No! I Don´t Want to Join a Bookclub (Lukunurkka.)

Sisko sanoi, että olin urpo kun ostin omien huulien värisen punan. Se onkin ollut 7 vuotta käyttämättä.

Luin tänään loppuun kyseisen kirjan (joka on omistettu jollekin Patrickille, mutta vuosilukua en löytänyt mistään - onkohan ikänäköni tehnyt tehtävänsä - googlaamalla opin, että kirja on ilmeisesti vuodelta 2008) ja pohdin miehelle, että oliko tämä nyt sitten sitä chick lit -kirjallisuutta. Kuvitelkaa - mies ei tiedä, mitä on chick lit! Minä sanoin, että no vähän niin kuin Bridget Jones ja sitten luin genren määritelmän ääneen wikipediasta.

Ehkä tämä ei ollutkaan chick littiä. Koska päähenkilö ei ole 20-30 -vuotias miestä metsästävä shoppailuhullu, jonka tarinassa tuotesijoitellaan merkkilaukkuja ja sensellaista. Toisaalta päähenkilö on kyllä koominen ja juo liikaa viiniä, kuten oikeaoppisesti kuuluu. Vähän niin kuin minä! Silläpä samastuin Mariaan, vaikka olenkin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ajatella, vielä pari antoisaa vuosikymmentä elettävänä ja koettavana, ennen kuin minustakin voi tulla oikeasti hupaisan lisäksi myös viisas nainen. Onkohan jotenkin oma kehu haisee -osastoa kuvailla itseään hupaisaksi? No, menköön. 

(Siitä siis lähdetään, että geenini hyppäsivät yhden sukupolven yli ja saan elää 70-80 -vuotiaaksi niin kuin isovanhempani, enkä kuole yhtäkkiä alle kuusikymppisenä, kuten sekä äitini että isäni. Tavallaan aika sopiva teema pohdittavaksi ja päätettäväksi näin pyhäinpäivänä. Rauha heidän mukaville sieluilleen, kiitos mustan huumorin perinnöllisestä tajusta. Välillä on ihan ikäväkin, nimenomaan nauruhetkiä.)

En olekaan pitkään aikaan lukenut englanniksi. Vähän tähänkin opukseen tarttuminen arvelutti, mutta otin sen kumminkin työpaikalle vuosi sitten perustamastani kirjojen kierrätyspisteestä yövuorolukemiseksi ja jäin heti koukkuun. Kukaan muu sitä kierrätyspistettä ei sitten näytä käyttävänkään, floppi oli se. Harmi.

Naiskirjallisuuteen liittyen voin kertoa, että aion vielä joskus käyttää koruja.
Ohessa perintösuosikkini. En ole vielä koskaan pukenut heitä ylleni.

Vieraalla kielellä lukeminen on minulla liittynyt oikeastaan vain gradumateriaaliin (englantilaista historiankirjoitusta) ja minähän olen tavallaan jo päättänyt, että en tuhlaa aikaani enää akateemisen harmaaseen sössönsössöön vaan nautin elämästä, ensimmäisestä ammatistani ja puutarhanhoidosta. Vaikken olekaan vielä kuusikymppinen, sain lisäpontta tästä kirjasta. Aion elää, tehdä asioita joista tykkään - eikä niihin ehdottomasti kuulu sen pohtiminen, miten brittihistorioitsijat käyttivät lähteenään 1500-luvun Marttyyrien kirjaa. Hohhoijaa.

Minkä tieteilijän maailma minussa menettikään.

"But no one seems to be able to understand quite why I like being sixty so much. Even Penny, who popped in to make arrangements for lunch - she´s taking me out. She sat down for a cup of coffee while I sat opposite her on the sofa, beaming in my Indian dressing gown.

`Now you can do all those things that you´ve been meaning to do for ages.` she said. `Learn Italian.`

`Learn Italian?`I shouted so violently I spilled coffee all over myself. ´Why does everyone think I want to learn Italian? I only go to Italy once every three years for a week at most. No comprendo Italiano! No quiero comprendare Italiano! No, the great thing about being sixty is that I don´t any longer feel guilty about not learning Italian!`

`Well, Open University...`she said.

`NO! NO! A thousand times NO! Nor the University of the Third Age! That´s what Marion does. She´s forever doing nodules or whatever they are. Forget nodules! I don´t want to learn about anything ever again! I´m fed up with learning. Learning is for young people. Done young.`

OK, OK,` she said. `Modules by the way. Don´t learn Italian. Join a book club instead.`

A bookclub! Certainly not! Bookclub people always seem to have to wade through Captain Corellini´s Mandolin, or The God of Small Things or, groan, The Bookseller of Kabul. I think they feel that by reading and analyzing books, they´re keeping their brains lively. But either you´ve got a lively brain or you haven´t. Discussing the resonances or contexts of books or whatever they discuss in bookclubs can't gee up a brain if it doesn´t fire on all cylinders to start with. The thing is: I don´t want to join a book club to keep young and stimulated. I don´t want to be young and stimulated any more."

Kyllä sitä ihminen aina osaa parhain päin selittää laiskuutensa, ja minä olen juuri sellainen. Vaan miksi en saisi olla? Luultavasti katuisin kuolinvuoteella enemmän sitä, etten opiskellut lintuvalokuvausta kuin sitä että onpa ihminen kirjoittanut historiaa kummallisesti. Jälkimmäinenhän on fakta, mutta linnut ihana mysteeri. Mieluummin selvitän jälkimmäistä ja olen ikuinen sosiaalikasvattaja-hum.kand enkä vakosamettihousumaisteri. Anteeksi. Pidän kyllä sammareista. Ilmeisesti olen tosiaan päätökseni tehnyt. Menetänköhän nyt lopullisesti kanssaihmisten arvostuksen. 

Jos minut tekee yksinkertaiseksi se, että tällaista "kevyttä kioskikirjallisuutta" lukiessani ajattelin syviä ajatuksia, niin yksinkertaisuus on hyvä asia. Minä ihan oikeasti ahdistuin kun jouduin ajattelemaan esimerkiksi sellaista, että kukahan kavereista on se joka ensimmäiseksi saatellaan hautaan. Olenko se jopa minä itse? Päähenkilön hyvä ystävä sai siis syövän. Aivan suloisella tavalla käsiteltiin myös se asia. Kannattaa lukea teidän muidenkin.

Jossain järjestyksessähän täältä lähdetään, Luojan kiitos emme tiedä vuoronumeroitamme.

Minä muistelin vanhempieni surun murtamia ystäviä taannoisissa muistokekkereissä, kun luin päähenkilön järkeilyä siitä, miltä tuntui kun hyvä ystävä oli siinä kuuluisassa terminaalivaiheessa. Oikeastaan vähän järjetöntä, että hauskan kirjan äärellä aloin pohtia suruhommia. Toisaalta tervettä. Kai.

Jos kumminkin kuolema-asiat - jotka todellakaan eivät kirjassa olleet pääroolissa - laittaa sivuun ja miettii muita teemoja, niin väistämättä on myönnettävä syntymäasioiden olleen myös kiinnostavia. Heh. Ei tästä nyt pääse näköjään mihinkään, syvällisyydestä. Minä aion seuraavaksikin lukea hömppää, jos siitä kerran tällä tavalla viisastuu. Päähenkilö kirjoitti päiväkirjaansa myös isoäidiksi tulostaan, ja minä ajattelin samantien pahaa ihanaa äitipuoltani, joka on momi neljälle meidän fuusioperheen nuorisoedustajalle. Että on mahtanut olla mielenkiintoista ottaa leskenä vastaan moinen isoäidin rooli. Raskastakin varmasti.

Aion houkutella hänet kanssani Ryötönperälle ja ottaa asian saunassa puheeksi.

No mutta jos mennään siihen chick lit -osastoon, niin oli kyllä aika antoisaa lukea itse naiseudesta. Kun puhuttiin seksiasioista, niin minä moneen kertaan ajattelin, että otan tännekin jonkin mojovan lainauksen. Mutta varmaan nelikymppisenä oleminen on vielä sitä, että suhtautuu alapäähän ja intohimoihin lapsellisella ujoudella. Miten hölmöä, ajattelin jo lukiessani. Mutta huvittavan totta.

En siis kehtaa siteerata niitä kohtia. Siis tosiaan kehtaa. Minä olen pidättyväisyyden huippu, enkä siis osaa luontevasti puhua niistä asioista. Olenkohan siksi tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää. Voi olla.

On vähän koominen ajatus, että sitä alkaisi oikeasti olla sinut vartalonsa ja jopa seksuaalisuutensa kanssa vasta sitten kun "kaikki on ohi". Valmiiksi jo harmittaa. Että olenkohan minä nainen vasta sitten kun selluliitin sijasta huolestun silkinohueksi käyneestä ryppyihosta. 

Kun menin tällä viikolla päästämään (mies)työkaveria yövuorosta ja huikkasin ulko-ovelta huomenet, niin hän sanoi että olipa hento tyttöääni. Ja minä kerroin kuvitelleeni, että kuulostan sensuellilta Paula Koivuniemeltä. Että kähisen eroottisesti. En kuulemma kähissyt tai kuulostanut. Höh. 

Sitten kerroin tästä kirjasta vain todetakseni, että työkaveri halusi äkkiä kotiin nukkumaan. Hän ei ollut kohderyhmää.

Ikääntymiseen liittyy olennaisesti myös huoli linnuista.
Siis lyhtyjen sytyttelyn lisäksi.

Minä jäin kuitenkin lopulta miettimään, että mikä tekee tämäntyyppisestä kirjallisuudesta bestsellerin.

Miksi virallisesti ei voida arvostaa sitä, että puolen maailman keski-ikäiset naiset saavat jotain irti kioskipokkareista? Mitä väärää siinä on, että lätistään lämpimiksemme? Miksi on olevinaan niin hienoa se, että palkintoja saavat vaikeaselkoiset ja -kieliset romaanit, joissa askarrellaan maailmanmittakaavan inhimillisten tragedioiden parissa? 

Kyllä minä senkin ymmärrän, en minä sillä.

Voisiko se sitten olla niinkin, että selitykseni kelpaisi. Että minä kun töissä näen kaikenlaista, niin luen mielelläni toisenlaista. Tuskin hissi-insinöörikään jaksaa lukea painovoimaoppaita vapaa-ajallaan, niin ei kai minunkaan tarvitse niitä Kabulin kauppiaden kokemuksia opiskella. Vai pitäisikö? Todella ihmettelen, että sain tästä sattumakirjasta aikaiseksi melkoisen ajatusryöpyn, olen itsekin yllättynyt. Myös siitä, että en oikein osaa pukea sanoiksikaan kaikkea, mitä mietin. 

Järjettömintä on tosiaan se kuoleman ajattelu. Hyvässä mielessä kuitenkin.

Luin kirjaa uppoutuneesti myös bussissa. Ainoa tilanne, joka katkaisi keskittymiseni on jakamisen arvoinen: Pieni kiinalaistaustainen alakoululaistyttö saapui bussiin ilmeisen adoptioäitinsä kanssa ja alkoi lukea läksyjä penkillä minun edessäni ääneen. Agendalla oli Pekka Töpöhäntä, ja minua ei sillä hetkellä olisi vähempää voinut kiinnostaa Marian selibaatti. Pikku tyttö luki hienosti ääneen ja sen jälkeen vastasi kirjan tehtäviin kertoen että Pekan hännän oli taannoin syönyt joku hiiri. Siis silloin kun Pekka oli vielä pentu.

Sitten tämä lapsi alkoi tehdä kiinan läksyjä. Äiti näytti väsyneeltä.

Kun heidän edessään istunut nainen jäi viulukotelon kanssa pois kyydistä, hän katsoi minuun ja meitä molempia pikkuisen itketti liikutuksesta. Kummallakin oli vissiin takana rankka päivä ja pikkulapsen lukuharjoitukset saivat kaiken taas perspektiiviin. Oikeaan.

Minä olen todellakin mielelläni keski-ikäinen chick lit -lukija, jos se kanavoituu edellisen kaltaisiin tunteisiin. Jäin miettimään, että pitäisiköhän ihan itse kirjoittaa jotain vastaavaa. Jos ei tulisi rauhanpalkintoa, niin voisi tulla jotain muuta. Kioskikirjallisuus on aliarvostettua. MOT.

Talvipesä

Älyttömän kätevää olla kotona jo kolmen jälkeen, terveisiä vaan mökkireissun jälkeisistä tunnelmista. Talviaikaan kun siirryttiin niin minä heräsin tietenkin ihanaan hämärään sunnuntaiaamuun entistäkin aikaisemmin ja ehdin puuhata vaikka mitä ennen kuin mies heräsi. Muutaman pienen puutarhatyönkin sain aikaiseksi, onneksi. Eilen oli muut agendat ja jouduttekin tuonnempana katsomaan myös interiöörikuvia.

Vaikka olisi kuinka se ylimääräinen tunti aikaa, ei mökille osaa jäädä sunnuntaina kuitenkaan aivan maleksimaan. Periaatteessahan sitä olisi voinut vielä vaikka lämmittää saunankin tai jotain muuta henkevää, mutta niin vaan on aina vähän tuli hännän alla kun tietää että pitkä kotimatka on edessä. Juuri tällä viikolla juttelin tästä ilmiöstä työkaverin kanssa. Hänen mökkinsä on vielä kauempana kuin meidän. Että sitä lähtölevottomuutta ei halua pitkittää. Todettiin, että on kyllä sellainenkin ihmistyyppi varmaan, joka lähtee vasta illalla. 

Oltiin koko viikonloppu niin hyväntuulisia, että lähtöhaikeuskin tuntui enemmän siltä, että pian nähdään taas, tupaseni. Kyllä se mökkiranta siellä odottaa. Ja minä odotan jo joululomaa, että saisi olla viikon ainakin Ryötönperällä koko poppoo, kissat ja kaikki.

No niin, mutta tänä aamuna minä siis istutin valkosipulia. Laitoin maahan yhdeksän muhkeaa kynttä, enempää en raaskinut kun haluan niitä omaviljelemiäni syödäkin. Jos seuraavalla kerralla on vielä lauhaa kun mennään, niin voisin ehkä hankkia jostain lisää istutuskynsiä. Jotenkin nyt unohdin. On ollut niin jumalattoman paljon ajateltavaa töissä ja muutenkin, että puutarha-asiat muistaa vasta puutarhassa. 

Se on ihan hyvä niinkin. Hädintuskin muistan perjantaita, vaikka se oli toissapäivänä. Sellainen on maalle pysähtymisen mahtava voima. Juuri sitä minä tarvitsin.

Ehdin muistaa myös lehtikaalihämmennykseni. Kun kaupungissa kuvailin Matrikkelitaiteilijalle lehtikaalejani, hän sanoi että ne ovat siksi kummallisia, kun en ole tajunnut kerätä satoa. Nyt syyskasvimaalla komeilee erikoinen rivi, kuuluuko lehtikaalin näyttää tältä (ensimmäinen kokeilueräni, en ehkä ikinä ole kasvin edessä ollut yhtä hämmentynyt), ovatko nuo lehdet nyt niitä mistä ihmiset tekevät terveyssipsejä? Miksi minun mielikuvissani lehtikaalin pitäisi jotenkin näyttää enemmän parsakaalimaiselta? Olenko vähän tyhmä? Miten noita käytetään? Miltä se maistuu ja minkä kanssa syödään?

On tämäkin, viime vuonna kadehdin kaikkia lehtikaali-ihmisiä ja nyt kun minulla itselläni on ainakin jonkinlainen mutaatiorivi, niin olenkin avuton. 

Jos saan hyviä vinkkejä, pistän mökkinaapuriin viestin, että käyvät keräämässä satoa. Minusta vain tuntuu, että lehtikaaleissani täytyy olla jotain vikaa:

Hyötykasvirintaman lisäksi kävin aamulla tunnelmoimassa Japanialaisen Puutarhan kulmilla. Jos ei aina tarvitsisi miettiä niitä hemmetin polttopuita - joihin siis eilenkin osan päivästä käytin - niin ehtisin joskus vielä tämän meditaatiopuutarhani pariinkin. Nyt totesin, että räsymatto on aika hyvin estänyt raivostuttavan sinnikkään pusikon kasvua kivien ylle. Mutta en uskallakaan ottaa mattoa pois, koska voikohan sen alla talvehtia vaikka joku? Esimerkiksi se loppukesänä havaittu kyy? Tai sammakoita. 

Minä en todellakaan näin talven kynnyksellä ota sitä riskiä, että riisun talvipeiton jonkun päältä ja jätän kylmään maailmaan taivasalle. Niinpä matto saa olla paikallaan kevääseen. Ehkä se alkaa maatua ja muuttua osaksi luontoa? Ainakin se oli toisesta päästä jo melko hapero kun sen pusikon ylle kesällä heitin. Olisi tehnyt mieli jäädä nyppimään pensasversoja pois kivien välistä ja siivota kangasajuruohomätäs kokonaan puhtaaksi lehdistä. (Vaikka hyväähän ne maatuvat lehdet sen liepeillä varmaan tekevät maaperälle.)

Olen niin ylpeä kun olen itse siemenistä kasvattanut kangasajuruohoni, joka aivan selkeästi on aikeissa myös alkaa levitä. Se on siis se toivottu suunta. Suorastaan huumaava on sen oreganomainen haisu. Hän on tuossa alhaalla keskellä, ei näytä kuvassa oikein miltään. Muutenkaan en oikein tällä reissulla ehtinyt kameran kanssa fiilistellä, kunhan otin todistusaineistokuvia vaan.

Todistusaineisto kun nyt tuli näppärästi puheeksi, niin voinkin samalla esitellä miten pikkuisen rymsteerasin sisällä tuvassa. Mies oli eilen naapurikylässä päiväretkellä, ja sillä välin minä pistin tuulemaan. Jäin ensin muka klapitöihin, mutta niitä mielestäni riittävästi tehneenä sain itseltäni luvan - ikään kuin palkinnoksi - puuhata jotain muutakin. Vaihdoin vanhojen puusohvien paikat, ja miestä huvitti se mielikuva kuinka minä olin niitä rohjakkeita yksin hiissannut hikipäässä pitkin alakertaa.

Kun on aika kirjavat perintöhuonekaluvalikoimat - ja mitään uutta ei todellakaan tarvitse mökille hankkia varmaan ikinä - niin yleisilmekin on vähintään eläväinen. Minä en loppujen lopuksi ymmärrä ollenkaan, miksi alunperinkään olin laittanut valkoisen puusohvan takkaoleskelutilaan ja tuon nyt sen tilalla olevan "punaisen" sohvan keskelle tupaa ruokapöydän ääreen, pimeimpään kohtaan oikein mörkömäiseksi möltiksi.

Tämä ei ehkä ole kovin kiinnostavaa - korkeintaan niille, jotka joskus meillä ovat aikaa viettäneet tai tulevat viettämään. Mutta minä ihastuin uuteen tummempaan olotilaamme nyt, mielestäni se on kodikas, houkuttelee seurusteluun, eikä katon ja ikkunanpuiden karsea mäntyvärikään nyt pistä niin silmään kuin valkoisuuten pyrkivän sisustuksen rinnalla. Tuolla minä luen sydäntalvella ehkä kirjoja, oikein talvipesä:

Mieskin hyväksyi sohvapöydän. Se on minun lapsuudenkodistani ja olen sitä yrittänyt säännöllisin väliajoin ehdottaa esille, pois yläkerran hämäryydestä. Mutta ei kuulemma ole olemukseltaan miehen makuun sopiva. Arvasinhan minä sen, että kun vain ilman lupaa sen kannan (meinasin juuttua yläkerran portaisiin tämänkin pöydän kanssa) ja laitan paikoilleen, niin miesväkikin tajuaa perintöpöytäni hienouden. Tuli ihan onnistumisen kokemus siitä, sisustuksellinen aivopesu on aliarvostettua.

(Kun aikoinaan tavattiin, niin mies vannoi kaiken yksivärisen nimeen. Minä olen pitkin yhdessäoloamme saanut ujutettua aika monelaista kuosia esille, nimenomaan tällä konstilla, että en vaan kysy mitään - ja hups - onkin marimekkoa verhoissa ja keittiöpyyhkeissä, oho.)

Niin, mutta sitten se valkoisen sohvan uusi elämä. Kun kesällä pistettiin kuntoon vanha pöytä, josta olin haaveillut ruokapöytää tupaan, niin siitä se ajatus sitten lähti. Kun minä kärsin joskus aika paljonkin tuvan pimeydestä, niin nyt ikään kuin keventää ja valaisee keskilattian tämä valkeus. Se muistuttaa jotenkin myös kesästä, tuo ehkä lohtua keskikaamokseenkin sitten. Puhumattakaan siitä, että "uusi" raikas ryhmä keskustelee keittiön kanssa. Sinnehän sitä valkoista on myös tullut vahingossa ujutettua.

Tuolit ovat ehkä hieman kiikkerät - Millan vanhat ikeatuolit, jotka kerran tyttöjen kesken koottiin ja maalattiin, eikä aina voi ehkä onnistua. Jalat olivat aika vaikeat saada paikoilleen. Tuolit ovat palvelleet myös terassilla. Muistan senkin kisastudion. Suomi pelasi jääkiekkoa ja euroviisuissa meitä edusti se maapallopoika. Millan kanssa piti soittaa seuraavana aamuna Millan äidille, että kuka tai ketkä voitti. Niin sitä vaan liittyy muistoja muihinkin kuin perintöhuonekaluihin. Sitä se keski-ikä teettää.

Vielä jonain päivänä minä teen noille keskeltä tupaa meneville
yläkerran portaille jotain. Maalan ehkä mustaksi.

Huolettaa vaan se, että en ole löytänyt pöydän jatkopalaa mistään. Muistan elävästi pistäneeni sen jonnekin talteen ensimmäisenä hallintakauden mökkikeväänäni, kun roudasin pöydän pois saunan eteisestä rannasta. Nyt ei sitä jatkokappaletta ole missään, ei liiterissä eikä muuallakaan. Mites sitten syödään jos meitä on dinnerillä esimerkiksi kuusi ihmistä? Minä tulen saamaan reklamaatioita.

Rannassa se tuo pöytä oli vain romupöytänä, jonka alla Taata säilytti klapeja ja päällä kalastusvermeitään. Nyt lukunurkassa seinässä olevat kirjahyllyt, olivat nekin vaan tungettu rantasaunalle rompehyllyiksi. On se jännä, miten jotkut tavarat saavat uudelleen arvostusta uusilta sukupolvilta. 

Eipä silti, kyllä rantasauna on kauniit huonekalunsa ansainnut hänkin. Takkakamarin vanha puusohva (minulla on niitä yhteensä neljä, yksi vaatisi huolellisen kunnostuksen ja muutkin pientä fiksausta) on vielä laittamatta talviasentoon, mutta muuten siellä alkaa olla valmista uutta vuodenaikaa varten. Paitsi että niitä polttopuita pitää pilkkoa lisää. Tässä minä olenkin matkalla rantaan eilen aamulla, pyysin miestä ottamaan viikon muotikuvan. Minulla on Teuvolta peritty pilkkihaalari, joka on oikein sopiva:

Tänään olikin sitten jo kurapukukeli. Päätin, että yksi muotikuva per postaus riittää, joten voitte kuvitella sen keltaisen ja kuraisen sadeasun, jossa olen mökkipihan aamuhiljaisuuden rikkonut kahisemalla. Unohdin työhanskat ja kaivelin valkosipuleille paljain käsin istutuskuopat. Sitten menin rantaan pesemään niitä käsiä. Kas, olinkin unohtanut että meidän järvenpohjukkamme olikin jo jäässä! Sain ujutettua sormia sulavan jääkerroksen alle ja tunsin olevani melkeinpä kuulkaa tosi luontoihminen.

Onneksi vene oli viimeksi vedetty sen verran ylös, että se ei ollut jäätynyt kiinni. Tänä aamuna sekin sitten käännettiin nurin. Sitten kun meillä on tontilla enemmän porukkaa, niin laitetaan vene paremmin. Oikein jotkut pukit ehkä viritetään alle, ja sensellaista professionaalia.

Rannassakin oli niin ihanaa, ja löylyt molempina iltoina aivan mahtavat. Hyvä ettei itku päässyt lauteilla, ilosta ja tunnelmasta. Kyllä minä olisin varmaan ihan vajaa ihminen, jos olisin aikoinaan päättänyt olla nostamatta pankkilainaa ja ostamatta mökkiäni rantoineen itselleni. En ole katunut päivääkään. 

Viides mökkitalvi on edessä ja minä ajattelen sitä rauhallisin mielin.

Tein pientä lyhtyinventaariota, ja ihan hyvä on tilanne. En "joudu" hankkimaan uusia, mikä sopii minun uuteen ostelua rajoittavaan mielialaani oikein hyvin.

Sen minä olen kantapään kautta oppinut, että en kuitenkaan voi jättää lyhtyjäni terasseille kun lähdetään. Myrskytuulet riepottelevat ne helposti pois paikoiltaan pitkin poikin, ja monen lyhdyn lasi on rikki ja systeemit vääntyneet. 

Olen alkanut säilyttää lyhtyjä ovien suissa ja naulakoissa eteisissä. Onpa ainakin yksi murehtimisen aihe vähemmän, kun ei tarvitse aina jännityksillä odottaa montako ehjää on jäljellä. Niin kiva kuin se olisikin jättää lyhdyt kodikkaasti esille omille paikoilleen, niin mitenkään kannattavaa se ei ekologisesti eikä tunne-elämällisesti ole. Oppia ikä kaikki.

Vaikka minulla onkin suunnitelmissa alkaa lukea myös mökillä, niin otin kuitenkin hyllystä pari kirjaa kotiin lukemiseksi. Lähden tulevaan viikkoon ja aikakauteen sillä mielellä, että saan kirjamatkustaa pitkät pimeät illat, esimerkiksi Ranskaan, niin kuin näiden kahden opuksen takakansissa luvattiin. Molemmat kirjat on 70-luvulla saanut isoäitini äidiltäni lahjaksi, luki etulehdellä.

Nyt on minun vuoroni lukea ne. Raportoin sitten, olivatko niin hyvät teokset kuin oletan.

Viesti (Lukunurkka.)

(No, ihan pikkuisen läikkyi kun lavastin teille taidekuvaa lukukokemuksestani.)

Oikein kuulkaa kietouduin tummansiniseen fleeceaamutakkiin ja aion nyt ryhtyä pysähtymään niihin muisteloihin, joita pohdiskentelin kun luin Tove Janssonin novellikokoelmaa Viesti (1998). Siitä meillä on kirjahyllyjämme ajatellen aika suotta tämä Tove100-juhlavuoden pokkaripainos, mutta olihan se tavallaan kätevä. Mies oli sen ostanut lentokentältä työmatkalukemiseksi ja minä puolestaan kannoin sitä laukussa bussipitkästymisiäni ajatellen. Seuraavaksi se lähtee kiertoon ystävälle, sillä minulla on perikunnan kokoelmissa Toven novellikokoelmia jo ihan riittävästi. Niitä kovakantisia ja alkuperäisen tuntuisia.

Silläpä osa tämänkin kirjan tarinoista oli minulle tuttuja. Minähän olen lukenut näitä enimmäkseen mökillä ukkosta odotellen ja peläten. Sopivan mittaisia uppoutumiseen, mutta riittävän keveitä siinä mielessä, että samalla voi kuunnella luonnon ääniä, jättää novellin vaikka hetkeksi kesken ja mennä tarkastelemaan synkkenevän taivaanrannan tilannetta. Haistella tuulta ja pistää kaupunkilaisille raporttiviestejä. Tutkia, miten pulssi kiihtyy lähestyvän jyrinän kanssa samaan aikaan.

Kun tulee takaisin kirjan ääreen, ei tarvitse pitkäänkään muistella kenen novellihenkilön kanssa sitä tuli viimeksi tarinaa elettyä. Minusta sellainen on aika hyvä taito kirjailijalta - että lukijan ei tarvitse pinnistellä muistaakseen, mihin viimeksi jäätiin ja mitä koettiin. Jos tarvitsee selata montakin sivua taaksepäin, niin... no sellainen kirja tai tarina jää kyllä minulta helposti kesken. Vaikka olisi mikä merkkiteos.

Osaan tämän pokkarin tutuista novelleista pysähdyin uudelleen, pari hyppäsin yli. Niin kuin suosiolla Kevyt kantamus -novellin. Muistan lukeneeni sen mökin terassilla oikein hartaudella, koska pidin nimestä ja olin odottanut jotain muuta kuin mitä siinä tapahtui. Oikein mielenkiintoinen! Sen sijaan luin puolittain uudelleen Muistoja lainaksi -tarinan, sillä pidän erityisesti miljööstä ja ihmisten elintavoista mutta myös itse sisällöstä, vähän niin kuin identiteettivarkaus tapahtuu siinä. 

Yksi mieleenjäävimmistä minulle uusista novelleista oli Nukkekaappi. Siinä ihailin samaa kuin muissakin Toven novelleissa, eli ihmisten tosiasiallisen inhimillisyyden esittämistä luonnollisessa valossa. Muumikirjojen hahmoissa on samaa, ja siitähän minä pidän. Jokainen saa olla pikkumainen, saa olla omistamisenhalua, turhamaisuutta, itsekkyyttä ja kaikkea sellaista, mitä ei ihmisessä välttämättä ihailla. Turha tekopyhyys sikseen, ja myönnetään esimerkiksi todellisuuspaon ja kateuden mahtavat voimat.

No, kuitenkin. Olisin voinut kirjoittaa tämän raportin pelkästään Orava-novellista. Siitä minä tunnistin itseni niin, että ihan aloin miettiä tämän syksyn järjestystä uusiksi. Olen nimittäin huomannut, että jostain syystä en nyt kaipaa yksinoloa mökillä. En, vaikka olisi valoisakin vuodenaika. On ollut toisinkin, enkä ole nyt lähtenyt erittelemään että mistä tämä muutos johtuu. Orava-tarinan luettuani aloin kuitenkin muistaa Ryötönperälle itsekseen pysähtymisenkin tervehdyttävät vaikutukset, pitkät päivät ja hiljaisuuden - ahdistuksenkin sietämisen, vuorokauden aikoina koetut tunnelmat ja edes ne pienet aikaansaamiset. Ja jäinkin miettimään, menisinkö sittenkin marraskuun arkivapailla pariksi päiväksi maalle yksin.

Hämärään vuodenaikaan mökillä päivärytmini on nimittäin aika samansuuntainen kuin Orava-novellin henkilölläkin, ja yhtäkkiä jollain tapaa aloin kaivata sitä:

"Näin alkaa päivä, tulta pesään, vaatteet ylle, sitten valkean eteen istumaan. Lakaisu, kahvi, aamumadeira, kello vedettävä, hampaat harjattava, käytävä katsomassa venettä, mitattava vedenkorkeus. Puita pilkottava, sitten työmadeira. Ja sitten tulee koko päivä. Vasta hämärissä on taas rituaalien vuoro. Hämypuhdemadeira, lippu otettava sisään, pissaämpäri, likaämpäri, lampunsytytys, ruoka. Sitten tulee koko ilta. Kaikki päivät kirjoitetaan muistiin ennen pimeäntuloa, samoin vedenkorkeus, tuulensuunta ja lämpötila, ja ovenpieleen muistilista hankittavista tavaroista; uusia paristoja, sukat jotka eivät pistele, joka lajia vihanneksia, särkysalvaa, toinen lamppulasi varalle, sahanterä, voita, madeiraa, potkurinsokkia."

Pienikin yksityiskohta voi kääntää rutiinien ja rituaalien suunnan, mikä on toisaalta juuri yksin maalla hissuttelun tervetulleista vaihtelun mahdollisuuksista. Voi ollakin, että tulee sade niin ei pääse pihahommiin. Saattaa naapuri soittaa ja pitääkin mennä sinne syömään lettuja. Mahtava valo pakottaa lähtemään käymään joella ja yhtäkkinen laiskuuden puuska vain katselemaan astiahyllyä sillä silmällä. Voipa joku kaverikin sattumalta soittaa, pitää lorottaa juoruviinilasillinen. Eikä sen jälkeen ole enää paluuta perusrytmiin.

Tai sitten voi tulla luonto lähelle, ja kaikki ihmishommat pitää jättää sikseen. Niin kävi novellihenkilölle, kun orava saapui hänen yksinäiselle saarelleen. (Oi, miten minä olenkin alkeellinen ja aina tykkään saarista - sekä oikeasti että metaforana - ja silti olen helpottunut, että Ryötönperä on mantereella vaikka se joskus vähän irralliselta saarekkeelta tuntuukin.)

On se jännä, miten yksi novelli voi vaikuttaa niin paljon ajatuksenjuoksuun ja tunteisiin. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten muut ovat Orava-novellin kokeneet. Onko jättänyt kylmäksi. Onko löytynyt elämää suurempia merkityksiä. Vaikka siitä, että onko se muka totta että oravat osaavat mennä ja tulla saariin pikkuisilla lautoilla, tulkita tuulta aina sen mukaan että miten taas pitää lähteä. Osaakohan orava uida? Vahvasti epäilen.

Tuskin oravuus sentään oli tämänkään novellin pääasia. Veikkaan, että se oli ihmisyys. Minusta oli niin helpottavaa, että päähenkilö alkoi kaivata ihmiskontakteja. Olenkin aina kokenut vähän hurskasteluna sen, että mennään erämökille - erakoidutaan - ei olla yhteydessä kehenkään, ja muka nautitaan siitä. Kyllä se jossain mittakaavassa ihanaa on, mutta vain jos sen voi aidosti valita. Laitanpa nyt puhelimen äänettömälle, jätänpä sisälle kun menen päiväksi ulos. Pidänpä läppärin kiinni.

Ja sitten kaikki kanavat ulkomaailmaan voi avata, jos siltä tuntuu. Saa raportoida ystäville jos huvittaa. Tuli vastausta tai ei. Vaikka minä muistelenkin lämmöllä paperikirjeaikaa, odotteluja lapsuudessa mökin postilaatikolla ja lankapuhelimia, joita ei kerennyt päivystää - niin silti minusta on aika antoisaa saada olla mökkikaamoksesta yhteydessä kaupunkeihin, jos haluan. Aina en halua, mutta enimmäkseen kyllä jos olen siellä yksin.

Orava-novellissa minulle tosiaan kiteytyi eniten ihmisen yksinäisyys - eksistentiaalinenkin - ja tarttuminen sitä helpottaviin suopeisiin mahdollisuuksiin. Pettyminen. Ja sitä seuraavat siirrot, sillä niitä tarvitaan jos pettyy. Ihan mihin tahansa, vaikka vain itseensä. Viisastuttava novelliteema, ei siitä mihinkään pääse. Olen viehättynyt.

Meneeköhän tämä nyt aivan liian syvälliseksi, jos kehtaan tunnustaa miettineeni Orava-novellia siitäkin näkökulmasta, että miten ihminen jollain tavalla ruokkii (päähenkilö vei kivien koloihin leipää) ilojaan - tietenkin - mutta samalla saattaa tehdä kodin jollekin vähän luonnottomalle (orava jossain talon sisällä terävine kynsineen, ja mahdollisine kakkineen). No, kai sen voi tunnustaa. Mietin inhimillisen kokonaisyksinäisyyden sietämisen vaikeutta, ja sitä miten höpsön epätoivoisesti siitä saattaa kaksijalkainen pyrkiä eroon.

Voi jäädä asialliset rutiinit toisarvoisina sikseen - mikä kyllä sinänsä on ihan virkistävääkin. 

Veikkaan, että Toven novellien lukeminen voisi olla ihan terveellistä kaikille. Mutta vähän luulen, että pitää olla oikea hetki oikealle tarinalle, ja kuten sanottu, oravajuttu oli nyt minulle otollinen. Kokoelmassa oli loistavia muitakin novelleja, ja pidin paljon myös irtiottoteemoista. Että yhtäkkiä kirjastovirkailija lähti äitinsä kanssa vaikka Nizzaan. Tai kirjoitettiin kirjeitä, viestejä. Aloin oikeasti ikävöidä kirjeenvaihtoa. Pitäisiköhän elvyttää se lapsuuden ja nuoruuden tapa uudelleen ja unohtaa pikaviestit.

"Oli aika ottaa työmadeira. Hampaitten harjaus sai jäädä, puut ja vedenkorkeus samaten, kaikki tyynni, hänen täytyi varoa tulemasta pikkumaiseksi. Hän kävi ottamassa lasin, täytti sen nopeasti ja huolimattomasti, ja kun se oli tyhjä, hän pani sen pöydälle ja jäi hiljaa seisomaan ja kuuntelemaan. Hiljaisuus oli muuttunut, nyt kävi vähäinen tuuli, tasainen itätuuli. Huoneen aamuvalo, odotuksen ja mahdollisuuksien varhainen valaistus oli poissa, tilalla oli tavallinen harmaa päivänvalo, uusi päivä, jo käytetty ja hiukan likaantunut virheellisistä ajatuksista ja harkitsemattomista hankkeista. Kaikki oravaan liittyvä tuntui ikävältä ja nololta, hän katkaisi sen. Hän seisoi keskellä huonetta, tunsi työmadeiran lämmön ja tiesi: tämä on vain pieni hetki, se menee ohi, pian, se täytyy käyttää tai uudistaa. Kaikki kattilat rivissä hellan yläpuolella, kaikki kirjat toistensa vieressä hyllyillään, ja seinällä hänen merenkulkuvälineensä, nuo vieraat koristeelliset esineet joita ehkä tarvitsee voidakseen elää talvisella merellä. Myrskyä ei tullut koskaan. Olisi voinut jollekulle kirjoittaa: Täällä tuulee kahdeksaa boforia. Minä teen työtä. Lohikoho läppää ulkona seinää vasten ja ruudut ovat sokaistuneet. Tyrskyt lyövät vaahtoa... Parahin herra K. Täällä tuulee kahdeksan boforia...

Myrskyä ei tule, tuulta vain, ilkeää ja itsepäistä, tai on vain kiiltävä, paisunut merenpinta joka nuolemistaan nuolee rantoja. Jos tuuli voimistuu, täytyisi mennä katsomaan venettä. Kun on käynyt katsomassa venettä, saa ottaa ylimääräisen madeiran."

Biltema-nurkka?

Tomaattien tukikepit matkalla saunanpesään.

Jospa menen suoraan asiaan. Olen saanut pieniä inspiraatioita. Se on varma ja viimeisin merkki vuodenajan vaihtumisesta ja siitä, että pian en sitten teekään mitään - tai sitäkään vähää mitä nyt. Istun ja odotan vaan, jotain. Tapan aikaa. Mutta sellaiseen pitää virittäytyä, eikä vaatehuoneen siivous tai uhoamani saunan pesu ole mikään oikea tapa. Pitää saada aikaan jotain ihan muuta.

Minä olen pikkuisen kauppojen ohi kulkiessani työmatkoilla tutkaillut pikkuvaloja. Koska kuitenkin sain viime viikolla sen second hand -herätyksen, ja aion olla tuhlailematta tästä eteenpäinkin, niin enpä ole ostanut uutta lamppua(kaan). Vaikka Tigerissa olisi ollut halvalla yksi ihan kiva rimpula. Ostin sieltä eurolla tiskaussieniä, ja tunsin itseni tosi säästeliääksi kun maksoin taskunpohjarahalla enkä kortilla. Paitsi että tänään jo yksi niistä tuliteristä sienistä meni vähän pilalle, mutta palaan siihen loppupuolella.

Kotona olen käynyt koko huushollin lamppuvarastot läpi. Vieläkään en ole koskenut himoitsemiini tytärpuolen animaatiopöydän lamppuihin (kivat spotit), mutta uskalsin ottaa käsittelyyn hänen lapsuutensa koululaisvalaisimen. Se on ehkä 1980-luvulta. Retroa sinänsä. Mutta ei vielä niin retroa, että näyttäisi varsinaisesti nätiltä silmään:

Jännä, sekin retroilmiö. Sinänsä kyllä hyvä, että tykätään aikansa eläneistä jutuista uudelleen. Vähän niin kuin pitkissä parisuhteissa puolisosta.

Toinen jännä ilmiö on se industrial style - eli rouheva suttuisuus. Kertookohan se meidän siistien sisätilaihmisten kaipuusta oikeisiin töihin. Ihannoidaan sellaista, mitä ei oikeasti kuitenkaan haluta. On kiva pötkötellä teollisuushenkisessä loft-asunnossa ja näppäillä läppäriä. Tämä ei ollut kannanotto, tai jos olikin, niin kuulun itse samaan pullamössöjengiin, joka kaipailee jotain elämänmakuista ympärilleen.

Niin sitä onkin sitten nykymamma kusessa lirissä, kun samaan aikaan pitäisi olla maalaisromanttinen ja industrial style. Valitse siitä sitten. Huomaatteko, että olen pikkuisen väsynyt tyylisuuntiin. Jos joskus käyt(te) meillä, voit(te) havaita perintölasikupulamppujen, halpisspottien ja modernien hökötysten olevan sulassa sovussa. Enkä edelleenkään siis koe olevani minkään yläpuolella. Päinvastoin. Mutta teollisuuslamppu meiltä puuttui.

Silläpä etsin ja löysin miehen rautaruostemaaliaskartelusetin ja tein lapsipuolen lampusta itselleni tämännäköisen lukuvalon:

Voin vannoa, että te ette halua kuvia kaikista niistä pitkästyttävistä ja turhauttavista välivaiheista, joita koin kun aloin täysin suunnittelematta väsyneenä työpäivän jälkeen tähän lamppuprojektiin. Sanotaanko nyt vaikka niin, että se olisi mennyt näppärämmin jos ensinnäkään en olisi luullut saavani heti valmista. (Piti odottaa puoli vuorokautta, että sai laittaa ruoste-efektilitkun rautamaalin päälle. Menin lopulta nukkumaan välissä.) Tai jos olisin lukenut käyttöohjeet. Tai jos olisin ylipäätään ravistanut maalipurtiloa. (Oli tosi vetistä litkua se ensimmäinen käsittely, ja minä istuin, tuijotin ja odotin että jotain alkaa tapahtua. Ei alkanut... Ravistin purtiloa, ja kas - sehän muuttui oikeaksi maaliksi.)

Jossain vaiheessa iski epäuskokin.

Sitten kun löysinkin kärsivällisen minuuteni, alkoi näyttääkin aika hyvältä. Samalla kun tein viimeisiä käsittelyjä, aloin miettiä kiinnityshommia. Koska - ainahan näistä koululaisvaloista on se pöytään ruuvattava vastakappale kateissa. Mökillä olen kiinnittänyt yhden vastaavan nauloilla ja rautalangalla vierassängyn nurkkaan. Tavallaan, sitähän alkaa keksiä kaikkia luovia paikkoja entisille opiskeluvaloille.

Oikein erikseen tämä kuva, jossa näette myös industrial-henkisen valokuvateoksen. Sen nakuttelin vihdoinkin paikoilleen. On erään nuoren lahjakkuuden työtä, lähikuva Suvilahdesta. Sen kaveriksi minun sohvannurkkaani pääsi nyt myös siispä valaisimeni. Verhovaijeriin kiinnitettynä. Nyt on minulla oma teollisuusnurkka. Alankohan lukea siellä Bilteman kuvastoa:

Minähän en ole koskaan ollut mikään kovin hyvä sisustuskuvien ottaja. Varmaan siksikin, että en ole kovin hyvä sisustajakaan. Yksityiskohdat ovat rakkaampia, ja onneksi löysin teollisuusnurkkaani kellarista vanhan puhelimen.

Lavastin kuitenkin teitä varten koko sohvan, jotta näette miten täällä kahden aikuisen taloudessa on nykyään molemmilla oma lukunurkka. Mies lukee lehtiä tuolla oikealla, ja yleensä siellä onkin lattiaa myöten läjä Hesareita. Niiden alle hän yrittää piilottaa Isot koneet -lehtiänsä. Minun puolellani vasemmalla on normaalisti punaviinilasi ja sotkuinen torkkupeittokasa, jossa makaa kissa. Tyynyt ovat pitkin seiniä, koska oikeasti niihin on huono nojata kun ovat noin.

Minä haluaisin uuden sohvan. Mutta mies rakastaa tätä entiseltä työkaverilta saamaamme valmiiksi kissojen repimää laivaa, koska kuulemma muun muassa siihen mahtuu paljon ystäviä. Ja tottahan se onkin. Mitä minä jollain kevyellä skandinaavisella futonilla tekisinkään, ihailisin kaukaa ja joisin valkoviiniä talvellakin, ettei haittaisi vaikka läikkyy.

Tarvittaisiin pari uutta torkkupeittoa kylläkin. Odotan, että joku järjestää blogiarvonnan, jossa minä voitan. Vähän niin kuin viime vuonna Maelkan jouluarvonnasta sen messinkisen joulutähden. Juuri parahiksi, kun olin menettänyt hermot paperitähtien kanssa. Olen vieläkin kiitollinen.

Ai niin, tässä se sisustuskuva:

Pitihän se arvata, että tämä lamppuonnistumiseni kanavoituu vain ja ainoastaan seuraavaan projektiin. Onneksi projektini ovat yleensä aika pieniä. Vaikka kyllä talo odottaa ulkomaalaustaan ja kattoremonttiakin, mutta naisena sitä saa luvan kanssa vain askarrella pientä. Kyllä minä Ryötönperällä ihan tarpeeksi pidän huolta myös suurista linjoista.

Muistin vanhan remontti- ja takkajakkaran. Senhän olisi voinut myös vain hioa ja lakata. Mutta kun minulla nyt taiteilijan tyttärenä sattuu olemaan vanerilaatikollinen värejä... Yhtäkkiä aloin kaivata "uuteen" olohuoneeseeni värillistä jakkaraa jalkarahiksi sen kulahtaneen kangaskuution (siivosin pois sisustuskuvasta) tilalle. Ensin mietin pinkkiä väriä. Ei. Sitten päätin kurkata vanerilaatikkoon. Tumma purppura, vai lila, mikä lie - se lopulta vei voiton hyvältä turkoosilta.

Minä en todellakaan lähde kalustemaalikauppaan, jos on mahdollisuus virkistää jakkaraa akryyliväreillä. Ei se nyt niin kovassa käytössä tule olemaan, eihän?

Ja eikun sutimaan.

Opinkohan koskaan - koskaan - askartelemaan jotain järjellä?

Kun lähdin sitten keittiön lavuaarille pesemään pensseliä, niin huomasin ettei se ollutkaan vesiliukoista akryyliväriä. Kamala kiire tuli hakea tolupullo ja ottaa se uusi (tämä on se kohta kun se menee pilalle) tiskaussieni, ja hinkata. Huomenna kun lähden yövuoroihin, minulla on hyvä olla rauhoittavat repliikit asiakkaita varten siitä, miksi käteni ovat sinipunaiset.

Maalasin sitten jakkaran öljyvärillä.

Niinhän siinä putkilossa tavallaan jälkikäteen luki. Oil colour.

Olisi ollut samaa väriä akryylinakin. Jakkara ei kuivu ikinä. Alkuperäinen suunnitelmanihan oli saada se sisustuskuvaan mukaan, mutta nyt hän tuolla lepää ja odottaa että mitä fiksailuja minä vielä keksin. 

Ja minä olen iskenyt silmäni jo yhteen toiseen joutilaaseen jakkaraan. Ehkä teen siitä turkoosin ja vesiliukoisen. Mietin kovasti, että mitähän maailmankaikkeus yrittää minulle sanoa, kun söhlään näiden rautamaalien ja öljyvärien kanssa. Että keskity? Että hidasta? Että anna palaa vaan, hyvää tulee! Että nauti tekemisen ilosta? Että pysy lestissäs?

En usko tuohon viimeisimpään ainakaan. Minä teen vapaalla mitä haluan, ja sillä siisti.

Oliskohan maali-itsevarmuuteni vahingossa vaikuttanut se, että Matrikkelitaiteilija-ystäväni vei minut eilen Taidehalliin. Meillä oli Mukavuusalue-kirjoittajapiirin kokous, ja siihen liittyi tällä kerralla eksursio kuulakärkikynällä tehdyn kuvataideteoksen äärelle.

Pohdittiin, että jos yhtä paljon syntyisi kynällä kirjoitettua tekstiä kuin mitä tuohon esiripun kokoiseen työhön on mennyt mustetta, niin meillä olisi molemmilla jo ne menestystrilogiat valmiina. Tehtiin asiasta pöytäkirja, johon liimattiin museovierailutarrat todisteeksi.

Minähän en koskaan käy taidenäyttelyissä vaikka varsinkin pitäisi, jos meinaan äitini elämäntyötä vielä ihmisille näyttää. Mutta kuulkaa, täällä minä voin rehellisyyden nimissä kertoa sen, että osa nykytaiteesta menee kyllä yli hilseen. Vähän sama juttu kuin maalaisromantiikan ja teollisuusjuttujen kanssa. Pahasti pelkään, että elämme monessa suhteessa Keisarin uudet vaatteet -aikoja. Anteeksi nyt vaan. Mikähän kritiikkipiru minussa on herännyt, ei ole tarkoitus.

Mutta kuulakärkikynätyö oli kyllä hieno:

Enemmän omakseni joka tapauksessa koin hetket Matrikkelitaiteilijan kodissa jälkipuinnilla. Oli mahtavaa puhua astiapersoudesta ja ihan vähän taiteesta samaan aikaan. Chilen viini oli hyvää, ja niin oli muuten hehkuviinkikin pitkästä aikaa. Ostettiin sitä, koska ystävällä oli flunssa. Minä oikein toivon, että Matrikkelitaiteilija haluaa luopua tietyistä astioistaan minun hyväkseni. Voisin vaikka antaa vastalahjaksi yhden oranssin villapaidan.

Hänellä on myös lintu. Häkkilintu. Minä vastustan. Siis häkkilintuutta yleensä, kamala ilmiö. Mutta eihän se töyhtötyyppipunaposkisiivekäs paremmasta tiedä, niin kuin eivät tiedä liiaksi jalostetut kissat ja koiratkaan. Ja silläpä niille pitää osoittaa rakkautta. Minä sain elämäni ensimmäisen aidon kontaktin lintuun, joka kyllä aluksi suhtautui varauksella. Oikein nokitteli ja sähisi.

Loppujen lopuksi hän alkoi rämisyttää häkkinsä kelloja aina kun menin pois. Siispä palasin lirkuttelemaan, sain nokkapusuja ja flirttiä. Liverrystä. Otettiin muutamat selfiet. En laita niitä nyt tänne, sillä se häkkiys silti tuntuu pahalta, kuvissakin. Vaikka hän kyllä kuulemma - ja näinhän minä sen itsekin - viihtyy parhaiten kotihäkissään, ja vauhkoontuu heti jos joutuu (!) vapauteen. Vaikea ymmärtää. Voi ressu. Minun uusi lintuystäväni. Pitääkin muistaa käydä ostamassa lahjaksi hirssipatukka ja etsiä kilikelloja varastoista.

Selattiin taidekirjaa Olli Lyytikäisestä.

No niin. Jännä nähdä, kauanko kestää jakkaran maalin kuivua. Sen ja lampun jälkeen minulla ei ole enää mitään tekosyytä olla ryhtymättä oikeisiin piha- ja sisätöihin. Oikeastaan kätevää, kun viikonloppuna on yövuorot, niin yleensä ennen ja jälkeen ja välissä kaipaankin raitista ilmaa. Pitää saada nauttia lehtikelistä (VR:n termi, josta jaksan vuosi vuodelta huvittua yhä enemmän). Se on terveellistä ja ihanaa, ja muistuttaa kaiken kiertokulusta.

P.S. Tänään tuli postissa ensimmäiset joulukuvastot, kuten olette ehkä huomanneet. Eilen Taidehallissa minä ajattelin joulukorttiaskarteluja ja sitä, miten alkeellisella tasolla sitä tuleekaan tuskailtua. Jätänköhän tänä vuonna väliin. Tässä yksityiskohta teoksesta, joka on tehty paperista veitsellä... Mustat osat ovat siis harkittuja varjoja. Siinäpä meille askartelijoille haastetta. Kun itsellänihän menee hermo, jos yritän ympyrää saada nätisti leikattua.

Herätyksiä

Sitähän voisi kuvitella, että kun on ollut pitkillä vapailla, niin olisi ollut aikaa rauhoittua ulkoilun ja pihatöiden pariin. Mutta ei, on ollut kuulkaa aivan ultrasosiaalista ja menoa ynnä meininkiä. Ei se haittaa kylläkään, voi katsokaas välillä kerätä reserviin ihmisseuraenergiaa, että osaa taas arvostaa pitkästymistä sitten. Meille tuli koko viikonlopuksi muutama itsekseen eläjä kylään ja äsken kun he lähtivät, niin minä menin hetkeksi pihamaalle nyppimään ja vähän haravoimaankin.

Vielä siellä riittää hommaa, vaikka eilenkin ihan pienen pihasiivoustuokion otin aikaa itselleni. Pidin pienen tauon laajennetun perheemme viikonloppuleiristä. 

Mitähän säätä on ensi viikolle luvattu, pitääkin oikein tutkia ja rytmittää puutarhatyöt ja kävelyt. Toivottavasti on tällaista nättiä ja tyyntä - ihan parhaat ulkoilukelit nämä tällaiset.

Tein minä perjantaina pitkän päiväkävelyn sentään ja ajattelin siinä tallatessani myös että tänä vuonna en lähde ollenkaan millekään kanerva- tai callunaistutuslinjalle. Vaikka ne ihmisten pihoilla ja kukkapuodeissa ihan nätiltä näyttävätkin, niin jotenkin minun somistussilmäni kaipaisi omalle tontille jotain muuta. En ole vielä keksinyt, että mitä.

Huomaan, että otan pikkupaineita puutarhan esillepanoista kun olen tutkinut muiden sommitelmia sekä täältä blogeista että ihan livenä ulkona.

Ehkä silti riittää, että vain siivoan pihapiirin ja pesen lyhdyt. Tai tykkään minä kyllä koristekaaleista, että jos sellaisia hankkisi ja tekisi yhdensortin asetelman vaikka portaille vain. Siinä näyttääkin nyt vähän autiolta, kun siivosin tällä viikolla pois kulahtaneet mutta isohkot tomaattikasvit. 

Ihmisten pihojen lisäksi minä ihailin kävelylläni luontoelementtejä, ja vasitenkin sitä tuuletonta hiljaisuutta. Juuri sellaista minä kaipasin ja kaipailen edelleenkin. Pitäisiköhän huomennakin kävellä osa kotimatkasta vaikka. Mitähän varten tuokin nyt piti ihan tänne kirjoittaa muistiin, yritän varmaan luoda teille sellaista vaikutelmaa itsestäni että olisin muka jotenkin reippailuhenkinen. Rehellisyyden nimissä voin tunnustaa, että ihmeellinen on keittiön nojatuolini vetovoima.

Yksi tämän viikon uutisistani on se, että sain yhtäkkiä second hand -herätyksen. Minulla on nyt kuulkaa Fidan kanta-asiakaskortti! Vaikka kävin minä kerran UFFissakin, yövuorojen jälkeen ja silloinhan ei pitäisi ostaa mitään, kun arviointikyky on mitä on. Mielestäni UFF on myös yllättävän kallis, jos saan suoraan asian ilmaista. 

Omistan nyt myös ruikunruskean v-aukkoneuleen, ja sehän tässä huolettaa. En juurikaan käytä ruskeaa. Mutta univelkaisena tuli ajateltua, että voisihan sitä jotain maanläheistäkin väriä joskus kokeilla. Nyt sitten siis ripulisävy, hohhoijaa. Mutta olen tällä viikolla tuhlannut noin 50 euroa, ja saanut sillä joka tapauksessa kolmet istuvat housut ja kolme neuletta. Minä olen aika laiska kirpputorien tai kierrätyskauppojen kävijä. Oikeastaan olen huono käymään kaupoissa ollenkaan. Esimerkiksi ruokakaupassa voisin käydä myös silloin kun olen yksin kotona. Olen nimittäin tällä viikolla syönyt aika paljon kaurapuuroa. Onhan se toki vaihtelua juustovoileiville. Onneksi mies ja ystävät tulivat viikonlopuksi kotiin, niin ollaan syöty ruokaakin.

No mutta, takaisin asiaan. Perjantaina tutustuin Maunulan Fidaan siitä ohi kävellessäni, matkalla uurnalehdolle.

Minunhan täytyy aina keskittyä johonkin yhteen teemaan jos menen moisiin putiikkeihin. Nyt oli pakko ohittaa astiat ja kirjat, ja muut tilpehöörit. Vähän jäi kaivelemaan yksi tosi ihana ja iso villahuopa, kylläkin. Mutta en olisi voinut raahata sitä mukananikaan, koska kävelylenkkini ei ollut vielä puolessa välissä edes ja halusin kulkea kotiin toista reittiä.

Olin siis tällä kerralla hakemassa apua akuuttiin syys-/talvivaatepulaan, sillä kaikki villapaitani ovat vain kotikäyttöön soveltuvia, ja kohtahan se on - neuleaika - kaupungillakin. Tavallaan jos ostaa neuleita käytettynä, voi nähdä niiden laadun samalla. Että onko nyppyyntyvää sorttia vaiko ei. Kaupasta kun ostaa, ei voi koskaan olla varma - vaikka olisi mikä merkkivillapaita. 

Suurin varsinanen löytö oli käsinkudottu norjalaisvillatakki. Viikko sitten kun ajeltiin mökkimatkoja, niin katsellessani kaljuja haalistuneita heinäpeltoja, tuli juuri tuonlaisen villatakin kaipuu. Ja nyt se on minulla! Kympillä. (UFFissa samanmoinen olisi varmaan maksanut kolme kymppiä, sori vaan.)

Tässähän alkaa ihan odotella kylmiä kelejä, mikä on hyvä käänne mielenliikkeissäni!

Sovitin villtakkia kotona jo pipon ja lempivillahuivini kanssa, ja lähetin kuvaviestejä kaikille kertoakseni, että olen valmis kelkkamäkiin ja telemarkkeihin. 

Tunsin vahvaa perintötekijöiden läsnäoloa kulkiessani vaatenyssykkäkassin kanssa äitien haudoille. Minun äitini - ja itse asiassa anoppinikin - oli aika perso vaatteille. Äiti kolusi kirppareitakin melko ahkerasti. Mutta sitä piirrettähän en ole minä perinyt, vaan "laukkuryssyyden" tai "kassialmuuden". Aina pitää olla tavaraa mukana, ja samalla tavalla kyynärtaipeessa kannan ylimääräistä kangaskassia kuin äitinikin kantoi.

Joku oli jo käynyt tuomassa äidille syntymäpäiväkukan ja viivähtänytkin, sillä märässä penkissä oli kuiva takapuolen jälki. Minulla oli mukanani vain kynttilöitä, joten hyvin meni työnjako.

Olen ennenkin täällä kertonut, miten niin tykkään luonnonkivilehdon inhimillisestä tunnelmasta. Siellä käy ihan fiilistelynkin vuoksi mielellään, eikä vain haudalla huokailemassa. Enkähän minä oikein jälkimmäistä sorttia olekaan, eikä se toivottavasti tee minusta huonoa orpoa.

No mutta sitten, viikon toinen uutinen. Minä olen saanut uusia serkkuja! Toisen Itävallasta ja toisen Espoosta. Herranjestas, miten oli poikien kanssa hauska ja riehakas Kallio-kierros keskiviikkona, kun Itävällan serkku oli tullut juuri Suomeen loppuviikoksi. Minut oli kutsunut mukaan äidin suvun puoleinen pikkuserkku, koska halusi tutustuttaa omat toisen sukunsa puoleiset hyvät tyypit minulle. Olin tosi otettu tästä jo lähtökohtaisesti, koska minulla ei ole kovin suuri lähisuku.

Olen minä monien muidenkin kaukaisempien sukulaisten kanssa onneksi viime vuosina lähentynyt, mutta että nyt sain ihan uusia, ihanaa. Valittiin serkkuseurueemme nimeksi Tres Primos y una Prima, eli kolme poikaserkkua ja yksi tyttöserkku. Ja pidettiin huumoriamme loistavana, niin kuin se kyllä olikin.

Halusin nyt vain tämänkin uutisen jakaa, sillä siitä on tullut jopa parempi mieli kuin norjalaisvillatakista.

Ei voi olla haittaa siitä, että saa uusia ihmisiä elämäänsä - mutta minä olen tosi laiska nykyään tutustumaan, niin että oikein esimerkillisesti toimittu pikkuserkultani kun järjesti tämän. Minähän voisin vaikka joskus matkustaa Keski-Eurooppaan kyläänkin, kun on nyt tämä kontakti. Yleensä lennän vain sen yli suoraan Italiaan, jos nyt ylipäätään satun matkustamaan.

Niin vaan on kuitenkin taas sunnuntai ja kohti ensi viikkoa on mentävä. Onneksi minulla on jo Matrikkelitaiteilijan kanssa suunnitelmia ja mennään ekskursiolle pitkästä aikaa. Arkivapailla saatan vaikka pestä saunan, jos en keskity pelkästään ulkoiluun. Kirjastossakin voisi käydä, itse asiassa, tuli juuri mieleen.

Kodin nurkat kaipaisivat nekin siivousta, ehkä jopa pientä päivitystä.

Nyt minulla on taas vain niitä "kohtia" joiden edessä voi seesteytyä, vaikka muualla olisikin rompetta levällään. Eniten tällä hetkellä meinaa tuskastuttaa se, että kissa on nukkunut puhtaiden työvaatteideni kasassa vaatehuoneessa. Hän kai meni sinne piiloon ihmisten viikonloppuleirielämää. Oli kyllä kaikilla niin paljon asiaa, että ihan sai puheenvuoroista taistella.

Kävi myös selväksi, että Vain elämää -formaatti jakaa mielipiteet vahvasti täällä meillä. Eniten huvittaa, että miesväki tykkää ja me kriittiset naiset suhtaudumme aikamoisella varauksella siihen vetistelyyn ja toistensa kehumiseen. Mehän saadaan kehua toisiamme kyllä, mutta että julkisuuden henkilöt menevät tekemään sen telkkariin, niin onhan se nyt vähän...

Ihan hirveästi on kaikenlaisia ajatuksia ja sulattelua, kerroin miehellekin äsken sunnuntaisaunassa.

Tässä esimerkki seesteyttävästä asetelemasta, muuten en ehkä saisi nukuttua:

No joo, ehkä se olisi liioittelua, etten nukkuisi. Mutta näitä tarvitaan joka tapauksessa siis, olenhan minä siitä ennenkin kirjoittanut. Pitää olla pysähtymiskohtia. Joku sanoisi alttareiksi niitä, mutta en minä ihan niin ajattele. 

Mutta sitä olen ajatellut, että voisin kohta kaivaa vintistä ne kukkavalot esille. Ja alkaa perustaa taas sisälle jonkinmoista talvipuutarhaa. Jotain pientä vain. Yrttejä vaikka. Nyt maljakossa on tomaattien viimeiset vehreät kukkaoksat. Ihanasti ne vielä muistuttavat kasvukaudesta, joka taitaa olla tältä vuodelta ohi. Niin se vain on.

Lisäksi olen alkanut miettiä, että mitä tekisin tänne kotiin säilömilleni kukkasipuleille. Tekisi mieli yrittää sisäkasvatusta vaikka ämpärissä, onnistuisikohan. Olisi jotain uutta elämää odotettavissa hyvässä lykyssä jo ennen joulua. Onko kellään kokemusta sellaisesta, vai pitääkö sipulit aina muka laittaa maahan? Olisi kiva saada helmililjaelämys jo pian.

Ihan kohta luonnossa on kokonaan kaljua. Miltähän mökillä näyttää nyt. Sovittiin tänään miehen kanssa, että ehkä kahden viikon päästä mennään katsomaan. Olen viikon päästä viikonlopun töissä, niin on melkein parempi ettei tässä salli kaihon antaa ottaa valtaa. 

Mitähän kaikkea ensi viikolla tapahtuu. Nyt on ollut niin paljon kaikkea, ettei välttämättä tarvitsisi tapahtua mitään ihmeellistä. Voisi ihan hetkeksi vaikka vain rauhoittuakin, vaikka en minä kyllä tästä tämän viikon sosiaalisesta elämästä todellakaan valita. Ja kiva, että sain kirjoittaa taas tänne enimmät tapahtumat muistiin.

Pienen kirjanpidon jälkeen on aina helpompi lähteä kohti uutta.