolla kohdata KAIKKI työkaverini myös toisista kaupungeista. Herkku, josta saa nauttia vain kerran vuodessa. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja päivitellyt sitä, miten edelleen koti näyttää läpikulkupaikalta. 

Ja sitten yhtäkkiä sitä onkin järjestänyt itsensä mökkirantaan toteamaan luonnontilan sekä ympärillään että itsessään. Nukkunut hyvin ja havainnut levänneenä olevansa aika tyytyväinen kaikkeen. Kyllä niillä eväillä voisi kuvitella jaksavansa siirtymisen syksyyn.

Kohta luonto on kalju ja minä pääsen käyttämään lempimaihinnousukenkiäni. Pian eivät villahuivit tunnu liioittelulta, ja Alkostakin kehtaa ostaa Hehkuviiniä. Eipä aikaakaan, kun illat ovat niin pitkiä että sitähän hyvässä lykyssä tulee alettua oikeasti lukemaan taas kirjoja tai kirjoittamaan itse. Lähdetään siitä, että loppuvuodessa on pimeän ansiosta vaikka mitä mahdollisuuksia. Yritetään ainakin.

Täyttä syksyä

Se on kyllä hyvä, että kamerat on keksitty. Kun kerran on löytänyt itsensä taltioimisesta kiinnostuneena, niin sitähän saattaa vaikka loppuelämänsä katsoa ympärilleen vähän niin kuin tuoreilla silmillä. Olen huomannut, että vaikka tietenkin laadullinen kunnianhimo kasvaa, niin sittenkin on tärkeämpää tehdä tavallaan muistiinpanoja. Jos olen ihan itselleni rehellinen, niin valokuvauskehitykseni on ollut pysähdyksissä jo ainakin vuoden. Taas kohta tulee kaamos, enkä vieläkään osaa ottaa kuvia hämärässä.

No, mutta kuitenkin on ihanaa, kun on saanut periä taipumuksen havainnointiin. Jo itsessään siispä palkitsevaa ja verenpainetta laskevaa. Eräänlaisena bonuksena tuleekin sitten se, että on edes hetki aikaa pysähtyä asioiden rinnalle myös kameran kanssa.

Erityisen tärkeää se on sellaisina aikoina, kun on tosi kiire. Niin kuin esimerkiksi tällä viikolla. Sellaista haipakkaa, ettei se ole loppunut öiksikään. Olen nähnyt ihan tosi tapahtumarikkaita katastrofiunia. Ja paljon. Pitäisiköhän oikein kertoa niistä muutama yksityiskohta. No, katsotaan.

Ensin haluan kuitenkin esitellä, miten harjoittelin suurpetovalokuvausta etanoilla. Ihanan rauhalliset kuvauskohteet, mutta kuitenkin eläinmaailmasta. Suosittelen kaikille. Etanakuvat ovat maanantain tai tiistain satoa. Olin aivan yllättynyt, miten ilmeikäs saattaakaan moinen limaeläin olla. Esimerkiksi tässäkin allaolevassa otoksessa on aivan selvä poseeraus. Sopisi kuvaan jokin naseva puhekuplakin. Pitäisiköhän järjestää lukijoiden kesken repliikkikilpailu.

(Annan itselleni luvan järjestää arvonnan tai jotain vasta kun olen laittanut Tarun ja RvaPionin syystekstiilit postiin. Ne ovat odottaneet pakattuina jo viikon. Joka ikinen aamu on tullut niin kiire bussiin, että unohdin paketit kotiin. Pahoittelen! Kyllä ne vielä matkaan pääsevät.)

Etanoista oli kätevä siirtyä sepelkyyhkyn tallennukseen. Hänhän ei ole varsinaisesti lintumaailman vikkelin liikkeiltään. Oikein sopiva  iltameditaatiokohde siis meikäläiselle. Taisi olla pientä kirppukutinaa, kun hän niin hartaasti vaahterassa itseään suki.

Yhtenä päivänä sepelkyyhyä puolisoineen häiritsi jokin haukka. Minullakin vain tukka hulmahti, kun se lensi pihamaan yli jotain suussaan, ja kyyhkyt pöllämystyneinä pönöttivät kotipuussaan. Veti herrasväen hiljaiseksi se vierailu. Vaikka olen minä jo ehtinyt ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että onko sepelkyyhkyillä varsinaisia teräviä tunteita ollenkaan. Jotenkin on tullut heistä kömpelö kuva. Pitävätkö esimerkiksi tiaiset kyyhkyjä suorastaan pilkkanaan. En onneksi ole ainakaan meidän pihassa sellaista kiusaamista huomannut.

Ehkä nokkelammat linnut ajattelevat samoin kuin minä, että kyllä siivekkäiden maailmaan temperamenttieroja saa mahtua. Niin kuin ihmistenkin.

Jos minä en olisi nyt päättyvällä viikolla töiden jälkeen pyörähtänyt kotipihassa ja vähän muuallakin kameran kanssa, saattaisi olla että muistaisin päivät sellaisena toisiinsa sulautuneena sössönä. Jotenkin tämä on nyt tuonut järjestystä. Ei sinänsä mikään uusi havainto, mutta hetkeksi olin sen unohtanut. Täytyy muistaa pitää tapaa yllä.

(Jotkut lähtevät hektisten työpäivien jälkeen lenkille. Kokeilin minä kuulkaa sitäkin tässä toissaviikolla, oikein kipittelin pururadalla. Hyvä olo tuli siitäkin ja kiva oli huomata, ettei sitä olekaan aivan rapakunnossa. Silti koin oudoksi liikkua luonnossa ilman kameraa. Pitää etsiä sellainen tasapaino, että juoksentelu innostaisi jatkossakin.)

Sekä palkkatyömaalla että vapaa-ajalla olen puhunut ja kuullut tarinoita niin paljon, että sitä tuntee rikastuneensa puolen vuoden annoksen viikossa. Joukkoon on mahtunut yksi suru-uutinenkin, mihin liittyen olen saanut jutella puhelimessa myös sellaisen sukulaisen kanssa, jota en tapaa melkein koskaan. Ja silti tuntuu, että ollaan perhettä kun ollaan pohjalaisten sisarusten elämäntuotteita molemmat. Vaikka ollaankin varmaan erilaisia kuin isoäitini ja nyt siis edesmennyt isotätini, niin jokin sukurakkaus on meihinkin silti näemmä siirtynyt. Ihan tuli lämmin olo, kun sain yrittää murheessa lohduttaa.

Se voipi tosiaan olla niin, että kun piiri pienenee, niin ainakin hetkellisesti tulee myös sellainen lähentymisen tunne. Sen toki soisi jatkuvankin. Surujen hyvä sivutuote.

Olen nauttinut vaihtelevista säistä. Sadekuuroista ja sitten ilta-auringossa kimaltelevasta maailmasta. Vaikka lähtökohtaisesti se arjessa tarkoittaakin sitä, että on koko ajan väärät työmatkavaatteet päällä. Alkuviikosta pidin ehkä kesän viimeisen kerran varvastossuja, mutta en ole vielä antanut periksi jokasääntakille. Ylläni on ehkä leijunut kostean villapaidan tuoksu, kun jotenkin romanttisesti olen halunnut käyttää perikunnan neuleita myös sadetta tekevässä säässä.

Eikös villapaita ole ihan kalastajaihmistenkin perusvaate? Miksei siis minunkin.

Toissapäivänä otin kaulahuivin käyttöön, mutta se olikin iltapäivällä jo turha. On aika armollista, kun aamuöiden kylmyys ei jatkukaan vielä koko vuorokautta. 

Niin, ja sitten minä yhtenä iltana ehdin ajatella vuodenajan vaihtumista käänteisestä näkökulmasta. Että keväällä kun on yhtäkkiä seitsemän tai kahdeksan aikaan illalla vielä valoisaa - kuten nytkin - niin sitä on aivan ekstaasissa pitkästä päivästä. Miten sitten näin syyskuussa sitä ei osaakaan automaattisesti samalla tavalla arvostaa, vaan puhutaan tummenevista illoista. Kun juuripa pitäisi ottaa viimeiset ilot irti valosta ennen sitä aikaa, kun alvariinsa tuntuu pimeältä.

Tokihan ne illat ovat tummenemassa ja päivät harmillisesti lyhenemässä, että onhan se ihan ymmärrettävää jauhaa siitä ilmiöstä. Minäkin olen jo vähän aloittanut kynttiläkautta - vaikka se ehkä liittyi enemmän siihen suru-uutiseen. Pihamaan lyhtyihinkin voisi tässä jonain iltana sytytellä tulia.

Työkaverilta tuli viimeksi eilen illalla ihana kuvaviesti kynttilöiden tunnelmoittamasta pergolasta, jossa hän fiilisteli kuunnellen Willie Nelsonia. Jotain sen(kin) suuntaista syksyyn asettumista haluaisin minäkin harrastaa, ja tuli kyllä vähän mökille ikävä. Pitäisiköhän ensi viikonloppuna mennä. Paitsi etten minä kyllä osaa nimetä yhtään Willie Nelsonin biisiä, mutta voisinhan kuunnella jotain muuta tai sitten tutustua tähän artistiin.

Paitsi että mökillä kun ollaan, niin radiosta tulee Puhelinlangat ja "Enska" eli Entisten nuorten sävellahja. Ja lauantain alkuillasta Lakatut varpaankynnet.

Viimeksi kun kirjoitin siitä vierailustani Lapinlahden sairaalan alueella puuhaihmisten luona, niin sen tuottamat tunnelmat ovat nyt loppuviikosta kanavoituneet myös toiminnaksi. Olen käynyt opiskelemassa sitä, miten voisin olla kokonaisuudelle hyödyksi. Siitäkin olisi vaikka mitä kerrottavaa! 

Eilen aamulla minulla oli siellä puistossa hetki aikaa, ennen kuin perehdyttäjäni saapui paikalle sairaalarakennuksen avainten kanssa, niin hyödynsin sen omiin tarkoitusperiini. Tuli pikkuisen kriminaali olo, kun otin villatakin taskuun yhden (laukka?)kasvin siemeniä suoraan kuihtuneesta kukinnosta. Onkohan sellainen kielletty, vaiko nimenomaan sallittu puutarhaihmisten toimintamalli? Että rikastaa omaa kasvivalikoimaansa historiallisista miljöistä.

Pitääpä selvittää.

Eikä minulla kyllä ole toistaiseksi ollut ollenkaan onnea laukkakasvien kanssa, siis jos valkosipulia ei lasketa. Että jos vaikka nyt tästä alkaisi uusi ura sen suhteen - on sellainen tunne, että Lapinlahdessa kun vierailee, niin asiat tapahtuvat hyvien tähtien alla.

Ja sitten eilen illansuussa kun tein lähtöä Lapinlahdesta kotiin, niin huomasin että jokin siinä tontissa vetää aina vaan puoleensa. Olin viettänyt päivän enimmäkseen sisätilan miljöössä talkoohommissa, niin se yhtäkkinen puutarhan avaruus tuntui sekin hyvältä. Pitkät varjot ja ilmassa tohkeissaan parveilevat hyönteiset - sekä puista päähän tippuvat vesipisarat. Niin - sillä kaikella oli sillä tavalla rauhoittava vaikutus, että matka kotiin läpi kaupungin kolinan ei tuntunut yhtään houkuttelevalta.

Pakko se oli kuitenkin tehdä, tietenkin.

Ehkä se on hyväkin, että on ratikka- ja bussimatkasiirtymä, niin saa aivot takaisin oman siviilielämän asentoon. Vähän sama kuin palkkatöistäkin lähtiessä. Arvostan työmatkojani aika lailla, ja niin tekee moni muukin työkavereistani.

Halusin oikaista vanhan hautausmaan kautta. Edes pikkuisen. Siellä saisi tuhrautumaan aikaa ikuisuuden - minun täytyy tehdä sinne erillinen retki. Luultavasti useita. Lapsuusajan isäpuoleni on haudattu uudemmalle puolelle, ja voisin senkin paikan etsiä jos ja kun nyt kerran noilla kulmilla alan taas palloilla.

Olen aina ollut hautausmaiden ystävä, ja sen sijaan että pelkäisin tai kammoksuisin niitä, niin erityisesti viehättää elämän ja sukupolvien jatkumo ja toisaalta kuolevaisuuden kanssa askartelu. En ole mikään ahkera läheisteni haudoilla kävijä (mistä edellä mainittu pohjalainen mummini olisi ehkä vähän pahoillaan), mutta muuten tykkään kuljeksia ja pysähdellä kirkkomailla.

Ehkä siinä on myös jokin mielikuvitusta ruokkiva elementti, joka kannattaisi meikäläisen hyödyntää.

Puhumattakaan tietenkin hiljaisuudesta ja silmää ynnä mieltä miellyttävästä maisemasta. Pieni rempallaankin olevien asioiden näkeminen tuo inhimillisyyden jotenkin lähemmäs. Ei aina tarvitse hautapaasien olla niin ryhdissä. Ja jos ei kerran niidenkään, niin miksi sitten meidän elävien ihmistenkään. Pieni vinksallaan oleminen voi itse asiassa olla kiinnostavampaakin kuin sotilaallinen järjestys.

(Siihen liittyen oli muuten koominen hetki, kun odottelin kasin ratikkaa Mechelininkadulla. Oli jalkaväellä kaupunkimarssi näköjään, ja rykelmissä polkivat menemään jalkakäytävällä hautausmaan muurin viertä. Kontrasti tuntui aika suurelta, mutten minä sitä pysähtynyt ajattelemaan ennen kuin vasta nyt kun tuli uudelleen mieleen.)

Olenpas minä saanut tällä viikolla oppia paljon. Nyt on hyvä viettää sunnuntai ihan vaan kotona. Järjestää lähin elinympäristö kuntoon, jos vaikka somistaisinkin vähän. Sitten saunoa ja asettua ensi viikkoon, joka ei sekään tule olemaan mitenkään vaisu. Tiedän jo nyt. Luvassa on vaikka mitä kohtaamisia ja jälleennäkemisiäkin, paljon aivotyötä sekä myös rönsyilyä. Aika täyttä syksyä siis eletään.

Muistetaan välillä hengähtää.

Takaisin Lapinlahteen

Jos minä olisin järkevä ja lukijaystävällinen kirjoittaja, niin pilkkoisin nyt edessä olevat jaaritteluni ainakin kolmeen osaan. Säästäisin aiheita tälle ajalle, kun pihamaalla ei juurikaan tapahdu mitään ja Ryötönperällä ravaamisessakin on pieni tauko. Mutta ei. Tavoilleni uskollisena haluan pullauttaa ulos kaikki ajatukseni yhdellä kerralla. Suurin osa lähipiiristäni on onneksi tottunut siihen ja osaa kätevästi suodattaa mietteistäni ylimääräiset rönsyt pois. Joskus joukosta saattaa löytyä jokin kristallinkirkas havainto tai suorastaan ajatuskin. Tai niin minä ainakin toivon.

Ensimmäinen tajuntaani jo alkuviikosta syntynyt ymmärrys oli se, että jos olisin tiennyt ystävän viljelypalstan olevan Lapinlahden sairaala-alueella, olisin tehnyt eksursioni jo aikoja sitten. Retki sinne on ollut suunnitteilla, siis ystävän lehtikaaleja katsomaan, mutta en vain ollut vielä saanut aikaiseksi. Olen vähän saamatonta tyyppiä vissiin. Mutta keskiviikkona siellä oli palstalaisten sadonkorjuujuhlat, ja tulikin sitten vietettyä työpäivän jälkeen ihanat viisi tuntia ulkona. Ja kun siitä tuli alkuviikosta puhetta, ja opiskelin aihetta pikkuisen myös netistä - niin tajusin tilaisuuteni koittaneen. Pääsisin tutkimaan, vieläkö kesäkuussa saamani Lapinlahti-herätys on niin sanotusti voimassa.

On se.

Kun kaveri meni valmistelemaan sadonkorjuujuhlaa, niin minä painelin suoraan sairaalalle. Vähän jännitti, alkaako liikuttaa. Ujostuttikin. Mutta en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi mennyt tiedusteluretkelleni ja puhumaan ihmisten kanssa. Olin jo viikolla lukenut netistä oikeastaan kaiken Lapinlahden Lähde -hankkeesta, ja päättänyt selvittää olisiko minustakin sinne talkoolaiseksi. Heti siellä sairaalaan perustetussa kahvilassa kirjoitin nimeni adressiin ja kerroin kahdelle vapaaehtoiselle tarinani siitä, miten isäni teki mielisairaanhoitajan uransa Lapinlahdessa mielentilatutkimusosaston vankien kanssa. Ja miten minä pikkutyttönä joskus viikonloppuina hoitopaikan puutteessa roikuin mukana isin töissä. (Siihen aikaan ei ollut niin nökönuukaa, vaan lapsi sai huoletta pelata korttia vankien kanssa. Muistan, että siinä oleskeluhuoneessa oli jätti-iso telkkari ja mukava tunnelma.) 

Että siksi olen nyt täällä, ympyrää tavallaan sulkemassa. Sellainen oli tunne.

Sittemmin samana iltana tarinani kuuli muutama muukin ihminen, joista pari oli aivan virallisia hankkeen vetäjiä. Kuinkahan paljon hekin ovat meikäläisen tyyppisten nostalgisoijien löpinöitä joutuneet kuuntelemaan. Sain nimittäin oppia, että paikalle tulee usein kävijöitä, joilla on jokin side Lapinlahden mielisairaalaan ja tarve kertoa siitä. Tuli ehkä vähän hölmöläinen olo, kun tunnistin itseni siitä lajityypistä. Menköön, ajattelin. Ei aina tarvitse olla niin edustava, kyllä sitä voi antaa jaarittelutätiyden joskus päästä valloilleen. Vähän niin kuin toteuttaisi uusia puolia itsessään.

Minä ilmoitin, että voisin tulla talkoolaiseksi vaikka puutarha-, remontti- tai roudaushommiin aina joskus, jos tarvitaan. Ensin pitää kuulemma kuitenkin aloittaa kahvilasta, koska siellä oppii kaiken olennaisen tiedon itse hankkeesta ja toiminnasta. Minua alkoi jo lähtökohtaisesti huvittaa ajatus itsestäni tiskin takana myymässä pikkuleipiä ja sähläämässä ihmisten rahojen kanssa. Olenhan minä sellaista hommaa nuorena tehnyt. Enköhän selviäisi.

Kun minulla ei ollut yhtään nälkä, niin ostin hankkeen tukimukin. Siinä yhteydessä opiskelin jo samalla korttimaksupäätteen käyttöä vierestä, niin on ainakin yksi uusi asia vähemmän sitten kun menen kahvilatytöksi.

Edellisenä iltana sairaalan sisäpihalla oli ollut iso konsertti, ja sen loppusiivouskanniskelu oli puuhaihmisillä vielä kesken. Periaatteessa olisin siis voinut laskea käsveskani maahan ja alkaa heti auttelemaan. Sen sijaan tuhlasin ihmisten aikaa siihen, että saivat kertoa minulle lisää. Minua ihan todella ihastuttaa ajatus siitä, että Lappari tulisi kaikkien käyttöön eikä esimerkiksi vain jollekin eliitille luksuspaikaksi tai muuten vaan rajatulle porukalle.

Niin harvinaislaatuinen miljöö, että eihän minulla taida enää edes olla muuta vaihtoehtoa kuin tunkea mukaan todistamaan sitä, miten se herätetään uudelleen kunnolla henkiin. Kun minä kirjoitan sen tähän, niin en enää voi perääntyä. Pitää alkaa selvittää, miten olisin parhaiten hyödyksi. Laittaa hankkeen vetäjille sitä lupaamaani sähköpostia ja listaa vapaapäivistäni, jolloin voisin palata paikalle patsastelun sijasta oikein tekemään jotain.

No sitten minä lähdin itsekseni kierrokselle. Se sairaalan työntekijöiden asuntola - jossa isäkin hetken aikaa avioeron jälkeen asui - oli aikoinaan ruskea. En kuitenkaan löytänyt sellaista taloa, joten päätin että se on maalattu. Kiersin rakennuksen joka puolelta, ja mietin että kuinka paljon minä oikeasti muistan siellä viettämästäni ajasta ja mitkä ovat vain muistoiksi muuttuneita tarinoita, joita isä kertoi.

Se oli aikaa, jolloin liittymisemme vallattomaan uusperheeseen oli vasta tähtiin kirjoitettu.

Aikaa, jolloin minä opettelin soittamaan melodicaa ja tykkäsin jakkimakupaloista. Isä kuunteli Tuomari Nurmion Valo yössä -biisiä (jonka kahdeksan vuotta sitten sain liittää kuolinilmoituksen tekstiksi) ja taisi soitella rumpujen sijasta kitaraa. Kummisetäni asui naapurihuoneessa, ja minä annoin hänelle pikkuisen hiekalla täytetyn mustan nallen kaappikellon päälle. Toinenkin avioerolapsi - Tellu - vietti asuntolassa viikonloppuja ja me leikimme sairaalaa yhteisissä tiloissa. Isä kertoi, että oli vielä pitkään kaivellut käsipapereita lämpökääreitämme pois pesuhuoneen pattereiden takaa.

Käytiin viereisellä hautausmaalla kävelyillä, ja oravat kiipesivät farkkuja pitkin syömään pähkinöitä kädestä. Eivät ole eronneiden vanhempien lasten muistot aina ollenkaan huonoja. Saattaisin olla jopa ihan toisenlainen ihminen nyt, jos en olisi saanut kokea Lapinlahtea lapsena.

Tästä aiheesta jatkoin keskustelua kahden karismaattisen leidin kanssa puutarhajuhlissa. He olivat nuorina olleet töissä Lapinlahdessa lasten osastolla. Samalla kun he muistelivat sitä, miten - sairaalan yläkerrassa kun asuivat - iltaisin karkasivat kaupungille diskoon ylihoitajalta salaa ikkunasta, niin minä huomasin toivovani, että vanhenisin yhtä viisaasti ja sharmikkaasti kuin nämä naiset. Sairaalan avain oli vielä 1970-luvulla ollut iso ja rautainen, ja rouvia huvitti se muisto miten kanniskelivat sitä mukanaan iltalaukuissa.

Tiesivät heti, että isän työosasto oli ollut numeroltaan kuusi ja sitten alettiin muistella, miten Lapinlahdessa oli silloin vielä keskusneiti. Aina kun minäkin sinne soitin, niin piti sanoa ensin että osasto 6, kiitos. Se oli pienelle tytölle jotenkin juhlava hetki. Harvemmin minulla mitään erityistä asiaa varmaankaan oli, mutta tykkäsin silloin jo höpötellä. Se oli niin kätevää, kun isä oli rauhallista kuuntelijasorttia.

Leidien kanssa kaipailtiin niihin jotenkin turvallisempiin aikoihin ja päiviteltiin nykymaailman levottomuutta. He valaisivat minua, että ketään joka on saanut Lapinlahdessa olla, ei paikka ja muistot jätä kylmäksi. Ja että meistä tosiaan moni palaa tontille jossain elämänsä vaiheessa. Yhtäkkiä tunsin yhteenkuuluvuutta, eikä se ole ihan pikkujuttu. Sitten me hajaannuttiin pitkin puutarhaa, ja minä otin salakuvan rouvista, toivottavasti tapaan heidät uudelleen:

Lapinlahden Lähde -hankkeessa minua tietenkin ihastuttaa suuresti myös maininta green care -ideologiasta. Reaktioni tuskin yllättää ketään. Jokainen, joka on joskus voinut huonosti tai ollut niillä rajoilla, ja on sitten mennytkin tonkimaan maata tahi istunut puun juurelle, rantakivistä puhumattakaan, tietää miten hyvä vaikutus sillä mieleen on. Pihalla olemisessa. 

Helsingissä ollaan aika onnekkaita, kun Lapinlahden rannoille ja puistoon ei ole ilmestynyt suuri-ikkunaisia maisemarivitaloja tai liiketiloja. Siellä on avaraa ja pieni pläntti muhkeita puutarhapalstoja. Ranta ja mitä kaunein valo. Näin elokuun lopussa ei voi muuta kuin ihailla viistoja säteitä, ja niiden äärelle minäkin kamerani ja yhden vapaaehtoisen kanssa pysähdyin.

Hän kertoi minulle oman tarinansa toimintaan mukaan tulemisestaan, ja se oli mieletön. Novellin paikka. Siinä oli joulu ja koskematonta lunta Lapinlahden pihapiirissä. Pitääkin kysyä lupa, että saanko kertoa sen julkisesti. Saisin hyvän syyn käynnistää taas kirjoittelun.

Juhlat kun lähenivät loppuaan, tuli vielä juteltua toisen kameransa kanssa paikalle tulleen naisen kanssa. Hän oli käynyt alueen vallatussa talossa, jota Venetsiaksikin nimitetään. Nyt minulla ei vielä ole tarkkaa tietoa siitä, mitä toimintaa rakennuksessa aikoinaan oli. Kilautan äitipuolelle - hetkinen. Koska hänhän sairaala-apulaisena siis rakastui isääni Lapinlahdessa seitkytluvun lopussa ja varmastikin muistaa muutamia asioita. No niin. Juu. Elikkäs juuri saamani tiedon mukaan Venetsiassa oli silloin ainakin alakerrassa sairaalan pesula- ynnä mankelointitilat. Yläkerroissa vissiin asuntojakin, mutta ainakin myös työhuoneita.

(Äitipuoli kysyi, toimiiko nykyinen kahvila siinä missä ennen oli sairaalan kanttiini. Yhtäkkiä muistin, miten sain lapsena kanttiinista salmiakkikaloja. Ihan tuli makumuisto. Sitä kerratessa syntyi äsken puhelimessa myös idea siitä, että äitipuolikin tulisi mukaan kahvilatytöksi. Hyvät ovat ympäripuhumisen kierot lahjani ja näen jo meidät siellä esiliinoissamme.)

Miten minulla on sellainen tunne, että kuulin jostain että Venetsiassa olisi asbestia ja siksi sitä ei tällä hetkellä saisi käyttää asuintarkoituksiin. Vai olisinko lukenut hiljattain lehdestä.

Nimittäin siitä on ollut nyt jonkin verran kirjoittelua, miten Venetsiassa majaansa on vissiin kohta pari viikkoa pitänyt talonvaltaajien barrikadiporukka. Rohkeasti menin ystävän mukaan tapaamaan heitä ja kun vieläpä oli tosiaan talon ovet auki ja valtaajien lupa sinne mennä tutustumaan, niin sain vähän korviketta sille, ettei itse sairaalassa ollut keskiviikkona avoimien ovien päivää. Upea rakennus. Olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa valokuvaamaan. Siitä saisi kokonaisen kirjan.

Kello tuli kahdeksan ja iltavalo oli ihan parhaimmillaan. Minä otin paljon kuvia, mutta samalla vellihousuna jännitin, että mitäs jos tulee rynnäkköpoliisit ja siellä meikäläinenkin vaan anarkistien joukossa hengailee. Joudunko putkaan. Saanko käsiraudat, takavarikoidaanko kamera. Tuleeko merkintä rikosrekisteriin, ja mitäs sitten käy kun en voi vastustaa kertomasta käynnistäni täällä blogissa. Tuleeko kuulustelija kotiovelle ja minä sitten vikisemään, että no mutta kun isi oli siellä aikoinaan töissä, että sillä minä vaan ihan vähän halusin kurkata... Heh.

Että ihan nyt vaan virkavallalle tiedoksi, että hyvällä asialla olin. Ja toivon, että saan palata takaisin.

Minun teki ihan pikkuisen mieli haastaa talonvaltaajia. Koska en uskaltanut kysyä töhrimisen ideologiasta - se on minulle todellinen mysteeri - niin kysyin, että miksi ovat kieltäneet valokuvaamisen. Siitä oli ihan suhumaaliplakaatti, jonka ääressä seisoin kamera kaulassani. Peruuttivat sen verran, että muuten saan kuvata mutta en ihmisiä tunnistettavasti.

Jos minä olisin talonvaltaaja, olisin siitä ylpeä ja omalla naamallani. Huomasin miettiväni. Mutta minä en olekaan anarkisti vaan kukkahattutäti. Protestitoiminnassa en ole koskaan ollut mukana, enkä varmaan menekään. Mutta olisi ollut mielenkiintoista haastatella paikalla ollutta nuorisoa aiheesta lisää. Kyselin, että paljonko heitä yhteensä on, mutten siihenkään saanut selkeää vastausta.

Jotkut ovat kuulemma sitoutuneempia kuin toiset. Tyydyin siihen, ja menin sisälle kuvaamaan.

Oli ihan mielettömiä yksityiskohtia ja huoneita. Kirjoituskonekuvan meinasin säästää tulevan elämäkertani kansikuvaksi, mutten maltakaan:

Keneltäköhän sekin oli Venetsian ikkunalaudalle jäänyt. Vai onko kirjoituskoneen joku tuonut paikalleen nyt myöhemmin. Kuka silläkin on naputellut, löytääköhän joku joskus tämän minun likaisen ja kolhiintuneen läppärini jostakin ja miettii samaa. Kyllä on hyvä, että pysähdyin nyt pistämään nämäkin ajatukset ylös, niin saan rauhan laskeutua viikonlopun viettoon. Kamalasti on taas aivotoimintaa, hitto kun en ole mökillä, niin en voi mennä klapitöihin rauhoittumaan.

Ihania asuntoja saisi sinne Venetsiaan. Tulin pikkuisen surulliseksi siitä, miten rempallaan paikat olivat. Visioin porrastasanteilla sitä elämää, jota talossa voisi olla. Seisoin keittiöissä kuvittelemassa kattilat liesille. Katselin valtaajien nukkumia rautasänkyjä ja ajattelin, että sitten kun tulee kylmät yöt, voi olla aika viluisaa. Talosta on nyt sähköt ja vedet katkaistu. Toivottavasti eivät ala nuotioita polttaa sisällä, kävi mielessä.

Kyllä kai sitä pitää voida ihmisten terveeseen järkeen luottaa. Pitäisiköhän lahjoittaa valtaajille paljon lämpökynttilöitä vaikka.

Olen jo kahtena aamuna juonut mutterikahvit Lapinlahden tukimukista. Sadonkorjuujuhlasta ostin purkillisen palstalaisten hunajaa, basilikalla maustettua balsamicoa ja yhden arvan, jolla voitin villasukat. Tummansiniset. Lempiväri. Tuleekohan niistä minun Lapinlahti-villasukat, jos vaikka sitten pakkasillakin pyörin siellä. Tai voihan ne laittaa kumisaappaisiinkin sitten lokakuussa. 

Tulisipa kukkasipulitalkoot. Saisinpa pestä sairaalan ikkunoita ja maalata seiniä. Ja itsekkäistä syistä - saisinpa kuulla paljon lisää tarinoita Lapinlahdessa elämänpätkiään eläneiltä ihmisiltä, ja saisinpa tosiaan olla mukana todistamassa uutta alkua. Kyllä nyt varmaan pitää lähteä lenkille tai jotain, ajatuksia järjestämään - ettette luule minun aivan seonneen. On minulla tässä ihan oikeasti muutakin ajateltavaa ja asioita tehtävänä, oli vaan aika ihanaa raportoida juuri tästä.

Hyvää viikonloppua, armaat ystävät!

Ui joutsenten kanssa

Hienosti heiniin onnistuin tarkentamaan kuvan. Edes johonkin!

Matrikkelitaiteilija sai viikonloppuna mökillä tosiaan uuden intiaaninimen. Ui joutsenten kanssa. Palaan siihen tuonnempana, sillä ensin olin hänen mukanaan metsässä. Tai ihan ensiksi minä olin viettänyt jo vuorokauden itsekseni Ryötönperällä, tipahtanut nukkumaan torstai-iltana kertakaikkiseen nuijanukutukseen ja herännyt perjantaina siihen, kun naapuripitäjästä soittaa kunnanvaltuutettu mielessään olevia asioita. Pitää sekin tässä ihan mainita, kun ei ollut ihan tyypillisin puhelu meikäläiselle. Mielenkiintoista oli vaihtaa muutama ajatus, ja tehdä pieni suunnitelma ensi vuodelle. Ihan vaan siviilihenkilöinä. Mutta kuitenkin.

Ihan oli omituinen olo, ja päivän mittaan selvisi syykin. Saan noin kerran vuodessa migreenin ja nyt oli se kerta. Ei tainnutkaan johtua ensimmäisen illan fiilistelyviinilasillisista vaan kaupunkielämän kiireisestä pätkästä, josta piti sitten näköjään toipua rankemman kautta.

Kyllä vähän otti nuppiin myös henkisesti, kun perjantaina en jaksanut oikein mitään. Torstaina olin sentään jo siivonnut pihapiiriä, leikannut nurmikon ja sensellaista.

Niinpä kun sain tontille seuraa viikonlopuksi, olin jopa vähän huojentunut kun saatoin alkaa kuluttaa aikaa seurusteluun - ettei ikään kuin ollut pakko koko ajan jotain puuhastella. Matrikkelitaiteilijalla oli mustikka-agenda, ja minä ajattelin että voisinkin sitten lähteä varovasti pään kanssa mukaan metsän viileyteen kantojen nokkiin istumaan, kun ei antanut luonto periksi mennä vaan pimeään kammariin nukkumaan. Luovutin vasta illallisaikaan ja jätin muut tähtitaivaan alle.

No niin, mutta siellä metsässä. Minä aika harvoin itse asiassa sillä tavalla retkeilen. Makoilin pitkin mättäitä, ihan kertakaikkiaan kelliskelin sekä selälläni että mahallani. Jälkimmäisessä asennossa oli helpompi ottaa kuvia. Mökkifarkkuihin tuli katu-uskottavasti mustikkaa persauksiin ja polviin. Pihkaakin näytti olevan. Kameran kanssa köllöttely vei kätevästi ajatukset hetkeksi pois konepajasta pään sisällä. En minä nyt mitään vuoden luontokuvia saanut otetuksi, mutta tallennan nyt muutaman päiväkirjanomaisesti tänne.

Useamminkin metsään voisi mennä. Suosittelen. Minä olen jo alkanut suunnitella, että saatan myös cityolosuhteissa tunkea itseni metsässä kävijöiden völjyyn.

Ei nähty mitään eläimiä metsässä. Harmi. Lauantaina sai kaveri kaksi näköhavaintoa metsäjäniksestä ja yhdestä mielenkiintoisesta kolosta. Mutta minä en ollut silloin mukana, koska patsastelin Lasipaviljongin uudella terassilla. Toinen ystävä - nuoruuskaveri, joka poikkesi tontille varmaan 20 vuoden tauon jälkeen - oli nähnyt postilaatikoilla ison kyyn. Olenkohan minä jotenkin kova römeltämään kun en koskaan näe villieläimiä. Jos siis lintuja ja oravia ei lasketa.

No sitten illalla saunarannassa uiskenteli onneksi tosiaan se laulujoutsenpariskunta. Ei ole näkynyt tänä vuonna jälkikasvua. Miksiköhän. Onko munavaiheessa jo tapahtunut jokin onnettomuus. Veden korkeus on ainakin vaihdellut järvessä paljon alkukesän (todella korkealla, myrskyisääkin oli) ja tämän elokuun välillä. Nyt oli vesi alhaalla, koska eräs matala krokotiilikivikin erottui. Ja viikonlopun aikana laski pinta vielä lisää, tuli esille eräs jännä simpukkarivistö nimittäin meidän uimaanlähtökivestä.

Ihmeen rennosti otti tämä joutsenpariskunta. Heillä ei ollut syytä draamaan, vaikka sen taju tuntuukin olevan tällä lajilla aika voimakas. Juteltiin pitkään siitäkin, että miten ei oikein sovi tuohon ylvääseen ulkomuotoon se valtava mellastus, jonka saavat aikaiseksi jos erehtyy muita lajitovereita samaan järvenpohjukkaan.

Onhan siitä ennenkin ollut puhetta. Että mm. varikset ottavat asiat hyvin paljon iisimmin. Harva sitä ymmärtää arvostaa. 

Ai niin! Torstaina kun noin kello 13 istuin pihaportaalle. Olin juuri saapunut tontille, kun ihana naapurin isäntä oli hakenut minut junalta. Niin eikö kuulu laukauksia läheltä. Pistin samantien viestiä metsästäjäystävälleni, että joko muka on sorsastus. Oli alkanut tuntia aikaisemmin. Sain perinteisen ohjeistuksen, että jos tulevat 130 metriä lähemmäs meikäläisen saunarantaa, niin saan älähtää.

Kaverikin oli lähdössä koiran kanssa töiden jälkeen metsästyshommiin, ja minä tunsin itseni tosi epäkaupunkilaiseksi kun ymmärsin toivottaa Onnea iltalennolle!. Pienet ovat ihmisen ilot.

Tänä aamuna eräs hienosti maastoutunut sorsastaja siihen kaislikkoomme sitten lipui. Minä mitään viitsinyt alkaa raivota, kun ei ollut sorsiakaan näköpiirissä. Ihan oli hiljaista. Tein pikkuisen suuremmilla eleillä rannan lähtöjärjestelyliikkeitäni ja näyttävästi seisoskelin venettä tuijottelemassa. Niin sillä se sitten lähti. Minähän en varsinaisesti vastusta metsästystyyppistä toimintaa, jos nyt en halua olla paikan päällä sitä todistamassakaan. Itku pääsisi ammutun linnun äärellä kuitenkin.

Voisi kuvitella, että meidän joutsenet hermostuvat sorsamiehiin. Mutta ei. Enkä minä vasitenkaan uskaltaisi mennä kansallislintujen keskelle uimaan. Tulisi kumminkin nokasta tahi siivestä. Mutta Matrikkelitaiteilija meni, ja kyllä se näytti mielenkiintoiselta. Sellaisia ne taiteilijat ovat. Toista se on tällaisella tavallisella arkajalalla. Rannassa vaan valokuvataan.

Minulla taitaa olla muuten enemmän opiskelemista itseni kuin kameran kanssa. Kun ei meinaa millään tässäkään asiassa antaa luonto periksi, että siis sallisin tilanteissa automaatin hoitaa tarkennuksen. Oma reaktionopeuteni on vielä - huomatkaa vielä - aika alkeellista luokkaa, ja niinpä syntyy tilannekuvista suhrua. Minä nyt sitten, tosin vasta joutsenkuvien jälkeen, viikonloppuna jo pikkuisen harjoittelin antaa kameran hoitaa tarkennusta.

Minä niin vierastan itse ajattelevia laitteita ja ohjelmia. Että mistä se kamera voi muka tietää, mihin minä haluan tarkentaa. Eikä se kyllä aina tiennytkään. Jatkan opiskelua.

Mutta moottoripyörävieraista otin kuvia vielä ihan käsivaralla. Meillä kävi nimittäin yökylässä kaksi ohikulkumatkalla olevaa pyörägurua, ja kyllä harmittaa että jäi perjantai-iltana mehevimmät Eurooppa-tarinat kuulematta. Oli vaan ihan pakko mennä sinne migreeniunille. Toinen moottoripyörämiehistä on vieläpä apteekkarin puoliso, niin tiesi sen minkä minäkin, että pimeään huoneeseen vaan makaamaan. 

Minähän en motskareista mitään ymmärrä, vaikka isän tyttö olinkin. Jotenkin meillä oli aina kaikkea muuta puhuttavaa kuin isän pyöräharrastus. Lapsena olin toki kyydissä ja tosi polleva omasta kypärästä. Muistan, miten kutitti jalkapohjia se pyörän tärinä, kun piti pitää koivet paikoillaan niissä tellingeissä, joiden nimeä en tiedä. Kerroin pohjoisen moottoripyörähemmoille, että isä olisi viihtynyt heidän seurassaan. Samanlainen rauhallinenkin oli, kuin nämä kaksi kaveria.

Kyllä oli lauantaiaamuna Ryötönperällä tavallista juhlavammat aamupörinät, kun yövieraat lähtivät jatkamaan matkaansa. Toivottavasti tulevat vielä joskus uudelleen. 

Nyt tulee muuten hyvä vinkki naisille, jotka haluavat tehdä puutarha-asioillaan miesväkeen vaikutuksen. Minullahan ei sellaista tarvetta varsinaisesti ole, mutta kylläpä vaan oli yllättävää saada omista viljelyksistä varauksetonta huomiota. Nimittäin valkosipulit, jotka tänä viikonloppuna nostin. Kaikki yhdeksän. Moottorimiehien aikana oli esillä vasta ensimmäinen testinostettu yksilö, joka oli yhtä täydellinen kuin loputkin kahdeksan.

Ihan sain kuulla juttua epäonnistuneista valkosipuliviljelykokeiluista, ja oikein pysähtyivät asiaa pohtimaan. Minä tietenkin rehentelin sillä, miten olen tätä kantaa saanut hienosti lahjaksi blogiystävältä kaksi vuotta sitten. Miten olen opetellut, että on luovuttava upeimmista yksilöistä ja käytettävä ne taas siementarkoitukseen. 

Joku sanoi, että kahden vuoden välein pitäisi vaihtaa viljelypaikkaa - ja nyt minä voinkin sitten öiden unettomina hetkinä alkaa miettiä sitä, että minne minä nyt tänä syksynä iskisin siemenkynnet. 

Ja sitten kun kävi se nuoruuskaveri - raavas lihansyöjämies hänkin - niin kun esittelin tiluksia, ja vaan viittasin ohimennen, että tuossa on noi valkosipulit - niin hän piti sitä jotenkin aivan mahtavana, että omasta maasta saa ruokaansa tätä ihanaista maustekasvia. Että tosiaan, tätä minä en vielä miehistä tiennytkään. Valkosipulia viljelevä ihminen on siispä arvostettu! Oppia ikä kaikki. 

Ehkä minä teen ensi vuonna kokonaisen valkosipulipellon? Vaikka niitylle, koska sen tulevat sähkömiehet maakaapeleineen möyrimään pilalle joka tapauksessa.

Maistettiin jo yksi kynsi. Ärhäkkä oli, ihana! Ja kun toin sen "avatun" valkosipulin äsken laukussa kotiin, niin kyllä voin sanoa että haisu ei ollut mitenkään vaisu. Hyvä, etten alkanut leperrellä. Mutta eivät sipulit ehkä ymmärrä ihmispuhetta. Ne ymmärtävät hyvän kasvupaikan ja näköjään tykkäsivät vielä siitäkin, että harrastin kasvupenkissä katetta. Leikattua nurmikkoa ja rannan kaislajätettä.

Unohdin dokumentoida kantarellit. Niitä syötiin eilen illalla kermakastikkeessa. Päivällä oli nöyremmät eväät. Jos Ryötönperällä ylipäätään syödään lounasta, niin se on melkein aina eilisen jämiä. Vaikka Matrikkelitaiteilija on myös meidän seurueen salaattiekspertti (jota erityisesti ilahdutti salaattiviljelmäni ja kaksi kasvihuonekurkkua, jotka käytettiin. Kolmannen vein tänään naapuriin.), niin lounaalla mentiin huvittavan vaatimattomalla tyylillä:

Salaatti ja sen kastike.

Vaikka perjantai menikin melkein harakoille, niin kyllä tämän viikonlopun loppusaldo oli silti ihan hyvä. Erityisesti tykkään nyt siitä, että sain pihapiiriä jo vähän siistimpään syyskuntoon. Vaikka paljon jäi vielä tekemistäkin. Toivottavasti lumi tulee tänä vuonna myöhään, ja ehdin kaiken sen, mitä toivonkin.

Ainakin polttopuutalkoot täytyy pitää. Pistää kavereille almanakka-asiaviestiä, ja alkaa organisoida. 

Paitsi, että nuoruuskaverilla on parinkymmenen kilometrin päässä paljon kuulemma kuivaa puuta, että sieltähän minä voin joulun tienoilla hätävaraostaakin, jos ei ehditä talkoilla. Pakko ehtiä. Koska se olisi myös kivaa.

Torstaina, kun elin vielä aikaa ennen päänsärkyä, otin itsestäänlaukaisijalla patsastelukuvan. Minä siinä suunnittelen hommiin alkamista. Kamera oli Lasipaviljongin uudella patiolla vaaterissa. Hieno on se patio! Raportoin siitä sitten toisen kerran, kun on laajennusosa ja käsittelytyöt tehty. Avajaiset pidetty. Kyllä minä siitäkin vielä jonkin spektaakkelin saan aikaiseksi tässä syksyn mittaan.

Käytiin tänään vielä kotimatkalla vähän metsässä Mäntässä. Matrikkelitaiteilijalla on siellä ollut esillä ympäristötaidetta, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten yleisö oli osallistunut. Mielettömästi hyvällä mielikuvituksella ja silmällä kyhättyjä ristejä keskellä metsää. Ihan alkoi omakin ajatus taas raksuttaa, että mitä kaikkea sitä voisikaan omallakin tontilla toteuttaa.

On ehkä vähän noloa, että minä taiteilijan tyttärenä alan kumminkin ajatella käytännöllisiä vaikka edessä on henkevää veistosta ja muuta. Mutta minkä minä sille voin, että heti tuli taas mieleen se lintujen talviruokintapiste mökille, kun näin alla olevan järvessä lepäävän veistoksen. Jotain tuota kokoluokkaa se voisi tosiaan olla, Ryötönperän lintukatos. Sitten pitäisi vain keksiä, että miten sen järjestää niin, etteivät kaki ruokaansa, siivekkäät.

Jätän edelleen ajatuksen hautumaan, ehkä kohta se kanavoituu myös googlailuksi ja ennen pakkasia toiminnaksi. Saas nähdä.