Puutarhakassa.

Jännä, että vaikka olen tässä ollut pitkällä vapaalla alkuviikon yövuorojen jälkeen, niin tuntuu etten pitkään aikaan ole kaivannut tätä kirjoittamismeditaatiohetkeä niin paljon kuin nyt. Sitä edelsi harras kävelyretki siirtolapuutarhaan, jossa en ole koko talvena käynyt haaveilemassa. Olenkohan ollut vähän kateellinen niille, jotka pääsevät lähibussilla mökilleen. 

Olen ollut niin ihmeellisissä ajatuksissa, nimittäin. Minulla on uusi aluevaltaus ja harrastus nimeltä nettikaupustelu. Olin jotenkin kuvitellut, että ylimääräisten asioiden myyminen muille ihmisille on noloa. Toiset ne perustavat kirpparipöytiä, mutta minulle se on ollut mahdottoman vieras ajatus. Ja eilen kun kerroin tästä ilmiöstä siskoilleni - jotka näin kaikki ihanasti kerralla - niin he aivan innoissaan kertoivat, miten hauska ja koukuttava harrastus netissä myyminen ja ostaminen on. No, minulla kun ei ole mitään tarpeita, mutta sitäkin enemmän pitää yksinkertaistaa rojuvalikoimaa, niin kokeilin huvikseni. Aloitin perkaamalla kahta putkikassillista perikunnan tilpehöörikoruja.

Jestas, miten sympaattisella tavalla naiset kautta Suomen ovat pikkuisen harakoita! Myyntinolostuksen sijasta minulle on kuulkaa alkanut tulla ihan tosi hyvä mieli, että komeron pimeydessä lojuneita somia - mutta minun makuuni liian hörsyjä - kaunistuksia päätyy käyttöön ja onnellisille uusille omistajille. Kaiken maailman Sinikoiden ja Pirkkojen kanssa tässä on nyt sähköpostikirjeenvaihtoa käyty, ja keskittyminen sellaiseen toimintaan vei tästä viikosta varmaan ainakin kaksi päivää.

Olen aina ollut enemmän lahjoittavaa sorttia - mitenkään nyt jalouttani tässä korostamatta - mutta ihan kaikelle en löydä edes lähipiiristä sopivia ottajia. 

Kun minä sitten tänään dallailin siellä siirtolapuutarhassa, oli ihana tyhjentää mieli moisesta itselleni täysin epätyypillisestä toiminnasta. Siirryin seuraavalle asteelle, ja aloin miettiä että hittolainen - minähän olen teoriassa ansainnut vähän roposia puutarhakassaan. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Onneksi eilen näin ne siskot ja grand old maman eli äitipuoleni. Tuli muuta ajateltavaa ja varsinkin ihan hemmetin hauskaa. Olikin ollut ihan ikävä. Oltiin ensin päiväoopperassa ja sitten istuttiin iltaa pahnanpohjimmaisen kotona. Itse kulttuurispektaakkelin purkuun meillä meni yllättävän vähän aikaa, sillä todettiin että Ovela Kettu oli meille pikkuisen liian ovela, eikä ymmärretty juonesta oikein mitään. Mutta puvut, lavasteet ja orkesteri olivat kyllä hyvät. Eilinen oli joululahja, ja sen paras osio oli mahtavat rönsyilevät keskustelut ja ala-arvoinen huumori.

Sain myös kuulla, että saatan saada seuraa huhtikuun talvilomalleni mökille. Ihanaa!

Oikein tänään hekumoin ajatuksella. Tuli ihan sellainen ai niin -kokemus. Että minulla tosiaan on kokonainen Ryötönperä, jossa puuhastelun kausi käynnistetään pääsiäisenä ja sitten aletaankin viettää siellä taas paljon aikaa. Kyllä tällainen pidempi tauko saattaa näköjään tehdä hyvääkin. Tulee saaduksi aikaan kaikenlaista muuta, ja kun - sekin itselleni epätyypillistä - vielä etukäteen on ratkaissut asian näin, niin ei tarvitse joka viikko kipuilla mökille lähtemisen tai lähtemättä jättämisen päätöksenteon kanssa. Säästyy kummasti energiaa.

Kaikki viimeiset menneet talvet muistan möyrineeni mökkimietteissä, mutta nyt olen jotenkin näköjään antanut siltä itselleni rauhan, mikä tuntuu ihan tervehdyttävältä. Siellä minun hämärä tupani ja lumisumuinen pihapiirini odottaa kyllä. Vielä neljä viikkoa, ja sitten nähdään. Unelma, joka onkin totta.

On niitä kyllä muitakin. Paljon. Kyllä on kiva olla ihminen.

Perheen, kodin, ystävien ja kissojen lisäksi yksi kroonisesti toteutuva unelma on tietenkin vuodenajat ja linnut. Minä en kuulkaa edes muista, koska olisin viimeksi lähtenyt ulkoilemaan kameran ja sen pikkuisen pidemmän putken kanssa, mutta tänään minä sen tein. Täytyi alkaa elvyttää lintujenkesytystaitoja mökkirannan vesisiivekkäitä ja paluumuuttajia silmällä pitäen.

Kävelyllä minä taas ajattelin, että onkohan tämä se vuosi kun minä alkaisin opiskella linnunpönttöasioita. Mutta ei meillä taida olla mökillä edes riittävän pitkiä tikkaita, että saisi lintukodot niille kuuluvalle korkeudelle. Pitää vielä opiskella asiaa, onhan se nyt pikkuisen tyhjää kun ei ole koko tontilla yhden yhtäkään linnunpönttöä.

Jos teillä viisaammilla on joitakin hyviä vinkkejä aloittelijoille, niin voisin ottaa vastaan. Nyt kun minulla on tavallaan se puutarhakassa, niin yksi sijoituskohde voisi olla esimerkiksi juuri lintujen pöntöt. Ehkä myös pitkät tikkaat, jotka eivät kyllä tunnu ollenkaan yhtä glamoröösiltä sijoituskohteelta kuin lintujen kodit.

Tiaiset suhtautuvat harrastelijavalokuvaajaan jotenkin raivostuttavan kevyesti pyrähdellen ja vähän mielestäni pilkallisestikin. Pitäisi olla joku kilometrin pituinen kaukoputki, että heistä saisi kunnon kuvia. Varpuset ovat armollisempia, ja itse asiassa mielestäni myös jotenkin söpömpiäkin. Heidän kanssaan voi käydä sentään jonkinlaisia neuvotteluja ja pusikon turvissa yleensä suostuvat pieniin poseerauksiinkin, kyllä oli kiva:

Aina on sellainen vähän syyllinen olo kun ottaa ihmisten pihoista valokuvia. Mutta siirtolapuutarhassa jos on kamera mukana, niin ei kertakaikkiaan voi välttyä mielenkiintoisten yksityiskohtien huomaamiselta ja siten myös kuvaamiselta, jos ei ole kukaan näkemässä. 

Jäin ihan miettimään, että ei ole itse tullut pahemmin terasseja ja pihoja somisteltua - oikein millään - no, paitsi lyhdyillä tietenkin, mutta ajatusketjuni jatkui siitä sitten sillä tavalla, että tarvitseekokaan sitä erityisemmin puutarhaa koristella kun siellä kerran on kukkasia ja kasveja ennestään. Että eikö niiden hauras (heittäydyin pikkuisen runolliseksikin, kun oli niin ihana kävelyilma) kauneus riitä, miksi pitäisi rinnalle laitella keinotekoisia asioita.

No sitten minä tietenkin tajusin, että onhan sekin eräänlaista kulttuuria ja puistomaista hommaa, jos vähän harrastaa vaikka tonttuja ja patsaita. Ja romuromantiikkaakin. Juhlia jos pitää, niin niitä vartenkin voi somistaa. Mitähän minä pääsiäiseksi keksisin. Jos ei ole mökillä enää silloin lunta - mitä toivon - niin voisin vaikka vihdoinkin roudata sen vanhan ruosteisen hetekan pihamaalle. Viedä täältä kotoa takan päältä buddhan pään japanialaiseen puutarhaan. Ehkä jopa tsekkailla kauppojen alelaareja sillä silmällä, että olisiko vaikka halvalla värivaloja puutarhaan.

Tai miksen minä nyt herranjestas ala etsiä haaveilemiani värivaloja nettikirppiksiltä, kun kerran olen niiden käytön tässä tullut opiskelleeksi puutarhakassaa kartuttaessani. Ja kyllä ehkä sittenkin yhden tontun tarvitsisin mökkipihalle tuomaan kontrastia äideiltä jääneille Venus ja David -patsaille. Ettei mene liian hienosteluksi. Tykkään maanläheisyyksistä oikeastaan enemmän, mutta en minä silti nettikauppaan meidän äitien patsaita laita, kun se oli niin hauska sattuma että molemmilla oli sellaiset koristeina. 

Meillä oli niin naiselliset äidit. 

Minua ilahduttaa enemmän tällaiset kurakelit ja kuluneet asiat, joissa on luonnetta.

(Jäin miettimään, että jos hommaan yhden puutarhatontun, niin kyllä sille ehkä voi tulla yksinäistä. Kannattaa sittenkin sijoittaa saman tien kahteen, jos sille tielle lähden.)

Somistusasioiden sijasta minä ajauduin lopulta järkevämpiin mietteisiin. Siirtolapuutarhassa on se kasvimaapalstapeltokin, niin aina sen reunalla todellisuudentaju palautuu. Muistin, että mökille pitänee hankkia lisää huussikuiviketta ja pissaturvetta. Ja niitä kasvatuslaatikoita pitäisi jostain keksiä ja lunastaa. Tarvitsisin myös peltisen tynnyrin roskien polttoon, ja se kunnollisempi nuotiopaikkakin pitäisi rakentaa.

Kesäkeittiö saa varmaan vielä odottaa, sillä hankintalistalla on terassilautoja rantasaunalle ja Kulttuuriaitan matineapatiolle. Vaikka mies kyllä haaveilee enemmän Lasipaviljongin pihapiirin fiksailusta terassimaisemmaksi. Minun täytyy muistuttaa, että saunalla menee kohta varomattomilla vierailla jalka läpi parvekkeen lattiasta, jos ei sitä vähitellen korjata. Itsehän me osataan kiertää ongelmakohdat turvallisesti.

Minun täytyy varmaan alkaa tehdä jotain listaa mökkikautta varten. Se onkin mieleinen työlista, koska ei ole niin vaarallista, vaikkei siitä lopulta viivattaisi yli mitään. Mutta tällaisen kaupunkitalven jälkeen uskoisin, että toimintatarmo maalla saattaa olla huipussaan. Sitä oikein kaipaa lapion varteen tarttumista, ja mieli tekee mennä möyhentämään kasvimaakompostiakin.

Itse asiassa, kotipihalla voisi jo vähän haravoidakin. Mutta mietin pakkasöitä - jos niitä tulee - että annanko nyt vaan puutarhan vielä hetken olla rauhassa. Ei saa mennä sohimaan ennen aikojaan. Vaikka tällä viikolla mustarastas kyllä aloitti jo säännölliset iltahämärälaulut. Sitä voisi pitää yhtenä merkkinä, että saisi jo käynnistää pihakauden.

Maaliskuu. Mahtavaa. Ensi viikolla minulla on keskiviikkona arkivapaa. Voisin tehdä pidemmän ulkoilulenkin. Laajentaa talven aikana pienentynyttä piiriä. Sitten kun ilta koittaa, voi antautua taas haaveksimisiin tahi lukemiseen. Nyt se on vielä helpompaa, kun minulla on Rautalinnun - eli kotoisasti Rautiksen - lähettämät puutarhurin villasukat. Saapassukiksi sanoi, mutta en minä niitä raaskii kumppareihin ehkä laittaa.

Ne ovat puhtaan ihmisen iltasukat ja piristyssukat pihamaan vihreyden odotteluun.

Totta puhuen, minä kyllä tänään nautin erityisesti risukoiden ruskeista sävyistä. Niin se ehkä on, että kaikella tosiaan on aikansa. Kun riittävästi katselee romanttisesti haljuja paikkoja, sitä osaa sitten todellisesti ilahtua kun vihreys koittaa. 

Mutta katsokaa, miten ihanat nämä sukat!

Niissä on ihan samaa vihreää, kuin esimerkiksi huvikseni viljelemissäni kaupan suippopaprikan taimissa. Minä en koskaan uskonut niistä nousevan mitään, mutta niin vain yhtäkkiä oli suippiksissa elämää ja jännityksellä odotan, kuinka kauan saan kasvit pidettyä hengissä ja tuleeko niihin muka suorastaan kukkiakin joskus vielä. 

Olisikohan niistä Ryötöperän kasvihuoneen ensimmäisiksi asukkaiksi? Pitää senkin suunnittelu aloittaa, muuten. Pian täytyy vissiin hoputtaa miestäkin esiviljelyshommiin, ja itsekin jatkaa.

Pikaraporttina kerrottakoon vielä, että laukat kasvavat täyttä laukkaa ja heinähaitulat ovat alkaneet kehittää pareja itselleen. Ihan lupaavalta näyttää, vaikka varsinaisesta silmänilosta on vielä ennenaikaista puhua:

Iisopeillekin kuuluu ihan hyvää. Vaikkei saisi pitää lellikkejä, niin oma suosikkini tällä hetkellä on ihan mahdottoman iloisesti elämää tervehtivä taimi. Hän elehtii suorastaan halausasennossa tätä kevättä ja sitä faktaa, että tulee kesän korvalla päätymään paraatipaikalle mökillä.

Tästä se nyt vähitellen lähtee. Kevät. Minun pitää pikkuhiljaa alkaa budjetoida aikaa sen huomaamiseen ja ihailuun. Eipä aikaakaan kun kelloja siirretään kesäaikaan, ja ehtii työpäivienkin jälkeen valoisalle pihamaalle. Voisin vaikka alkaa suunnitella jo etukäteen tämän kevään puutarhanhoitoasua! Viime vuonnahan minulla oli se pakkomielle lappuhaalareista, mutta nyt tuntuu että en minä niitä lähde hankkimaan kun vanhoja housujen kutaleitakin nurkista löytyy aika paljon.

Punainen anorakki taitaakin olla valmiiksi kurassa vielä syksyn jäljiltä, hyvä niin. Pitää kaivella esille jokin napakka pipo, joka ei löpsähdä silmille joka kumarruksella. Sillä niitähän kohta tulee. Kumarruksia, kun pitää pyllistellä puutarhassa. Alkaa tuijotella kasvien ituja ja järjestellä oravien piilottamia tammenterhoja.

Pikkuisen vihreää

Kun ulkona räntii ja sataa, Juha Föhr ilmoittaa meteorologien blogissa että ollaan siirrytty kevättalveen ja etelän hiihtolomakin on ohi, niin ei sadeharmaus ainakaan meikäläistä ahdista. Jos vaikka en olekaan saanut itseäni revittyä lenkkeilyn pariin, niin olen sitäkin enemmän muistanut tunnelmoida sisällä. Kotona. Meillä oli miehen kanssa molemmilla pikkuisen kaipuu mökille, mutta todettiin perjantaina että sama harmaus se sielläkin ajomatkan takana on, kylmää ja märkää. Että jäädään kotiin ja säästetäänkin siinä vielä, syödään perjantai-iltana hyvin ja lauantaina sitten siivotaan. Työhuone.

Työhuone!

Että terveisiä vaan, istun oikean kirjoituspöydän ääressä ja piuhat tietokoneestani menevät sekä skanneriin että kaiuttimiin. Mies löysi gadget-arkistoistaan sellaisen jännittävän jakohommelin, jolla saan vaikka kuinka monta piuhaa kiinni läppäriini ja nyt voin tehdä montaa asiaa yhtä aikaa, halutessani. Nyt kuuluu radiosta ohjelma lumesta. Äsken laitoin volyymit kaakkoon ja lauloin Aikuisen naisen täysillä, kun se sattui tulemaan sunnuntaimusiikkina. Sen jälkeen loilotin Paulin kanssa "osoita taas elämän tarkoitus" ja sitten mies pyysikin pistämään pikkuisen hiljempaa. Niinpä minä nyt kirjoittelen teille tässä antaen puolisolle pyhäpäivän rauhan. 

Perjantaiaamuna yövuorojen jälkeen tuntui, että edessä ollut viikonloppu on ihanan pitkä, mutta niin sitä taas ollaan sunnuntaissa. Jos oltaisiin menty mökille, ajeltaisiin nyt ehkä Kangasalan kohdalla takaisin. Äkkiä se olisi mennyt viikonloppu mökilläkin, haikeus seis. Jotenkin taisin olla sittenkin eniten tämän levollisen kotiviikonlopun tarpeessa. Valmistauduin siihen käymällä (Taas!) kirjastossa ja keräämällä pikkuisen vihreää eli koiranpissaisia mustikanvarpuja keittiöön. Kyllä minä ne huuhtelin, sekä kädet.

Pitää vissiin olla ainakin kymmenisen vuotta yhdessä, että uskaltaa alkaa vaatia puolison vaalimia vanhoja apteekkilaatikoita taimikäyttöön. Olen tuijottanut niitä himoiten jo pitkään. Nyt oikeastaan vain ilmoitin, että kuudesta kaksi lähtee nyt meikäläisen asetelmaan. Mielestäni kauniita asioita täytyy voida hyödyntää muuallakin kuin ylähyllyillä, ja jos ne kuluvat muka ilosta loppuun niin sitten niiden on aika mennä. 

Koska apteekkilaatikot tarvitsivat rinnalleen samanhenkisyyttä, pistin miehen roudailemaan perikunnan liian matalan kirjoituspöydän työhuoneeseen minulle kevätkeitaaksi. Jotenkin muuten avaruuskukkavalonikin sointuvat kokonaisuuteen hyvin ja tuovat huoneeseen päivän silloinkin, kun sitä ei meinaa muuten erottaa. Vielä pari viikkoa kannustan pikkutaimiani lisävaloilla ja sitten siirrytään pelkkään luonnonsäteilyyn. Paitsi jos tulee tosi synkkä kevät. 

Onhan sekin mahdollista. Pölyisen ja kuiva-aurinkoisen ilmanalan sijasta minä kyllä mieluummin nautinkin sumusta ja kosteudesta. Niin ja pitää muistaa, että vielä tässä ehtii monta kertaa tuntua talvelta vaikka nyt vesi loriseekin kotirinteessä ja sotkee ikkunat.

Töissä olen herättänyt huomiota kaivelemalla roskiksesta jogurttipurkkeja ja pesemällä niitä. Toin nekin perjantaina kotiin ja aloitin iisoppien koulimisen. Voi olla, että liian varhain mutta mitäs siitä. Heillä on nyt tilaa kasvaa. Odotan oikein, kun apteekkilaatikoiden yllä leijuu vihermeri, vielä on aavistuksen vaatimatonta:

Kaiken huippuja ovat kyllä laukkaviljelmäni. Oikein haituloita, joita kissa luulee syömäheiniksi. Minun täytyy varmaan tehdä muovipulloista suojakasvihuoneita, ettei käy katti jyrsimässä nysäksi Ryötönperän tulevaa laukkaketoa. Kuuluukohan laukkataimien ihan oikeasti näyttää tältä, on aika vaikea uskoa että heistä kasvaa painavaa kukintoa pontevasti puskevia kasveja, mutta eihän sitä koskaan tiedä:

Ehkä minä heitän loput siemenet suoraan luontoon sitten alkukesällä. Paitsi jos tässä nyt yhtäkkiä tuleekin ilmi jokin mieletön muodonmuutos heinästä lehteväksi kasviksi. Sanoin tänään miehelle, että tuolta se ruohosipulikin nuorena näyttää, että ei nyt lähdetä tuomitsemaan heti alkuunsa. Hän nimittäin kysyi, että tuossako ne jäljellä olevat nyt ovat. Miten niin jäljellä. Jokaisen noista heinistä olen omin pikkukätösin kylvänyt. Yksi siemen, yksi heinä. Ei ole laukoilla tapana sirkkalehtiä kasvatella.

No niin, minulla on siis puutarhayksikkö nyt työhuoneessa. Se taisi olla lopulta pääasia, vaikka järkisuunnitelmissa oli saada tilaa asiallisiin hommiin. Niin, että en aina levittäytyisi keittiöön. Kun kerran jäätiin viikonlopuksi kotiin, niin miehen sanoja mukaillen leikittiin mökkiä. Mikä tarkoittaa edes jonkinasteista puuhailua lauantaina Entisten nuorten sävellahjan siivittämänä. Ja nyt kun ei lämmitetty rantasaunaa, niin hyödynnettiin hankkimani jätesäkit. Tai siis mies hyödynsi ja siivosi tilan, jota ei nykyään itse käytä töihin, koska on oikeakin työpaikka.

Minä sen sijaan olevinani tarvitsen kotiinkin keskittymistilaa perikunnan dokumentointityöhön, ettei kaikki illat mene vain sohvahommiin. Moitin puolisoani tilpehöörivietistä, mutta sain palautetta että itselläni on sama piirre. Aika paljon rautalangan pätkiä ja muistoja... Niin käy kun on liikaa tilaa.

Mutta löytyi joukosta helmiäkin. Toimivia kyniä ja käyttämättömiä kirjekuoria. Kaikenlaisia kivoja kuriositeetteja rikkinäisten piuhojen ja epämääräisten levykkeiden, muistikorttien ja -tikkujen joukosta. Sain omaksi avaimenperähuuliharpun, jota jo pikkuisen testasinkin. Sekin korvaa mökillä odottavaa bluesharppusettiä nyt paremman puutteessa. Laitoin sen taimien lähelle, että voin tarvittaessa luritella heille muutamat soinnut jos ei meinaa kasvu muuten edetä.

Löysin myös sen päiväkirjan, jossa äiti miettii olevansa ehkä raskaana. Luulin jättäneeni sen mökille, mutta nyt voinkin skannata kotoa käsin koko maailmalle todistusaineistoa siitä, että minä - niin kuin ei moni muukaan tässä maailmassa - en ollut ihan suunniteltu ihminen. Hyvä minusta silti on tullut, ainakin omasta mielestäni.

Tämä kotiskanneri sai jotenkin nyt isot mittasuhteet, kun sen kanssa on ollut ongelmia. Ehkä oli jokin merkki universumilta, kun se lähtikin työhuoneen siivouksen jälkeen toimimaan tietokoneeni kanssa ilman mitään temppuiluja. Minulla ei ole enää mitään tekosyytä möllöttää sohvalla, kun nyt toimii kaikki pelit ja vehkeet. Kyllä silti pitää vähän möllöttää, muuten ei jaksa. Täytyy löytää balanssi, koska kun kevät oikeasti tulee, ei saa olla ihan poikki.

Mustan talven mentyä on pitänyt oikein muistuttaa itseään siitä, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä tietenkään, vaan siitä iloitsemista. Yhtäkkiä olen jotenkin kummallisen pitkän ajan jälkeen havahtunut ihan omaan siviilitodellisuuteen ja kaikkiin sen tuomiin mahdollisuuksiin. Minkähän ansiota moinenkin herätys oikein on, voinko syyttää lähestyvää kevättä, itseäni vai sittenkin viisaita läheisiäni ja hyvin paremmin nukuttuja öitä. Juuri nyt on sellainen olo, että arkimurheet ovat selätettävissä ja että edessä on vaikka mitä kivaa.

Voi olla, että osuutensa on kirjastomaniallani, jota olenkin kaipaillut. Minun täytyy lopettaa täällä vouhkaaminen lukemisen ilosta, mutta vielä vähän siitä. Olen suosiolla jättänyt hetkeksi sivuun tavoitteeni käydä läpi perintökirjoja, ja voi että mitä kaikkea tosiaan kirjastoista löytyykään. Nyt kun siivottiin, niin löysin miehen röykkiöiden alta nostalgisen sementtijutskan lainakirjoille.

Nostalgisen siksi, että se oli hänen poikamiesboksissaan aikoinaan, ja voi olla etten osannut silloin tapailuvaiheessa arvostaa tulevan puolison makua. Nythän tuo on varsin oivallinen tellinki ja saan pidettyä opukset erillään hyllystä, ettei taas tule isoa laskua kirjastolaitokselta. Taustalla näkyy pari matkalaukkua, jonne tungin omaa työhuonesälää. Mies sanoi, että minä se vasta siirtelijä olenkin - laitan tilpehööriä paikasta A paikkaan B, enkä muka heitä mitään pois.

Heitinhän. Muun muassa itsekeksittyyn seurapeliin tarkoitetut viinipäniköiden reikäpyörylät. Ne minä heitin pois.

Meidän kotimme ei ole sillä tavalla täydellinen, että Avotakka ottaisi yhteyttä. Siksi minusta on hauska rakentaa seinäasetelmia ja muutakin ihan vaan ajatussilmällä. Siivouspäivän tuloksena meillä on nyt perhettä koossa seinällä, jota vasten säilyttelen muutamia tauluja. Seinällä, joka kylläkin kaipaisi pikkuisen pakkelia ja maaliakin. Patterit mykkänä seisovaan kelloonkin se kaipaisi.

Koska tahansa minä voin asetella perhekuvat uudelleen, mutta nyt ne ovat siinä missä pitääkin ja näen ne tästä kirjoituspöydän äärestä kätevästi. Ei sillä, että olisin mitenkään kuva-alttari-ihminen, vaan siksi että on olemassa hauskoja muistoja vaalittavaksi ja osan niistä voi kyllä pistää esillekin. Vanhempiemme lisäksi kuvissa esiintyy ihan tänäkin päivänä eläviä henkilöitä, ja kuka ties muistoja tarpeeksi kauan tuijoteltua sitä saattaisi vaikka tarttua luuriin ja pirauttaa jollekin heistä. 

Se olisi järkevää kuin mikä!

Vielä tässä kannattaa antautua helmikuun viimeisen viikon tarjoamaan armolliseen lepovaiheeseen. Kun malttaisi vaan tyhjentää mielenkin ihan oikeasti. Pitäisiköhän sittenkin ostaa lisää kukkasiemeniä, ettei vahingossakaan tulisi ajateltua liikaa. Olen nähnyt muutamia veneily- ja valtameriunia vieläkin. Toistaiseksi niissä on ollut yö. Odotan päivänvalounia. Niistä tietää, että on oikeasti taas voimissaan. Voi että, lepääminen ja laiskottelu ei ole ollenkaan aliarvostettua. Tämä on ollut niin hyvä viikonloppu.

Sain ystävältä valokuvia taannoisesta järjestämästäni perikunnan taidenäyttelystä. Näytän niissäkin ihan uupuneelta taikinanaamalta, mutta tästä lavastetusta pötköttelykuvasta tulikin minulle yhtäkkiä merkityksellinen. Se kuvaa hyvin sitä taukoa, jota juuri nyt mielessäni pidän ennen seuraavaa etappia.

Joka on kevät.

(Kuva: Tiuku Pennola.)

Kevääseen tulee viherhommien ja palkkatöiden lisäksi niin paljon toimintasisältöä, että olen jo valmiiksi tohkeissani. Vapiskaa läheiset, aion vouhottaa. 

Olenkohan jo täällä jakanut joskus tämän viimeisen valokuvan, jolla tänään testiskannattiin? Siellä olen minä pienenä nuoren äitini kanssa, ja liiterin kulmalla kuplavolkkari jossa minut on tehty. Hmm. Mutta! Äidin päästä vasemmalla näkyvä koivunruikula ja valoläntti. Siinä on nykyään minun kasvihuoneeni (ei ainakaan ole kuulunut mökkinaapurista puhelua, että se olisi lumen painosta romahtanut).

Miehellä on jo polte pistää papuja ja tomaatteja itämään, että viedään Lasipaviljonkiin. On kyllä jo vähän ikävä luonnonkukkaituja ja paluumuuttolintuja. Ei mene enää kauan. Suunniteltiin jo kesäkuun alkua ja heinäkuunkin lomaa. Ja mikä pahinta, olen itselleni tyypillisesti muistanut myös elokuun. Täytyy hidastaa vähän.

Viisuviikingit ja Saamelandia (Lukunurkka.)

Jäin pari viikkoa sitten uudelle yötyökaverille kiinni Viisuviikinkien lukemisesta, kun kirja möllötti pöydällä päivystyslukemisenani. Kaveri vitsaili, että tekee lukuvalintani perusteella minusta samantien syväanalyysin ja alkoi opiskella takakantta sekä pläräillä kirjaa. Minulla vilahti heti mielessä, että mitähän tuo nyt minusta ajattelee - tosi suomalaisittain. Onneksi olen hyvä selittelemään. Ja sitten jäin miettimään, että olenko ihan pöljä kun melkein häpesin sitä etten lukenut jotain "sivistävämpää". Itsehän minä olen tässä mellastanut tarvitsevani talviviihdettä, ja sitä olen näistä norjalaisen Magne Hovdenin (s. 1974, eli meikäläisen ikäinen) kirjoista kyllä saanutkin.

En mitään aivan tajuntaa räjäyttävää, johtuen ehkä siitä että odotukseni kaikkeen mitä norjalaiset tekevät ovat aina rasittavan korkealla. Heillähän on Erlend Loe, Jo Nesbo, Anne B. Ragde jne.. Ja vuonot, kauniit ihmiset ja tietenkin ärsyttävä menestys myös euroviisuissa. Kirjastossa kun nämä Magnen opukset löysin mukaani, ajattelin että hemmetti soikoon jos tässä nyt on vielä yksi joku tosi mahtava edellä mainittujen joukkoon - oli pakko tarkistaa. 

Minä luin molemmat kirjat nopeasti ja loppuun, joten ei pössömpää lukemista, arvioisin.

Työkaverille perustelin Viisuviikingit (2011, suom. 2013) -valintaani mm. lapsuuden rakkaudellani euroviisuihin, kaipuullani lämpöisiin veijaritarinoihin (joille en vieläkään ole keksinyt uutta naislukijakunnalle sopivampaa kuvaavaa sanaa) sekä edellä mainittuun Norja-kateuteeni. Kerroin lisäksi, että kyseessä oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija ja siksi kotona odotti myös hänen edellinen tuotoksensa Saamelandia (2010, suom. 2012). Lisäsin, että koska olen vain kerran käynyt kolmen yön reissulla Lapissa (johon sisältyi mainio vahinkoretki juhlivien hammerfestilaisten pariin) ja sitten viime syksynä sivistyneellä kaupunkireissulla Oslossa, niin halusin lisätä lähitienootuntemustani edes näin kirjojen keinoin.

Tietenkin Magnekin on sellainen raivostuttava moniosaaja keskeltä pahinta kaamoskalottia, että on kirjoitellut lasten juttuja, kuunnelmia ja vaikka ties mitä. Jos minä asuisin Kirkkoniemessä, luultavasti nukkuisin talvet ja riekkuisin kukkuloilla valkoviinipullon kanssa kaiket kesät. Ei siinä olisi seesteistä kirjoitusvaihetta ollenkaan. Eipä sitä ole kyllä nytkään.

Kuvituksena pokkarikameraotoksiani vuosien takaa.
Tässä ollaan Altassa. Se on Norjassa.

Jouduin tutkimaan kartasta, että missä se Kirkkoniemi lopulta onkaan, ja opin että silloin taannoin Ivalosta Nuorgamin kautta Hammerfestiin mentäessä ei tosiaan ajettu sen ohi. Kirkkoniemi jäi vähän niin kuin itään. No, Saamelandia-kirjan poikien avulla alue tuli tavallaan tutuksikin ihan natiiviroolihenkilöiden kautta. Sain oppia jotain paikallisista ja naapureista - eli meistä suomalaisista ja vähän venäläisistäkin. Sain tajuta jotain valaisevaa itse saamelaisten kohtelusta, sekä ymmärtää turistimeininkiäkin. Minä kuulun jälkimmäisimpään, ja jos olisin vapaa-ajallani enemmän extremehakuinen kuin olen, niin melko varmasti menisinkin jo valmiiksi hurmoksessa Leifin ja Royn rakentamaan elämyssaamelaiskeskukseen koskemaan poroja ja jännittymään shamaanihommeleista.

Mutta oikeassa elämässä kävin "vain" Inarin saamelaismuseossa. Hieno paikka. Mutta aina museoita enemmän tykkään elävästä nykyisyydestä.

Ei se kirjan roolihenkilöpoikien liikeidea ehkä ihan hullu ollut, sillä ei minulla ainakaan turistina olisi pokkaa mennä oikeiden saamelaisten elämää häiriköimään. En osaa sanoa edes päivää heidän kielellään, mikä onkin muuten erityisen noloa. Helppo se on täällä Helsingissä osata moikata maailman äärien kielillä, mutta menepä pohjoiseen ja arvosta edes sen verran että opettelisit muutaman sanan ystävällisyyttä - aion korjata tilanteen. No mutta, nyt rönsyilin. Kirjoistahan tässä oli puhe.

Veijaritarinoissahan vähän sekoillaan ja askarrellaan joskus lainkin rajamailla. Niin näissä molemmissa Magnenkin laatimissa kertomuksissa tapahtui. Siinä missä Roy ja Leif pöllivät pari kotaa suomalaiselta matkamuistomyyjältä, niin Rolfin johdattama viikinkibändi ei selvinnyt muistaakseni edes paikallisfinaaleihin ilman luovaa ratkaisua lavastelaivansa suhteen. Miten minä tosielämässä olenkin niin nipo, mutta melkein hyväksyin höpsöjen - kaikkensa keksineiden ja yrittävien - tyyppien pikkuvarkaudet näissä tarinoissa, joissa pienen yrittämisen epätoivo ja pyhä yksinkertaisuus sai toivomaan päähenkilöille pelkkää hyvää. 

Ja jäin odottamaan ihan tosi jännittäviä käänteitä kiinnijäämisten suhteen. Oikein kieriskelin valmiiksi myötähäpeässä ja noloudessa. Mutta kliimaksi oli turhaa. Tavallaan ihanan armollista, että molempien romaanien sössivät hölmöt pääsivät aina jotenkin pikaisesti paniikeistaan, enkä minä lukijana ehtinyt jännittää kuin sitä miten kirjailija oli ratkaissut tilanteen. Voi että, kun Magnella olisi ollut vähän enemmän valoisaa vuodenaikaa (tai pimeää?) kehitellä juonenkäänteiden jännitteitä pidemmälle.

Sitten oltaisiin saatettu päästä edes lähelle jotakin samaa kihelmöintiä kuin Satavuotiaassa. Vieläkin on muuten se elokuvana katsomatta, pitääpä laittaa listalle.

Metsästä tuli tällainen morjenstamaan minua.
Se oli ihanaa! Tunsin itseni ihan porokuiskaajaksi.

Varsinkin Viisuviikingeissä minä ehdin jo hikoillakin. Mässäillä oikein kaikilla euroviisuskandaalimahdollisuuksilla, jotka minua vielä tänäkin päivänä oikeassa elämässä kiinnostavat. On niin hupaisa, koko laulukilpailukuvio. Oikein muistelin Lordi-aikaa ja sitä, miten Ruotsin Carola muka pelkäsi meidän maamme hirviöitä. Sellaisesta olisi saanut niin paljon irti kirjassakin, ja sitten kuitenkin lukijana sai lähinnä jännittää sitä tuleeko oksennus lavalle tai jäädäänkö kiinni oikeasta huijauksesta. 

Eniten minä sain irti lopulta vitsikkäistä yksinkertaisista kohdista, jotka ovat kyllä talviviihteelle ihan riittävä taso. Ei millään tee mieli olla kriittinen, nimittäin. Kotona mies ihmetteli yhtä nauruhetkistäni ja luin hänelle ääneen tämän, vaikka odotin myös kohtausta jossa Johnny Logan olisi esiintynyt ihan livenä:

"Kun muut yritykset olivat menneet mönkään, hän oli koettanut houkutella bändiä tekemään yhdessä YouTube-videon, jossa he "valloittavat Irlannin" viikingeiksi pukeutuneina. Koska kansainvälinen finaali järjestettäisiin siellä, video voisi synnyttää sopivasti kohua mikäli se olisi aavistuksen provosoiva. Niinpä hän otti yhteyttä Norjan lyhytkasvuisten yhdistykseen tiedustellakseen, kiinnostaisiko muutamaa sen jäsenistä esiintyä videolla vihreä menninkäispuku yllään ja pieni Irlannin lippu kädessään viikinkien listittävänä. Koska heillä ei ollut varaa lennättää bändiä ja viittätoista lyhytkasvuista Irlantiin, suunnitelmana oli kuvata video Hukissa, missä he syöksyisivät rannalle miekat ojossa. Norjan lyhytkasvuisten yhdistyksen puheenjohtajan reaktio ei kuitenkaan ollut erityisen kannustava, ja Stavros päätteli, ettei heidän kannattaisi laskea karsinnoissa lyhytkasvuisten äänten varaan."

The Vikings -bändi oli kokoelma melkeinpä ennalta-arvattavan erilaisia tyyppejä, joista jokaisella oli yhteisen menestyksen lisäksi omat inhimilliset henkilökohtaiset odotuksensa musisointia ja menestystä silmällä pitäen. Keskinäinen hermostuminen ja sanailu tuntui lukijana vallan kotoisalta, ja oli kiva lukea miten ilmapiiri ja ystävystymiset kärsivät vain hetkellisesti bändikaverin sekoilusta. Yhteinen missio antoi anteeksi paljon, ja niinhän se saisi oikeassakin elämässä olla. Pitää antaa tilaa ystävien neurooseille.

Myös Jäämeren rannalla sain uuden kaverin.

Siinä missä euroviisubändin kokoonpano oli kirjava, niin Saamelandian touhuilijat oli enimmäkseen koottu saman seudun asukkaista, joilla toki jokaisella oli omakin tarina elettävänään. Pikkuisen minulla meni jopa tyypit ja motiivit - ihan päähenkilöitä lukuunottamatta - sekaisin, ja karkasi välillä ajatus että kuka katkeruuksissaan aina kenenkin lipputankoa oli sahailemassa poikki, ja miksi milloinkin hiippailtiin väärillä takapihoilla.

Mutta ei se mitään. Pääasia oli hupaisuus, ja ehkä ajatusteni pienimuotoinen harhailu johtui kirjan kiinnostavasta miljööstä ja mahdollisesti myös jostain omasta levottomuudestani. Saamelandian tyyppien erikoislaatuisuus oli varsinkin sivuhenkilöiden osalta viety aika pitkällekin, mutta toisaalta pääsin myös kurkistamaan tavalliseen pohjoiseen elämään. Siihen, miten postikonttori voi olla yksi harvoja työnantajia. Tai siihen, minkälaista ruosteista väriä pikkukaupunkiin tuovat esimerkiksi itänaapurin merenkävijät. Hurtigrutenin tarjoamista mahdollisuuksista nyt puhumattakaan.

Niin, tai mitä tapahtuu iltaisin keskimääräistä äkäisempien ihmisten ollessa viihteellä. Ja toisaalta, miten pieni on lopulta koko maailma nykyään. Ei ole Kirkkoniemikään siitä erillään. On matkustelua ja maahanmuuttajia. Nyt yhtäkkiä tuli mieleen, että Magne aika hyvin taitaa ihmisten sisäisen maailman kuvailun, sillä molempien kirjojen henkilöistä jäi jokaisesta omalla tavallaan yksinäinen kuva kuitenkin. Yhdistyessään väistämättömään yhteisöllisyyteen, yksilöiden itsenäinen ajattelu ja tunne-elämä saa parhaimmillaan aika absurdeja sommitelmia aikaiseksi.

Kyllä minä ihan voin näihinkin kirjoihin tutustumista suositella, ja veikkaan että luen sitten Magnen seuraavankin suomennetun kirjan kunhan sellaisesta kuulen. Tuntuu, että olisi saanut uusia tuttavuuksia, joiden pölhöilyjä ja onnistumisia olisi ihan mukava seurata jatkossakin. Ei sitä kaikkea tarvitse niin vakavasti ottaa, mikä oli ihan terveellistä muistaa tässä ensimmäisten kevätaurinkosäteiden osoitellessa omiakin pölyisiä nurkkia. 

"Ranskalaispariskunta tuli ensin, he näyttivät noin viisikymppisiltä ja olivat pukeutuneet khakinvihreisiin vaatteisiin, samanlaisiin takkeihin ja valkoisiin lippalakkeihin. Khakinvihreä oli suosittu väri risteilymatkustajien parissa, he näyttivät pitävän erityisesti sentyyppisistä khakiliiveistä, joita sotakirjeenvaihtajat käyttivät televisiossa. Ikään kuin rannalle keppeineen ja sauvoineen linkuttavat saksalaiset ja amerikkalaiset olisivat olleet menossa safarille syvimpään Afrikkaan.

Pierre ja Eloise Bertrand olivat nauttineet matkastaan pitkin Norjan rannikkoa. He olivat tyytyväisiä kaikkeen, mitä Norja oli heille tähän mennessä tarjonnut. Luonto oli ollut upea, ihmiset olivat olleet ystävällisiä, ruoka oli ollut hyvää ja palvelu pelannut. Ja kun he näkivät kyltin, jossa luki Saamelandia, sekä miehen, joka piteli kylttiä päänsä päällä, he eivät osanneet pelätä mitään pahaa. Uusi elämys istuisi varmasti aiempien joukkoon kalpenematta niiden rinnalla. Mutta kun Leif oli tervehtinyt heitä itse keksityllä saamen kielellä ja ohjannut heidät Barents Safarin kiiltävän puhtaan minibussin ohi kohti Svein Lupken vaaleanruskeaa Ford Transitia, jonka kyljessä oli Michelin-miehen kuva, Pierre ja Eloise vilkaisivat toisiaan.

Leif huomasi katseen.

"Do you speak English?"
Pierre katsoi häntä ja nyökkäsi. "Yes. Yes we do."
"Welcome to Kirkkoniemi. This is a typical Samic car. The colour resembles that of Mother Earth, which the Samic people worship, like Hiawatha and his Indian tribe in America."
"Oh."
"Yes. And the Samic does not care for owning things. Their reward in life is the nature itself, and mulberries. So they do not care about the ugliness of their cars."
"Ok. Very Interesting."

Pierre ja Eloise olivat varautuneet siihen, että tuleva vuorokausi pitäisi sisällään jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hehän eläisivät päivän saamelaisina, nukkuisivat teltassa ja söisivät nuotiolla valmistettua ruokaa. Tavallaan minibussi sopi kuvaan hyvin. Se teki elämyksestä aidomman tuntuisen.

Pierre hymyili vaimolleen ja sanoi jotain ranskaksi. Heillä näytti olevan hauskaa. Eloise kaivoi kameran esiin olkalaukustaan ja valmistautui ottamaan kuvan Leifistä.

"What is the Samic word for excited?"
"What?"
"The Samic word for excited?"
"Oh."

Leifin oli vastattava nopeasti, mikäli halusi säilyttää uskottavuutensa.

"Pöngle."
"Pöngle?"
"Yes."

Eloise hymyili aurinkoa kohti ja pyydysti Leifin kameran etsimeen työntäen samalla lippalakin lippaa ylöspäin sormella, joka oli valmiiksi laukaisunäppäimellä.

"I am very pöngle about going to Saamelandia."

Laituria ei saa lainaksi.

Hei vaan ja myöhäiset ystävänpäivätoivottelut täältä kotikeittiön nojatuolista. Sain vääntäydyttyä tähän paikoilleni ja nyt tuntuu aika hyvältä. Tänään aamulla meni yhtäkkiä selkä leveään kramppiin ja nyt on tönköt liikeradat. Jospa iltapäiväsauna helpottaisi, ja vyötärölle sidottu villahuivi. Ei ole lääkekaapissa muuta kuin aspiriinia, kun on edellisistä selkävaivoista sen verran aikaa. Vuosia. Eli en valita.

En tosiaan valita, vaan päätin tarttua saamiini haasteisiin. Siis ihaniin iloisiin asioihin, joiden tietoinen ajatteleminen on ollutkin vähän rästissä. Taru jo aiemmin talvella haastoi minut kertomaan haaveistani, Rautalinnulta sain näinä päivinä blogikavereiden ilahdutushaasteen, ja Enne pisti taannoin seitsemän vaikeaa kysymystä. Tänään vastaan niihinkin. Päätin kuitenkin, etten jaa haastetta eteenpäin, mutta olisin kyllä kiinnostunut kuulemaan mitä te muut vastaisitte Ennen kysymyksiin. Joten napatkaa mukaan!

Mutta ensin Rautiksen plokista suora lainaus:

"Haastehen säännöt on seuraavat: 

- Kirijoota plokiteksti, johona kerrot haastehen säännöt ja haastat mukahan valittemas plokkaajat (= bloggaajat).

- Kun sun haastamas plokkaaja lähtöö mukahan ja julukaasoo haastepostauksen plokisnansa, laita ilahrutusasia vireelle. Voit ilahruttaa plokkaajakaveria sulle sopivimmalla lailla esimerkiksi laittamalla hänelle postikortin, kirijehen, pienen herkun tai jotaki omatekemää. Ilahruttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!"

Tällaisiin ilahdutushommeleihinhan sitä lähtee mukaan mielellään. Minä niin tykkään teistä kaikista blogikavereista, ja olen saanut teistä paljon iloa. Kiitos kaikille! Mutta erityisesti nyt tämän haasteen haluan jakaa tällä kerralla Keskeneräiselle ja Rouva Pionille. Eikä kummallekaan sitten stressiä vastaan ottamisesta! Minä ihailen molempien viisaita sanoja, jotka pysähdyttävät miettimään ihmisenä olemista monella mielenkiintoisella tavalla. Siitä kiitokseksi haluan ilahduttaa juuri heitä, vaikka voisin sen toki tehdä jokaiselle seuraamalleni bloggarille, sillä pidän itseäni melko valikoivana lukijana. 

No sitten, Casa X:n Enne tosiaan kehitteli seitsemän visaista kysymystä, laittoi minutkin niihin vastaajien listalle. Minähän olen ystäväpiirissä yleinen vitsi, että jos minulta jotain vaikka ihan yksinkertaistakin kysyy, niin vastaus rönsyilyineen kestää ainakin puoli tuntia. Että kauankohan tähän nyt sitten menee, toivottavasti jaksatte lukea.

1. Mikä on ensimmäinen asia, jonka tulostaisit 3D-tulostimella?

Laituri. Tuli ihan ensimmäisenä mieleen, ja syy on tässä:

Syksyinen kuva Ryötönperän tynkälaiturista, olkaa hyvät. Kuten näkyy, se on vähän vaatimaton ollakseen varsinainen uinti- ja lekottelupatio. Kivasti siinä voi kyllä ilta-aurinkoa ihailla, en minä sillä. Minä 3D-tulostaisin siihen lisää pituutta ja kunnon betoniperustukset, vaikka aika hyvin noita ikiaikaisia laiturikiviäkin on. Järven vesi on jostain syystä nykyään niin alhaallakin, ettei laiturista ihan noin vain pulahdeta polskimaan. Uimareitti menee lutakon kautta ja oli minulla siitäkin esimerkkeinä paljaspyllykuvia, kun olen menossa veteen, mutta tuli selluliittinolotus - ja sitä kautta taas syntyi pieni päätös tehdä urheilullisia elämäntapamuutoksia.

Selkä vissiin pelästyi, että tämä on juuri se aurinkoinen sunnuntai kun alan lenkkeillä. Niin hän sitten päätti mennä sopivasti jumiin.

Mietin, että olisin minä voinut 3D-tulostaa itse asiassa autonkin. Mutta menopelejä voi aina lainata tai vuokrata, mutta laituria ei oikein saa lainaksi. Joten siksi laituri. 

2. Miten katetaan pöytä koreaksi?

No esimerkiksi tällä tavalla voi aloittaa:

Eräänä tammikuisena perjantaina käytin yövuorojen jälkeisen päivän pastataikinan ja raviolitäytteiden tekemiseen, ja asetelman keittiössä minä tallensin ihan tuohon kuvaan saakka. Kun mies tuli kotiin, häntä odotti yhteinen pastanvääntelyhetki. Minä siis ajattelen niin, että pöytä on erityisen korea aina silloin, kun ruoan laittamiseen liittyy kimpassa puuhailua ja aterian nauttiminen sohvan sijasta ihan pöydän ääressä. Vaihtoehtoina pasta-asioille voivat toimia esimerkiksi raclette tahi fondue-padan hyödyntäminen. Vaikka olenkin suuri juuston ystävä, niin itse juustofonduessa on jokin makuyhdistelmä, josta en oikein pidä. Niinpä fondue meillä tarkoittaa yleensä "mongolialaista pataa", jossa keitellään erilaisia aineksia liemessä. 

Oikein kattaa ja somistella minä tykkään myös silloin, kun meillä on ollut ruokavieraita. Viime kerrasta onkin pitkä aika, tai sitten on ollut kyse sunnuntaisohvavierailijoista. Ystävistä, jotka nimenomaan eivät kaipaa dinnertyyppistä laatuaikaa, vaan yhdessä töllön katsomista ja pyhäsaunaa. 

Siihen nähden, että miten kamalan paljon minä tykkään kauniista astioista, tulee ehkä liian harvoin katettua pöytä oikein tosi koreaksi. Pitääkin muistaa harrastaa sitä useammin.

3. Minkä unelman aiot toteuttaa tänä vuonna?

Retrospektiivinäyttelyn kuvataiteilijaäitini elämäntyöstä hänen kasvupaikkakunnalleen Alavudelle.

Minulla on kotona työhuoneessa
ihan ylimääräinen roikkavalokin
taidehommia varten.

Tämä liippaa siis Tarunkin haavekysymystä, ja ensin tekikin mieli vastata että kirjan kirjoittaminen. Mutta se sama haave tuntuu olevan tosi monella, ja tuskin minä tänä(kään) vuonna pääsen paria novelliaihiota pidemmälle, vaikka ideoita olisi. Minä en myöskään ole kovin hyvä kirjoittamaan fiktiota, vaan lopputuloksena on aina kömpelöä maalaiskomediaa sen sijaan, että onnistuisin kertomaan ihmisistä sekä huumorilla, lämpimästi että viisaasti.

Omasta historiasta riittäisi kirjoitettavaa. Mutta kun en haluaisi olla sellainen terapiakirjailijakaan.

Niin, että näyttelyn järjestäminen sitten kirjan sijasta. Se on ollut äidin kuoleman jälkeen minulle iso haave, ja nyt ollaan kohta toteutusvaiheessa. Mitä lähemmäksi ajankohta tulee, sitä enemmän koko projekti alkaa tuntua myös työltä. Kun päivämäärät on sovittu, niin ei voi enää ajatella, että toimii vain fiilispohjalta ja pelkästään nauttii. Tulee vastuullinen olo ja pikkuisen hirvittääkin. Olen pitänyt pieniä näyttelyitä, mutta nyt tämä iso kokonaisuus vaatii minulta aika paljon.

Voi olla, että sen aikaansaamisen jälkeen on todellakin sellainen olo, että yksi haave on toteutettu. Vaikka pidän minä sitä myös velvollisuutenani. Toisena velvollisuutena - ja haaveenakin - pidän kyllä kirjan tekemistä äidistä, ja siihen hyvää harjoitusta on tuonut nyt vuoden työn alla ollut blogi. Haluaisin siinäkin välttää liiaksi omaa näkökulmaani, mutta en minä ehkä osaisi kirjoittaa aidosti mistään muustakaan lähtökohdasta.

4. Mitä sinulla on ylläsi juuri nyt?

Haluattekohan te ihan oikeasti tietää.

Niin ilahduttaa kun aurinko taas
paistaa sisällekin. Ei haittaa pöly.

Tosiaan, se Millan kutoma sininen villahuivi keskivartalon ympärillä lähinnä ihoa selkää lämmittämässä. Merimieshenkinen raitapaita sitten siinä - lempivaatteeni joka on jo niin kulahtanut, ettei sitä voi julkisesti käyttää. Äidinäidin kutoma jämälankakirjoneule villapaitana kaiken yllä löpsöttäen. Kuluneet farkut, jotka vaihdan saunan jälkeen trikoisiin. Jäivät ylle, kun tultiin taulujen hakureissulta. Niin kuin marjapuuron värinen kaulahuivikin. Harmaat sukat, joiden alla valkoiset nilkkasukat. Oikean puolimmaisessa on varpaassa reikä. Siis alussukassa.

Aika usein minulla on talvivapaapäivinä tai -iltoina tytärpuolen aikoinaan ompelema fleeceaamutakki. Niin kuin tällä viikolla keskiviikkoiltanakin, kun naapurin rouva tuli kahden lapsensa kanssa lainaamaan puhelinta, koska hänen luurinsa oli tehnyt tenän. Minä näytin siltä, etten olisi koko päivänä töissä ollutkaan. Näytin kotona luuhaavalta aamutakki-ihmiseltä. Hävettiköhän minua vähän. Koti- ja mökkivaatteeni ovat aina aika mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Toisin kuin julkisten paikkojen asustus, jolla en erotu katujen massasta - en hyvässä enkä pahassa. Olen tavallinen Saara vaan.

5. Mitä musiikkia olet viimeksi kuunnellut?

Eilen hyviä levyjä ystävän luona. Loiria, Simon&Garfunkelia, Beatlesia ja sitä rataa.

Tuo pieni metallirasia sisältää neuloja.
Siitä siis kuva-aasinsilta vinyyleihin.

Oikeastaan aloitettiin jo perjantaina. Oli käsillä nimittäin pitkään suunniteltu tyttöjen yökyläreissu, ja siihen viinin, blinien ja juoruilun lisäksi kuului - sanomattakin itsestäänselvästi - myös vinyylien kuuntelu, nauru ja muutamat itkutkin. Mahtavan kokonaisvaltaista!

Jos ei olisi ollut tuota naisten laatuaikavuorokautta, olisin vastannut teille, että viimeksi kuuntelin Luontoiltaa radiosta. Minähän en oikeastaan kuuntele musiikkia, paitsi joskus tosi harvoin. Levyt ovat mökillä talvi-iltoja varten, eikä niitäkään tule melkein koskaan pistettyä pyörimään. 

Luontoilta tuli juuri silloin kuin naapurin rouvakin. Minulla meni siis pikkuisen ohi ja hänen lähdettyäänkin oli keskittyminen vielä hieman herpaantunut aamutakkinolostuksesta.

6. Paljasta joku hölmö/hyväntuulinen/ei-vakava valokuva itsestäsi?

Pidettiin loppukesällä miesväen kanssa mökillä Vaivaannuttavan valokuvauksen kurssi, ja ohessa satoa siitä. Minä esitän slaavikyykkyä. Niin ei ihminen tajua aina omaa kroppaansa, ettei ilman valokuvaa näe, miten kummasti taipuu ranteet tai repsottaa peffan rasvakudos. Tässä kuvassa minulla on onneksi vaatteet sentään, toisin kuin olisi ollut siinä uimakuvassa.

Oli suorastaan vaikea valita vain yhtä hölmöä kuvaa. Meillähän on ollut vaikka mitä hulluttelusessioita nimenomaan Ryötönperällä, mikä varmaan kertoo siitä että siellä ollaan aina vapaa-ajan hurmoksessa. Ihanaa. Kyllä kaipailen sitä taas, ja onneksi kesä on vielä edessä. 

Ehkä otan ensi kesänä ihan videokuvaa Raparperikostajan Paluu -teemasta. Laitan klipin sitten teillekin.

7. Mikä on elämän tarkoitus?

Olen huomannut ihan oikeasti miettineeni sitä - varmaan merkki keski-iästä, kun tietää että aikaa on edessä vähemmän kuin takana. Kamalan surullista.

Olen ajatellut, että kiva olisi jos minusta jäisi maailmaan edes jokin merkki tai jälki. Mieluummin useita. No mikä sellainen merkki sitten voisi olla. Ei sen tarvitse ehkä edustaa mitään ihmeellistä tai suurta. Jos - niin tekopyhältä kuin se kuulostaakin - onnistun vaikka auttamaan lajitoveria, miksei eläimiäkin ja luontoa. Se olisi hyvä juttu. Jos pystyn tuottamaan iloa lähimmäiselle, niin vielä parempi. 

Ja kun kukaan muu ei meistä pidä yhtä hyvin huolta kuin me itse, niin kyllä minä pistän elämästä nauttimisenkin aika tärkeälle sijalle elämän tarkoituksen pohdinnassa. Ei minua kukaan muu käske liikuttumaan auringon nousuista tai laskuista kuin minä ihan omanapaitse. Eikä rakastamaan kesäsateen tuoksua tai punkkua. Itse on ihmisen saunansa lämmitettävä ja polttopuunsa kannettava, istuttava portaalle välillä tunnelmoimaan.

Ja sitten minä ajattelen, miten etuoikeutettu olen. On perheitä, jotka elävät keskellä sotaa tai muuta katastrofia, ja meikäläinen se vaan tunnelmoi mökkirannassa tai kotona kissojen ja miehen kanssa odottaa Strömsön puutarhaohjelmaa, niin kuin nyt. Vaikka autankin ihmisiä työkseni, niin hävettää saada siitä palkkaa. Koska lopulta kanssaihmisten jeesailun kuuluisi olla elämän tarkoitus. Ja vasta sitten kun on pitänyt muista huolta, on lopullinen lupa kerätä akileijoja maljakkoon. Niin se on.

P.S. Yksi elämän tarkoitus on kylläkin muiden aikaansaannoksista nauttiminen, ja olenkin ollut viime aikoina tyytyväinen uuteen intooni lukea. Miten mahtavaa, että on kirjoja! Aivan kaikista en kuitenkaan tykkää, ja yksi ristiriitaisia ajatuksia herättänyt oli tässä taannoin Siri Hustvedt, jonka Amerikkalainen elegia on kummitätini perintöä ja vieläpä kirjailijan nimmarin kanssa. Olen yrittänyt aiemmin lukea Hustvedtin muitakin teoksia, huonolla menestyksellä ja kesken jättäen. Mutta tämän minä nyt luin loppuun.

Kamalan älyllistä ja psykologisoivaa. Normaaleista ihmisten elämänkäänteistä liian dramaattista tekevää. Neuroottisten kaupunkilaisten elämää. Silti parhaimmillaan ihan kiinnostavaa. Menisivät mökille, ajattelin. Rauhoittuisivat. Ei houkuttele erityisemmin tarttua Sirin miehen Paulin kirjoihin, mutta ehkä yritän. Vielä on talvi-iltoja jäljellä.