Täysorpojen sunnuntai

Helou, ja hyvää äitienpäivän iltaa. Toivottaa Pakilan täysorvot - niin kuin me miehen kanssa perhettämme kutsutaan. Alan muutaman päivän tauon jälkeen näyttää taas ihmiseltä, kun olen saanut olla pihalla. Olen pitänyt täydellistä vapaapäivää. Kaikesta mikä ei huvita.

Kolme palkkatyöstä vapaata päivää istuinkin tietokoneen ääressä silmät ristissä (pitäisi ehkä käyttää ikälaseja kun teen päätetyötä) askarrellen perikunnan taidehistoriikkeja, ja eilen kun tälläsin viimeiset kuvat ifolor-kirjaan, pääsi ihan itku. Olin sananmukaisesti itkuinen. Jotain siinä sitten kuitenkin purkautui, vaikka luulin olevani jo niin sanotusti kuivilla haikeuksista. No en olekaan, hyväksytään se. Ihailen miehen kärsivällisyyttä. Hän antoi minun niistellä ja strööttäillä ja pälättää pala kurkussa juuri niin kauan kuin minun tarvitsi - ja sitten katsottiin leffa.

Katsottiin elokuva Petteri Kaniinin äidistä, Beatrix Potterista. Edellisenä iltana nähtiin ranskalainen Koskemattomat. Tykkäsin jälkimmäisestä enemmän, vaikka Peter Rabbittiin liittyykin muistoja. Nuoruuden kielikurssiajoilta. Niistäkin minä eilen vuolaasti kerroin.

Olin kamala turposilmäinen taikinanaama tänä aamuna, ja silläpä tilanne piti korjata. Ihana ilma oli, ennen kuin pilvistyi. Ei oikein ollut mitään erikoista tekemistä, joten hengailin lähinnä pihalla inventaarion hengessä. Muun muassa syksyllä kaihoissani sammalen alle tökkäämäni helmililjat ovat ihanasti elossa:

Fyysisen toiminnan tarve oli ilmeinen, mutta ei niin akuutti, että olisin ihan lenkille lähtenyt. Saatan huomenna retkeillä äitien haudoille. Jotain piti silti saada tehdä. Mies vietti rauhallista sunnuntaipäivää ja joutui osalliseksi pohdintoihini. Lähetin hänet kellariin katsomaan, olisiko meillä jotain lakkaa tai öljyä. Oli. Niinpä tartuin toimeen ja juuri sopivan kokoinen sunnuntaihomma oli käsitellä isän vanhat veneen tikapuut.

Ja vähän muutakin. Yhden penkin, lapionvarren ja maitotonkkienkin kahvat öljysin. Siinä kätevästi kun oli materiaalia hollilla.

En vieläkään ole lakannut ihmettelemästä tikkaiden värimuutosta!

Miehelle se tuntuu olevan jotenkin luonnollista ja tavallista,  mutta minä en vaan voin käsittää. Miten voi kuiva harmaa (sinänsä nätti sekin) muuttua yhtäkkiä punaiseksi? Mies yritti kyllä selittää, että se on puun luonnollinen väri - mutta en kertakaikkiaan ymmärrä tätä. 

En aio nyt kirjoittaa pitkästi, koska ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaakaan. Joka tapauksessa, pistän nyt muistiin tänne, että iisopit ovat vielä hengissä. Jotenkin tuntuu, että ollaan vielä aika kaukana siitä, että ne lainehtisivat laventelien lailla oikein puskina meikäläisen pihamaalla, mutta jostakinhan on pakko aloittaa. 

Kyllä se  voi olla palkitseva tunne, jos ja kun niihin joskus tulee kukkasiakin oikein. Ja puinen varsi. Itse siemenestä kylvettyjä, ihan lupaavaa:

Jouduin odottelemaan, että tikkaiden käsittelyöljy kuivuu, niin se oli hyvä hetki kyttäillä lähipiiriä.  Naapurien aurinkorinteellä kukkivat jo tulppaanit ja vaikka mitkä, mutta meillä varjossa vasta heräillään. Toisten naapureiden Sulo-kissa tuli reissuiltaan, ja moikkasi portillamme kotoisasti mau. Koskea se ei anna, vaikka onkin kerran käynyt meidän eteisessä tutkimassa. Minä otin ikkunaa sisältä lääppineen vanhan Heljä-kissani valjaissa hetkeksi pihalle syömään ruohoa. Niin on jo hoikka mummo, että valjaat löpsöttivät yllä lähinnä muodon vuoksi.

Eli oli kissahetki, ja sitten minä taas jatkoin omissa jutuissani.

Varmaan ylihuomenna ensimmäinen kevätvuohenjuuri kukkii:

On se kuusama (?), joka on solmiutunut omenapuuhun. Sitten kun siihen tulee kukat, niin tuoksu on aika ihana. Mietin, että on se jännää - syyshortensiassa ei näy vielä elonmerkkiäkään, ja nämä monet muut ovat jo täydessä vauhdissa.

Toiseen omenapuuhun liimautunut kärhökin on taas herännyt, enkä enää uskalla leikata siitä kuivia haituvia pois.

Sain taannoin Apulaiselta lahjaksi syyskukkijoiden siemeniä, ja on se vaan lohduttavaa ajatella että ihan kaamokseen saakka voi ihminen saada kokemuksia kukinnoista. Mistähän sekin johtuu, että sellainen(kin) tuntuu tärkeältä. Voisihan sitä saada elämyksiä muualtakin, mutta minulle näköjään keski-ikä on alkanut merkitä puutarha-asioista ilahtumista. 

Kärhö on siis tässä, loppukesällä siihen tulee siniset kukat:

Tänä keväänä minä en vielä ole hankkinut yhtään ostokukkaa. Sanoin tänään miehelle, että olisikohan minulla ensi viikolla vaikka parin kympin kukkastipendi, että saisin jotain porraspieleen. Toisaalta, on tuntunut riittävältä laittaa muutama kotipihan kukkavarsi ihan vaan maljakkoon. Etenkin tänään, porraspuhteideni päätteeksi noukin vähän kieloa ja muuta vihreää. Kun piti saada somistella asioita pihalle kuivumaan (ja haisemaan) jättämieni venetikkaiden viereen. 

Miten hyvältä näyttikään raikas vihreä tämän ihmeellisesti tummuneen tikaspuun rinnalla.

Ai niin. Olihan minulla tällä viikolla synttärit. Järkyttävän äkkiä on vuosi mennyt! Justiinhan minä täytin neljäkymmentä, ja nyt 41. Vitsailin työkavereillekin, että minulla oli vuosi sitten täsmälleen samat vaatteetkin päällä - olenkohan ehtinyt vuoteen ostaa edes uusia sukkiakaan. Pikkuisen hitaammin saisi aika mennä.

Inhoan itseeni liittyviä spektaakkeleja tai yllätyksiä, ja sen mies onneksi tietää. Syötiin ihan vain pizzaa ja mansikkatorttua keskiviikon merkkipäivänäni, ja aika nopeasti sitten nukahdinkin, koska olin ollut yövuoroissa. Torstaina heräsin helpottuneena, että oli tuokin pakkosynttäri tältä vuodelta ohi.

Tietenkin silti toivoin, että vielä tulisi paljon synttäreitä tässä elämässä. Sekä omia että muiden. Aina vähän tuskastuttaa kaiken rajallisuus.

Niin, ja pitihän minun tehdä teille eilisestä keväinen merenrantaulkoiluraportti. Oltiin työkavereiden kanssa vähän kouluttamassa ja virkistymässä, ja jälkimmäiseen liittyi ajatus nuotiohetkestä rannalla. Aivan järkyttävä tuuli ja kylmyys! Ei jääty sinne oikeastaan alkuhavaintoa pidempään. Ei tuntunut terassikeliltä eikä villiinnytty, mikä on aika ihme. 

Minä tulin kotiin, työkaveritkin menivät kotiinsa ja laiteltiin pitkin iltaa tekstiviestejä siitä, miten ei osu tuuli sisämaan kotipihoille. Työkaveri oli istunut pergolarakennelmansa luona puoleenyöhön saakka. Minulle tuli vähän ikävä mökille, mutta se saa vielä odottaa. 

Pistooli ja papukaija

Joo. Pistooli ja papukaija. Ne minä olen nyt kotipihan maaperästä löytänyt. Ja yhden punaisen tiilenkin kaivoin esille tänään, sekä lonkkaluun. Hyi! Ihan totta - ei ole eläimellä ehkä niin isoa luuta lumpioissansa. Tästä kaikesta voi päätellä, että elämme historiallisessa kolkassa ja sitähän minun pitäisi tietenkin arvostaa. Alkaakohan meillä nyt kummitella, jos se on ihmisen luu. Täytyy vissiin kaivaa se takaisin maahan.

Olen nimittäin ottanut nyt kunnon kontaktia kotipihaan pitkästä aikaa. Monta vuotta olen oikeastaan vain ylläpitänyt jonkinlaista villiä järjestystä, mutta eilen kun tulin yövuoroista kotiin vapaille, tartuin pistolapioon. Se tuntui ihanalta. Olin ehtinyt kaupungissa bussia odotellessani nähdä työväen vappumarssin liikkeelle lähtemisen ja itkeäkin taas tietysti sitä ihmisten solidaarisuutta ja protestimieltä. Vaikutuin. Vaikka näin parikin tuttua siellä joukossa, en silti mennyt mukaan vaan halusin omaan rauhaan kaivelemaan.

Jo pitkään on tullut säälittyä näitä alppiruusun rönsyilyn alle uupuneita pioneita. Miettinyt, että siirrän ne mökille. Höh - mitä turhuuksia, kun siellä on kukkia ennestäänkin. Vappuaattona yövuorojen välissä huomasin päättäväni, että niiden paikka vaihtuu ihan vaan tällä tontilla - ja vaikka pioni ymmärtääkseni on loukkaantuvaa sorttia - ei ole mitään menetettävää, koska nämä yksilöt eivät ole kukkineet pitkään aikaan muutenkaan. Katselin kevätvuohenjuurten takaa niille oivallisen testipaikan, kaivoin siitä maata ylös, möyhensin, kastelin ja istutin.

Tässä vielä herrasväki juurakkoineen puolimatkassa uuten kotiin:

Nyt on juuri hyvä sade, ja pionit näyttivät mielestäni tänään jo suorastaan pontevoituneilta, vaikka on mennyt vasta vuorokausi siirrosta. Kuvassa ne eivät tietenkään näytä vielä miltään, mutta tallennan sen nyt kuitenkin tänne ikään kuin muistiinpanoksi. Jos nuo lähtevät tuosta uuteen nousuun, niitä on kiva sitten ihailla alhaalta käsin. Tuli kukkia tahi ei.

Pionien uudesta kotipaikasta minä sen pistoolin löysin. Kävin esittelemässä sitä miehelle ikkunan läpi ja sain peukutusta hyväksynnän merkiksi. Maankaivelusta syntyi ylijäämätuotteena sammal"harkkoja", jotka minä tietenkin säästin. Eilisten puhteideni lopuksi minä sitten kanniskelin niitä ympäri pihamaata, kunnes keksin että teen niistä pienimuotoisen penkereen yhteen tylsään joutomaakohtaan kotipihan sisääntulon läheisyyteen. Jälleen oli tunne, että ei siinäkään hommassa varsinaisesti hävitäkään voi.

Tänään oli pakko sateesta huolimatta päästä taas lapion varteen visioimaan tätä uutta pengerpaikkaani, ja sieltähän se tiili ja lonkkaluu sitten nousi. Kaikesta toimintahalustani huolimatta oli vähän sellainen laiskannaisen puutarhanhoitopäivä, enkä jaksanut alkaa reuhata kompostikehikoita irti maasta, että olisin saanut kaiveluihini uutta multaa. Tein sitten niin, että laitoin kuopan pohjalle pari ämpärillistä limaista puolimaatunutta lehtiroskaa - jospa niillä olisi jonkinlainen lannoittava vaikutus.

Istutin porttipenkereeseeni pari kuivuutta sietävää kukkajuurakkoa takapihalta, sekä iisopin taimiani. Lisäksi tökin maahan huvikseni muutaman sokeriherneen ja ravistelin joukkoon vielä kangasajuruohon siemeniä. Kyllä noista nyt joku varmaan alkaa paikalla menestyä. Itse penkki ei näytä vielä yhtään silmänilolta, ihan on kurainen suhru. Niinpä laitan teille siitä jälkeen-kuvan vasta kun se oikein kukoistaa.

Tässä on vasta se suunnitteluvaihe:

Ai niin, se "papukaija". Se on ehkä jokin vanha ovenkahva ja löytyi pionien entisestä kotimaasta. Senkin minä eilen möyhensin ja täydensin iisopeilla. Katsotaan miten käy. Maa lienee siinä kohdassa aika köyhää, mutta eipä se iisoppi paljon mitään ymmärtääkseni kaipailekaan. Jogurttipurkeissakin ovat viihtyneet ihan hyvin, vaikken ole kamalasti muistanut kastella.

Meillä on vähän sellainen metsittynyt tämä kotipuutarha, mistä minä siis tykkään. On paljon helpompaa kun ei yritä mitään väkisin kasvattaa - koska on sitä varjoa ja vettä juoksuttavaa pengertä. Tässä kohdassa kevättä on kiva seurata mm. kielojen kasvamista ja valkovuokkoja. Sitten alkavat nousta saniaiset, ja ihan kohta kukkivat ne kevätvuohenjuuret.

Täällä minulla on vain yksi akileija - mökillä sadoittain. Ihan hyvä järjestely. Helsingin akileijani on tässä, hän on ihana:

Kuvasin taannoin myös kotipihan ainoat kaksi sinivuokkoa. Se piti tehdä, että sain lähetettyä kukkaterveisiä rakkaille Sardiniaan. Siellä seurataan kotiseutukaiholla aina meidän keväämme etenemistä, ja tuli lämmin olo kun sain raportoida herkistä kukkasista. He ovat jo lakastuneet, eli tässä saa alkaa olla jo kaihoisakin. Voi että. Ajatella, että tosiaan ensimmäiset tämän vuoden kukkijat ovat jo menneet levolle. Onneksi vielä on paljon edessä.

Esimerkiksi koko hyötyviljelyskausi on edessä. Kesä saapi kunnolla näyttää kyntensä, kun siirretään esiviljelyksiä maalle kasvihuoneeseen ja laariin laareihin. Minulla on nyt kysymys kahta kasvihuonekurkkuani koskien. Isompi heistä on alkanut kasvattaa lehtien tyvistä häntiä. Ne ovat aluksi hauskoja kiekuroita, jollaisesta kuva tuossa alhaalla. Ensimmäinen kiekura on nyt venynyt suoraksi ja hipoilee vieressä kasvaviin tomaattitaimiin asti.

Pitääkö noille hännille tehdä jotain? Ehkä poistaa? Vai antaa kasvaa vaan? Mitä niistä tulee, vai ovatko jotain ihmeellisiä ilmanottojuuria? Ja ylipäätään, pitääkö kurkuista leikata "varkaita" pois sitten kun on sen aika? Tomaateistahan minä viime vuonna opin, että pitää rohkeasti saksiakin vaan, mutta miten on kurkun laita?

Ei ole harrastelijaviljelijän elämä tylsää, koko ajan pitää ja saa oppia uutta. Ei tässä ehdi muuta maailmanmenoa pahemmin seurailla, enkä valita siitä. Tuntuu hyvältä keskittyä pieniin asioihin. Laitoin minä sentään Nepali-keräyslippaisiin tällä viikolla rahaa. Se, ja vappumarssin näkeminen riittäköön panoksekseni - kamalan itsekästä, mutta niin nyt vain tällä hetkellä on.

Alkuviikosta sotkettiin miehen kanssa kotia mullalla. Keittiö oli yhtäkkiä kasvien huoltokeskus. Minä olin löytänyt kellarin salakätköstä hyviä isohkoja istutusastioita, ja siirrettiin niihin miehen pontevat pavut ja muutamia muita hänen viljelmiään. On vahva tunne, että ollaan pikkuisen liian edellä... Tulee myöskin mielenkiintoinen kuljetusretki mökille sitten kesän korvalla.

Onneksi minulla on sinne menossa muutakin isoa kuormaa, niin eivätköhän kasvitkin mukaan sitten mahdu.

Jouduin siirtämään omat viljelmäni ihan muualle miehen hyötypuutarhan tieltä - huomenna siivoan ulkoeteisen ja kasvit saavat muuttaa sinne. Mutta toistaiseksi työhuoneessa näyttää muun muassa tältä:

Siitä aasinsiltana ja loppukevennyksenä interiööriasioihin. Olen taas skannaillut perikunnan valokuvia, ja niiden joukossa oli myös kaunis - varmaan isän ottama - kuva minun ensimmäisen kotini ruokapöydästä. Itse tosin en tuohon aikaan osannut vielä istuakaan - vauva kun olin - mutta kuvaa katsellessa ei kyllä jää epäselväksi, mistä taipumukseni asetelmiin on periytynyt.

Molemmat vanhempani olivat aika esteetikkoja, mikä on varmasti tehnyt heidänkin elämästään tosi kaunista. Aina ei ollut helppoa - niin kuin ei meillä kellään - mutta silmää ja mieltä levähdyttävien asioiden näkeminen ja ympärille kerääminen on mahtanut tuoda hyvää mieltä.

Ihan sama vaikutus on ulkona olemisella, uskon. Ja sehän siis moninkertaistuu, jos tunnelmiaan rakentaa myös kodin sisälle. On toki ihmisiä, jotka saavat lohtunsa muista asioista, mutta minä tykkään kuulua tähän silmä-mieli -lajityyppiin.

1974.

Tällä hetkellä minulla on menossa pohdinta, mitä teen tellingille, jonka löysin samasta kellarin salakätköstä kuin ne isot muoviruukutkin. Eilen, kun Puutarhaekspertti puolisoineen tuli vappukylään, niin sain neuvon että pitää alkaa leipoa skonsseja, koska on nyt tämä tellinki. Todettiin, ettei se mitenkään voi liittyä kukkiinkaan vaikka löytyikin ruukkujen luota.

Pitää opiskella, mitä ovat skonssit. Alkaa pitää teehetkiä. Paitsi, etten minä ole oikein teeihmisiä. Mitähän pikkuhyvää opettelisin tekemään - siis sellaista joka sopisi vaikka viinin seuraksi. Tietenkin voisin keskittyä cocktail-asioiden kokoamiseen, jotta saisin tämän hauskan yksikön käyttöön.

Vai onko se sittenkin esimerkiksi kattausteline? Sellainen, johon voi pinota vaan lautasia keskelle pöytää? Kuka tunnistaa?

Paljon kaikkea ihmeellistä on siis ihan vahingossa tässä kotia ja pihaa tonkiessa löytynyt, ihan itsekin sen vasta nyt tajuan! Pitäisiköhän vähän rauhoittua suorastaan. Minä sain Puutarhaekspertiltä ja puolisoltaan lahjaksi Eedenistä pohjoiseen -elokuvan, niin esimerkiksi sen ääressä voisin pikkuisen pysähtyä. Se on varmasti ihana leffa, ja on ollut listallani pitkään. Aion tehdä siitä tänne sitten erillisraportin, odottakaahan vaan.

Täydellinen päivä

Voi herrantähden ihminen voikin rakastaa elämää. Ei ole pakahtuminen oikein käytettynä ollenkaan ylisana. Se kuvaa tasan tarkkaan sitä tunnetta, joka minulla eilen oli kun vietettiin täydellistä päivää mökillä. Juuri sellaista päivää, josta minä aina haaveilen mutta joka harvoin sellaisenaan aivan toteutuu. Joskus tulee tielle esimerkiksi oikutteleva sää, toisinaan muka aika ja sellaiset asialliset projektit, jotka vievät tilaa pelkältä hengittämiseltä.

Minä ihan todella ajattelin, että voi kunpa eilinen päivä ei päättysi koskaan. Mutta kyllähän se tietenkin loppui käytännössä siihen, kun minä ahdoin illalla napani turvoksiin poronkäristystä ja muussia ja nukahdin tuvan sohvalle. Mies katseli vieressä kotoisasti telkkaria, niin mikäs siihen oli torkahtaessa, en valita.

Nyt olimme siis perjantaina hoitaneet ennalta sovitun vierailuretken naapuripitäjään, niin eilinen oli varaa tehdä oikeastaan ihan mitä huvittaa.

Kun heräsin ja näin kammarin ikkunasta, että ulkona oli mahtava sumusää, piti juoda kahvit aika nopeasti, sonnustautua ulkovaatteisiin, valjastaa kamera mukaan ja jättää mies nukkumaan. Hetki oli suorastaan juhlallinen, kun saapastelin lähitienoolle toivomaan kurkihavaintoja pelloilta. Ihan voin jo tässä vaiheessa tarinaa ilmoittaa, että minä vain kuulin heitä. Enkä enää paluumatkalla halunnut taapertaa maantienvartta toiseen suuntaan toisille pelloille, joilla tiesin kurkia olevan. 

Löysin sellaisen jännän hiljaisen kävelytyylin, vähän kainalot ja jalat harallaan - koska olin epähuomiossa laittanut kahisevat vaatteet. No, sillä kahinattomalla tyylilläni oikaisin muutaman kerran tieltä pelloille ja metsien reunoihin vaanimaan havaintoja. Sumua oli välillä niin paljon, että tuntui kuin olisi ollut ihan keskellä satua. Se tuli ihan iholle ja ympäröi kertakaikkiaan. Näkökin alkoi tehdä tepposia yhdessä mielikuvituksen kanssa, ja tiirasin todella pitkään tummaa kohtaa kaukana sumun keskellä ja odotin, että se muuttuu hirveksi. 

Meilläpäin on aika paljon sellaisia jääkauden kuljettamia siirtolohkareita.

Otin aika paljon valokuvia. Niissä, joihin yritin tallentaa kaikista paksuimman sumun, näkyy oikeastaan enimmäkseen valkoista. Vain kaksi autoa kulki hiekkatiellä koko aamukävelyni aikana, ja näin minä yhden jäniksen ja sitten toisenkin eläimen, joka tonki erään pikkutalon peltotilkkua. Kun aloin oikein tarkentaa kameran läpi tähän "supikoiraan" tai "mäyrään", niin havaitsin että jaahas, siellä olikin kissa aamutoimissansa. Otin minä siitäkin kuvan ja ehkä hetken ajattelin kaihoisasti kotiin jätettyjä omia kattejani.

Mutta en minä ehtinyt edes alkaa niitä ikävöidä kun tiesin niiden olevan Apulaisen hyvässä hoidossa, eikä täydellisenä päivänä muutenkaan tule käyttää aikaa murehtimiseen. Sumukin alkoi pikkuhiljaa hälventyä auringon tieltä ja ilma kirkastua. Halusin jo takaisin Ryötönperän pihapiiriin pyörimään, mielessä oli monia puuhia. Niistä esimerkiksi risuhommat jäivät kylläkin tekemättä.

Talojen pihoillakin alkoi näyttää siltä, että muutkin olivat nousseet päivän toimiin. Tuli ihanasti roskienpolttosavuja ja koiria haukkui. Minulle tuli sellainen erikoinen yhdennaisen yhteenkuuluvaisuuden tunne järvenpohjukkamme muiden asukkaiden kanssa, ja jotenkin oli kodikasta ajatella, että niin me vaan kaikki omissa puutarhoissamme ja puutöissämme puuhastellaan.

Itku pääsikin sitten siinä kohdassa kun peipponen lensi ihan viereen puuhun ja alkoi laulaa. Sellainen onnenitku, kyllä te tiedätte. Taivas oli yhtäkkiä tosi korkealla, ja minä syvällisesti liikutuin tosiaan kaiken ainutkertaisuuden äärellä. Toisaalta vaikutuksen teki sekin, että nimenomaan ei olekaan ainutkertaista - vaan joka kevät peipponen laulaa. Voisin näistä tunnelmistani kirjoittaa enemmänkin, mutta luulette pian että olen hurahtanut johonkin lahkoon. 

Mökkitiluksille kun palasin, oli ilma jo ihan kirkas ja järvi aivan tyyni. Mieletöntä. Näkyi jo ensimmäisiä kalastajiakin - jäiden lopullisesta lähdöstä ei ole varmaan viikkoakaan - mutta vielä on rannoilla kääntämättömiäkin veneitä, niin kuin meillä. Soutelukausi pitää avata sitten toisen kerran, mutta tätä kaipaamaani ruskeaa leppoisaa villapaitapäivää pihalla minä en välttämättä enää tänä vuonna ehdi mökillä kokea, kun toukokuu näyttää sen verran kaupunkiasioilla tukitulta. Harmi. Seuraavalla kerralla on varmaan jo vihreää.

Mutta silläpä minun pitikin saada keskittyä maaelementtiin ja tyytyä vain hiljentymishetkiin järvinäyn edessä. Onkohan koko vuonna vielä pulssi laskenut niin alas kuin eilen kaikesta nauttiessa. Tuskin.

Minä aloin tehdä pikkuisen klapeja ja mies ryhtyi nikkaroimaan historiamme ensimmäistä viljelyslaatikkoa. Se tehtiin liiterin ylisiltä löydetyistä jämälaudoista - oikein ponttilautaa - ja mies osasi kertoa niiden olevan lattialautaa. Siis varmaan samaa, kuin mökin sisällä. Käsittelemättömänä ne varmaan harmaantuvat kivasti pihalla. Laatikosta tuli ehkä hieman korkea, mutta mies aikoo kai laittaa siihen salkopapujansa, niin syvyydestä ei liene haittaa.

Välillä minä pidin puutarhanhoitohetkiä, ja hoidin esimerkiksi raparperipenkkiä. Annoin punaisena maasta punkevalle herrasväelle etumatkaa rikkaruohoilta ja haravoin kehäksi ympärille lehtiroskaa, jonka päälle vieläpä asettelin horsmaolkia. Unohdin ottaa kuvan siitä, mutta aloin jo suunnitella että tänä vuonna pitää tehdä viime kesää enemmän sitä raparperichutneyta sekä mehua. Varsinkin se hilloke teki hyvin kauppansa ruokien lisukkeena. En myöskään meinaa muistaa, että meillä on mökillä nykyään toimiva pakastin. Eli syyssuruja silmällä pitäen voisi pistää vähän raparperia pakkaseenkin.

Lisäksi minä siivosin ruohosipulipenkkiäni ja elvistelin miehelle, että minullapa on näitä ihania monivuotisia hyötykasveja, ei tule ruohosipulista kesällä pulaa. Mikä on hyvä, koska se on myöskin paras sipuli. Kuorin valkosipulipenkin päältä lämpöeristeenä olleen lehtiläjän pois, ja niin vaan siellä itivät hienosti kaikki yhdeksän, jotka syksyllä maahan laitoin. Ensi syksynä sitä täytyy laittaa ehdottomasti enemmän, ettei tartte säästellä! Valkosipuli on toiseksi paras sipuli, nimittäin.

No, mutta. Ihan pieni kiireen tuntu tuli ehkä siitä, että minä halusin hetkiä. Jotkut saattavat niitä lorvailutauoiksikin nimittää. Kulttuuriaitan patiohetki menikin siihen, kun mies pikakorjasi portaan, josta kerran meni kesävieraan jalka läpi. Kasvihuonehetki sen sijaan vietettiin hartaudella. Miehellä oli oikein lahjaksi saatu sikari mukana ja drinkit juotiin perjantaina hankituista kirpputorilaseista.

Olemme molemmat vähän persoja astioille, ja sorruttiin ostamaan kokoelmiimme kuusi jykevää vinoreunaista lasia, 70 senttiä / kpl. Tai ovat ne saattaneet edellisellä omistajalla toimittaa tuikkukuppien virkaakin. Mutta meillä mökillä on hyvä olla tuollaisia, jotka eivät mene niin helposti rikki. Vaikka on meillä niitä söpöjä herkkiä kristallisiakin. Sekä kuohuviini- että snapsikäyttöön.

No sitten oli pihamaahetki. Minä oikein kiireesti haravoin etupihaa ja paskakaivosireenin alusenkin (tuli ihanasti sammaleiset likakaivojen kannet esille), pistin nuotiopaikkaan tulet. Grillattiin välipalamakkarat ja syötiin ne esille nostamani puutarhapöydän ääressä. 

Sitä ennen oltiin siirrelty uutta kasvulaatikkoa, kaivettu sille hyvä kohta. Siirrelty kukkasipuleita toiseen paikkaan laarin tieltä ja mietitty, että pitäisikö laatikko sittenkin maalata samalla sinisellä kuin ulko-ovikin. Tai punamullalla kuten mökki. Minä edelleen päädyin siihen, että luonnollisesti harmaantuneena laatikko tulee olemaan kaunein. 

Toista laatikkoakin suunniteltiin, mutta ei mies enää alkanut sitä tehdä, vaikka ehdotinkin. Olin aika täynnä kaikkea toimintatarmoa, minkä voi vain ja ainoastaan aiheuttaa tieto lähestyvästä kesästä - johon valmistautuminen on melkein antoisampaa kuin itse kesä. Kärräsin vielä pari kottikärryllistä klapeja rantaan kuivumaan ja pistin saunaan tulet. 

Alkoi rantasaunahetki. Aivan täydellisen lämmintä tyynessä ilta-auringossa. Sain nyt korvauksen niistä julman viimaisista yksinäisistä talvilomailloistani. Tuntui luksukselta istua miehen kanssa saunan terassilla ja höpistä hiljaa. Pohdittiin, että varmaan tänäkin vuonna käy niin, että pikkulinnut pesivät taas minne sattuu saunalle ja liiterille, kun ei olla toukokuussa paikalla häiritsemässä. Minä mietin, että jälleen hankaloituu alkukesän klapien teko, jos en voi mennä liiterille mikäli siellä haudotaan tai ruokitaan jälkikasvua. 

Valmiita saunapuita on aika vähän, joten minun pitää sitten keksiä jotain. 

Rannassa minulla on yleensä kamerakin mukana lintuja varten, mutta kuvien laatu on aina vähän niin ja näin. Syytän liian lyhyttä putkea ja omaa kehittymätöntä reaktio- ja tarkennusnopeuttani. Silti pitää aina havaintoja tallentaa, kun kerran siihen on nykyaikana tällainen mahdollisuus - ja kun kerran en ole mikään ammattiluontokuvaaja, niin eihän se haittaa vaikken saa aina niin mestariotoksia.

Torstai-iltana kuikka huuteli ja sotkapariskunta hermostui:

Eilen - johtuiko sitten myös tuulettomasta illasta - sotkat ottivat läsnäolomme jo vähän rauhallisemmin, ja sainkin aika monta seesteistä uiskentelukuvaa. Itse pidän kuitenkin niistä otoksista enemmän, joissa on elämää, vaikka muuten olisi vähän vinksin vonksin horisontit ja muut asettelut. 

Kuvaamatta jäi se hetki, kun järvenpohjukkamme laulujoutsenpariskunta tuli häätämään kolme sinne levähtämään tullutta yksilöä pois. Kyllä oli taas dramaattista. Oikein keskenään vielä sitä tilannetta parjasivat niiden vierailijoiden lähdön jälkeen. Koomista se oli, todettiin. 

Vähän jäi huolettamaan se, että jos kuikat ovat pesineet vesirajaan, niin miten käy. Meillä järven korkeus vaihtelee, ja nyt se oli kovassa nousussa. No, luonto on sitten vaan sellainen että huuhtoo munat mukanaan jos on tullut linnulla virhearvio. Ihana, mutta julma myös on tämä maailmamme, monellakin tasolla.

Tänään kun heräsin, niin satoi. Minä olin unohtanut klapeja pressun päällä ulos. Se oli ensimmäinen ajatus. Sitten minua harmitti, kun en eilen ilta-auringossa ottanut kuvaa raparpereista ja kasvulaatikosta. Ei voi muistaa kaikkea! Otin äkkiä yhden räpsäisyn laatikosta, jonka siis näette tässä alla. Vieressä oikealla polkupyörän edessä ovat valkosipulit - siitä siis johtuu laatikon aktuaalinen sijainti. 

Ryhtiä tuomaan laitetaan seuraavaksi vielä valkosipulienkin luokse lautakehikkoa tai muuta sellaista. Kotiseutumuseoasetelmani seinällä näyttääkin olevan hieman vinossa. Pitää viilata yksityiskohtia ensi kerralla.

Ja vielä lopuksi. Torstaina saavuttiin iltasaunaksi perille, jaksettiin onneksi lähteä Helsingistä työpäivien jälkeen ajelemaan. Saatiin mahtava iltarusko, josta siitäkin on varmaan sata kuvaa. Tässä yksi teillekin:

Kylmästä lämpimään

Huomatkaa kauniin (uuden kirppari-) viinilasin lisäksi
joulupukin tuomat yhdenkäden pihasakset! Niillä on kätevä napsia kaikenlaista.

Laitoin oikein esikuvaksi tuohon ylle kannustusvision teitä ja itseäni varten. Että kyllä se sieltä vielä. Vietin eilen yhdennaisen kasvihuonehetkeä mökillä. Niin kuin joka päivä siellä. Nyt olen jo palannut kotiin, äsken saavuin, ja on aika raportoida. Talvilomaa on jäljellä vielä pari päivää, vaan kun mies ei ehtinyt seuraamaan minua maalle, niin tulin nyt sitten loppuajaksi kotiin. Hyvä, etten hypännyt alkuviikosta seuranani olleen äitipuoleni kyytiin jo keskiviikkona takaisin kaupunkiin, kun oli aika kylmä. Annoin kuitenkin vasta eilen periksi jäätävyydelle ja pukeuduin pilkkihaalariin. Muuten sinnittelin kahisevissa, jotka - jos vähänkään erehtyi portaalle istumaan - tuntuivat olevan liian kevyt varustus.

Niin sain minä sitten jotain pientä aikaiseksikin, suuria tavoitteitahan ei ollut, minkä hyvin tiedätte. Lisäksi sain uudelta blogituttavuudelta - Puutarhakompiaisista - kysymyshaasteen, jonka teemat sopivat kaikkeen siihen, mitä itsekseni olen Ryötönperällä viime päivinä ajatellut. Kiitos! Toimintatarmohan kumuloitui käytännöksi vasta styvmoderin lähdön jälkeen, olimmehan kaksi vuorokautta "vain" (se ei muuten ole mikään "vain") puhuneet, siis patsastelun ja viiniharrastuksen lisäksi. Alkoi olla tekojenkin aika.

Toivottavasti ei haittaa, että laitan kysymyksiä hieman eri järjestykseen ja aloitan ajankohtaisimmasta päästä, eli seiskasta: Paikka puutarhassasi, joka saa sinut erityisen huonolle tuulelle?

No katsokaa nyt tätä(kin)! Minun piti haravoiskennella lempeässä villapaitakelissä ja kuunnella tyyneen järveen palanneiden vesilintujen laulua. Mitä sain:

Muistutuksen siitä, että huhtikuuhun tai talvilomakeleihin ei vaan voi luottaa. Moneskohan vuosi tämä on, että saan todeta saman. Kuudes lähtee käyntiin tässä vapulta, eli voi minun oppimislahjoillani mennä vielä kauankin. Siitä kuitenkin aasinsiltana kysymys numero 8: Mitä päivää elämässäsi et vaihtaisi pois? 

Ai niin, mutta enhän minä vastannut vielä siihen seiskaankaan. Minut saa pahalle päälle joskus se, miten muistan että olisi taas roskalavan aika. Kun aina kun jotain kohtaa on perannut, rakennuksia hoitanut, niin syntyy ja löytyy lisää pihamaata rumentavaa romua. Liiterin takana Taatan kiukaita ja Isoäidin edesmennyt sähkögrilli. Puretun leikkimökin polttokelvottomia jämiä ja puolilahoa naulaista jätelautaa. Ne kiukuttaa.

Suututtaa minua vähän horsmikkokin, mutta taisteluhan on jo alkanut piparjuurella ja artisokalla. Sitäpaitsi horsmissa on loppukesällä nätti kukka. En protestoi, vaikka voisin osasta luopuakin. Mutta se päivä, mitä siis en vaihtaisi pois:

No, onhan niitä varmasti vaikka kuinka paljon. Ehkä en yhtäkään. Mutta tässä asiayhteydessä tulee aina kerrattua se, että en ole katunut sitä päivää kun tein lopullisen - monien itkuisten mietintöjen jälkeisen - päätöksen ostaa pankkilainalla Ryötönperä itselleni. Vaikka se olisi tunnesyistä tuntunut oikealta periä. Vielä on 20 vuotta aika isoja kuukausieriä jäljellä. Silti en kadu. Jos joskus tapahtuu niin, ettei minulla ole varaa asua sekä kaupungissa että maalla, on aika muuttaa kokonaan mökille.

Ja kyllä sitäkään tunnetta en vaihtaisi pois, että on tönöt ja tontti, jolla saan (ja pitääkin) reuhata risuhommissa ja olla kuin ellunkana. Harrastan molempia. Joskus voisin olla ajattelematta risujakin, mutta niin vain ne aina mieleen tulevat kun katse portaalla istuessa alkaa harhailla pitkin aika kauan hoitamattomana ollutta tilusta. Nyt se on jo paljon avarampi, kuin viisi vuotta sitten. Mutta savotta tuskin elinaikanani loppuu, ja olenkin alkanut miettiä kaiken tarkoitusta.

Sain taas siivottua yhden kohdan rangoista ja jäin miettimään Japanialaisen Puutarhani laajentamista saunapolun vasemmallekin puolelle. Allaoleva kuva ei päätä huimaa, mutta ison koivun takana voitte havaita uuden risuaita-aihioni, ja luonnon kaljuushan saa ideat liikkeelle aivan vallan. Pian tulevat taas vuorikaunokit, joten saan ehkä rauhan tältä aiheelta hetkeksi.

Numero 10 onkin hyvä ottaa tässä puheeksi. Eli Lempikasvisi? Se voisi olla juuri edellä mainittu vuorikaunokki, joka on levinnyt joka puolelle puolen hehtaarin tonttia. Mutta ehkä juuri siksi arvostan niitä muitakin. Akileijoja on tontilla myös jonkin verran, ja se on ehkä villikukistani oma suosikkini. Minähän en sitä viljele, enkä jalosta sen kummemmin - tiedän joidenkin sitäkin tekevän. Minä en vaan katko enkä perkaa akileijaa yhtään mistään, mihin se on päättänyt ilmestyä. Että sellainen puutarhafilosofia täällä.

Haluan tuoda tontille jotain itsestänikin ja olen alkanut viljellä sinne leviämään toivomiani kasveja. Niistä ehkä tulee uusia suosikkejani. Karhunlaukkojen kanssa taisin epäonnistua, ja iisoppien sekä kangasajuruohon kanssa ollaan vielä odotteluvaiheessa. Ihan hyvältä näyttää. Laventelin olen unohtanut ihan suosiolla. Mutta siis, nämä ensimmäiset viisi mökkivuotta omat villiakileijani ovat olleet rakkaimpia.

Niitä pömpsähtää myös Japanialaiseen Puutarhaani, ja sitten se ei kyllä ole enää kovin japanialainen. Ei haittaa.

Kysymys numero kuusi. Paikka puutarhassasi, joka saa sinut hyvälle tuulelle? Toki tähän kuuluu vastata, että miehen viime kesänä mökille rakentama kasvihuone, eli Lasipaviljonki. Ja kyllähän se saakin hyvälle tuulelle. Toisaalta olen tyypillisesti myös huolestunut, koska sehän on yksi ylläpitoa vaativa kyhäelmä lisää. 

Eli kyllä minut sittenkin saa parhaimmalle tuulelle ulkona oleminen ja luonnon läheisyys. Oikein joskus mökillä nyppii se, miten linnut ja eläimet ovat paljon villimpiä kuin kaupungissa. Toisaalta tietenkin arvostan sitä, eikähän meillä maallakaan ole luontokappaleista varsinaisesti puutetta ollut. Minä vaan olen niin typerän eläinrakas, että kaikkien pitäisi tulla syömään samantien kädestä. Eihän sellainen ole luonnollista.

Eli parhaimmalle tuulelle saa puutarhassa minut se, kun saan tehdä havaintoja kasvien lisäksi myös eläimistä. Linnut ovat erityisen lähellä sydäntäni, ja minulla olikin tässä lomallani joka ilta kiva hetki punatulkkupariskunnan kanssa. Siis laulujoutsenten ja muiden vedessä viihtyvien lintujen seuraamisen lisäksi. Punatulkuilla oli kesken rantasaunan viereisen pihlajan tyhjentäminen ruttuisista marjoista. Sain heistä yksilöinä aika monta kivaa kuvaa, mutta tässä yhteiskuva:

Rapisteli meillä taas orava välikatossakin, mutta sain häneen eilen aamulla katsekontaktin terassilla. Saattoi tapahtua sellainen ihme, että hän päättikin ettei tule tänä vuonna meille alivuokralle. Ainakin tänä aamuna nukuin hämärän tunnit, jolloin yleensä olen mökillä hereillä kuuntelemassa luontoääniä ja rapinoita. Se on vähän rasittavaakin, koska haluaisin olla päivällä virkeä. Mutta minulla on kummat vuorotyöläisen geenit ja vaihtelevat unenlahjat. Siitäpä silta kysymykseen numero yksi: Miten päädyit omalle alallesi (esim. viherala)?

Minähän joka ikinen päivä haaveilen olevani viheralalla. Mutta olen sosiaalialalla, kun en muuta taida. Lempifraasini siihen liittyen on se - jos minulta kysytään - että kai siksi tämä ala, että en osaa mitään yhtä hyvin kuin puhua ja kuunnella. Luojan kiitos ilmeisesti myös jälkimmäistä, koska saan tehdä aika merkittävää henkistä päivystysluonteista työtä. Mutta ilman viherhommia - joissa olen ihan noviisi - en varmastikaan jaksaisi. Vaikka olenkin tunnettu ihmistaidoistani, olen vuosi vuodelta alkanut tarvita ehdotonta omaa hiljaista tilaa. (Tosin kyllä minä mökillä pitkästynkin, jos pitää monta päivää olla ilman läheisiä.)

Ja sitä tilaa minulle antaa ulkona oleminen ja kaiken maailman epäonnistuvatkin esiviljelyshössötykset. Ei siihen välttämättä varmasti omaa pihaa tai mökkitonttia tarvittaisi, mutta kyllä se nyt vaan on niin että tuskin olisin järjissäni kaiken omaan siviilielämääni liittyneiden raskaiden käänteiden ja työelämänkään jäljiltä, jos en olisi päässyt säännöllisesti yksin ulos. Siihen riittää ihan kävelyllä käyminenkin, jossa tosin olen laiskistunut. Odotan aina rantasaunalle pääsyä ja siellä huokailua. Olen onnekas. Mutta en ihan niin onnekas, että tosiaan jaksaisin yksin hiljentyä loputtomiin. Onneksi on tämä sosiaalinen media, ja etenkin puoliso ja ystävät.

Ja heitä minä ihailen. Eli kysymys numero neljä: Millaisia ihmisiä ihannoit? No, minullahan on useita eri kategorioita tähän. Minä kadehdin niitä, joilla on kaikki aina järjestyksessä. Kaapit, talot, raha-asiat ja ihmissuhteet. Ei rempsota mikään. Voi hitto, että kadehdinkin. Mutta he, joita ihannoin, ovat enemmänkin sellaisia Muumilaakso-henkisiä tyyppejä, jotka eivät ajattele joka reikää sukassa tai muutenkaan murehdi koko ajan.

Minä murehdin. Varsinkin silloin, kun kaikki on hyvin. Lienen oikein parhaimmillani silloin, kun pitää selvitä, mutta sellainen on aika kuluttavaa. Tai siis se, että kun kaikki on hyvin - niin pitää keksiä vaikka edes se kissan vanhuus ja elämän kaikki muukin rajallisuus ja alkaa porata sitä sitten. Kesken mustarastaan laulun ja keväthämärän! Se on typeryyden huippu, ja minä olen sen mannekiini. Siksi ihannoin elämään rauhallisesti suhtautuvia ihmisiä, ja luojan kiitos niitäkin minun lähipiirissäni on.

Yksi syy, miksi tämäkin pitää minun saada ääneen sanoa/kirjoittaa on juuri itse ja itsestään oppiminen. Ei sen tarvitse kaikilla ihmisillä niin mennä, mutta minulle tämäkin on tärkeä kanava. Ja siinä tulikin vastausta jo kysymykseen numero 11 --> Mistä sait ajatuksen blogin kirjoittamiseen? 

Kauankos minä tätä nyt olen kirjoitellut, muutaman vuoden. Ensin se lähti taas kateudesta, kun pari kaveria kirjoitteli ja minä ajattelin, etten ole tyyppi enkä mikään jos en minäkin. Olin vitsinä kertonut facebook-päivityksissäni kokemuksistani aloittelevana puutarhanhoitajana, mistä sain idean kirjoittaa siitä enemmänkin. Ryötönperän haltuun ottaminen tuntui myös vaativan oman reportaasitilansa, ja kun minulla on myös ollut taipumus pitää päiväkirjoja, niin nettiin taltioiminen alkoi jotenkin tuntua loogiselta.

Toki se on kaunisteltua todellisuutta, mutta siitähän minä tykkään. Jaan unelmiani, muistojani ja sitä mitä oikeasti on tapahtunut. Mutta en kaikkea. Tykkään myös kirjoittaa, ja tykkään siitä että joku sitä lukee. Mitään megasuosiota en ole havitellut, eikä sitä ole kyllä tyrkytettykään mainostajien taholta (Olen minä kerran saanut yhteistyöehdotuksen Substralilta. Mutta enemmän tarvitsisin autovuokrafirman ja traktorivempeleiden tarjouksia, vink.vink. Myös ulkoseinämaalit kelpaisivat, ja oikeastaan lahjakortti metsurikouluunkin). Enimmäkseen minua lukevat ystävät ja jotkut teistä - niin ihanasti ystäviksi tulleista - blogi-ihmisistä.

Olen saanut loistokommentteja (joihin harvoin vastaan, mutta arvostan), villasukkaa kuulkaa, valkosipulinkynsiä istutettavaksi ja muitakin ihanuuksia, yksityistä kirjeenvaihtoakin. Tämä on hyvä maailma!

Ja yksi tosiaan teiltä - sinulta uusi blogituttavuus - tullut kysymys on se, että mikä on  paras hetki päivässä (nro.2). Se on aamu. Minä olen aamuäreä, mutta se ei johdu aamujen tai heräämisen vaikeudesta vaan siitä, että sielu tarvitsee aikaa unen ja todellisuuden välissä. Siinä kohtaavat uuden päivän mahdollisuuksien alla oikeastaan kaikki, mitä elämään liittyy ja mikään ei ole niin ärsyttävää jos tämä itsekäs prosessini tullaan keskeyttämään.

Minä myös ehkä vähän hermostun, jos aurinko on korkealla kun herään.

Vaikka minäkin kuulemma puhun koko ajan, niin minulle ei mielellään saa puhua tuntiin ennen kuin olen kunnolla herännyt. Rakastan aamurauhoja, ja tykkään siksi nousta ylös sängystä vaikka vähän väsyneenäkin ennen muita. Ja sitten kun tulee ilta, saatan olla ihan sellainen lapsenomaisen kiukkuväsy - ettei millään viitsisi mennä nukkumaan, vaikka fysiikka ilmoittaa muuta.

Olen minä mielestäni viime vuosina oppinut nukkumaan menemisen taidon. Moni valvoo vielä jälkeeni, mikä toisaalta antaa minulle jonkinlaista kivaa rauhaa pistää ihan vaan se pää tyynyyn. Ja kun muut nukkuvat hiljaisina tunteina, voin minä kuunnella ja miettiä kaikkea. Raportoida ajatuksistani sitten vaikka saunassa.

Vuorokausirutiineihin - lähinnä maalla - liittyen, voin ottaa kantaa kysymykseen numero kolme. Se koskee ravintoa: Lempiruokasi, ruoka johon et kyllästy vaikka söisit sitä kuukauden joka päivä? 

Peruspasta.

Se on vastaus. Peruspasta on parasta miehen tekemänä, ja meillä syödään sitä kotona ainakin kerran viikossa. Minähän en siis oikeastaan tee ruokaa. Ja esimerkiksi noin talvilomaoloissa yksin syömiseni on suorastaan vitsi siihen nähden, miten paljon olen liikkeellä. Ei ole terveellistä ottaa aamulla kaksi lusikallista kaurapuuroa, keskipäivällä banaani ja sitten illalla... Hmm. No mitä teen minä? Miestä muutenkin ikävöiden, kaivan kuivamuonakaappia ja sävellän peruspastan.

Spagettia ja jotain tomaattisäilykettä. Jos on juustoa, niin sitä kuorrukkeeksi. Lasi punkkua. Tuo kaikki napaan ja sitten nukkumaan. (Miehen peruspastassa olisi myös lisukkeita.)

Voi olla ihan hyvä, että tulin jo kotiin. Huomenna meillä on kuulemma oikeaa ruokaa.

Takaisin puutarha-asioihin ja laskelmieni mukaan viimeiseen kysymykseen siitä että... "Seuraatko puutarhatrendejä? Mikä on ollut mielestäsi upein ja mikä kauhein?"

En ehkä seuraa trendejä, mutta saatan sittenkin vähän seurata blogien välityksellä. Vähiten omakseni tunnen ne suunnat, joissa kiinnostutaan puutarhanhoitoasuista ja kylteistä, joissa lukee "Garden". Vaikka kyllä minäkin mietin, mitä pihalle päälleni laitan (likavaatteet) ja varsinkin haaveilen ryhdikkäästä puutarhasta. Silti. Eniten minä pidän upeina onnistuneita vanhoja tontteja kunnioittavia hyötykasvimaita ja niittyjä. Jos siihen liittyvät vieläpä kanat ja lampaat vaikka, vuohet ja hevosetkin - niin olen myyty.

Ylipäätään mielestäni upeinta on ihmisten ajankäyttö. Jos vaan on mahdollisuus, osaamista ja aikaa, niin kyllä se mielestäni on ehkä vähän turhaa jos puhutaan pelkistä orvokeista ja perennoista. Vaikka kyllä minä niistäkin aika paljon tykkään. Kadun jo edellistä lausettani.

Ja mielestäni on aika hauskaa, etteivät kaikki ole puutarhaihmisiä. Minustakin vain tuli vähän sellainen, mutta yhtä hyvin saattaisin olla jotain muuta.

Mutta jos on pihaihminen, saa sitä olla justiinsa omalla tyylillään ja minua kyllä kiinnostavat kai ne kaikki tyylit. Hei, en nyt jaa kuitenkaan haastetta eteenpäin - näköjään taas oli oma napa lähellä ja itse vastasin vain. Mutta kysymykset olivat hyviä, ja toivon että otatte ja vastaatte, kokeneet puutarhakaverit siellä!

Taidekuva tyttökirjoista ja pilkkihaalarista.
Muisto talvilomasta 2015.

Rakas Talviloma. Kära vinterlov.

Well - hello there! Mun talviloma! Kiitos kun tulit. Helmikuussa sua jo kaipailin, mutta ei meillä olisi ollut mitään yhteistä silloin. Minä olin väsynyt ja ikävöin valoa. Nyt on toisin. Ajattelin sinua jo joulukuussa. En aio kirjoittaa pitkästi, mutta muutama asia on kerrottava ennen kuin tosissani vaihdan kirjoneuleeseen. Ja kuravaatteisiin. Luin säätiedotuksesta, että mökillä räntii. Ei se mitään. Minä matkustan sinne joka tapauksessa Äckliga Styvmoderin kanssa, ja meitä ei haittaa vaikka keskittyisimmekin tunnelmointiin saunakamarilla. Bastu - du vet.

Kära Vinterlov. Vai miten se nyt kirjoitetaan. Rakas Talviloma. Olen huomannut olevani kukkaihmisiä. Ihmisyys on niin monimutkaista, jos sille tielle lähtee. Mummi ei esimerkiksi ollut kanaihminen, eikä jäätelöihminen. Mutta kukkaihminen hän oli. Ihana periytyvä ominaisuus!

Olen saanut tällä viikolla oppia, että kummipoikani on perinyt sen piirteen. Hän oli matkalla Roomassa. Siellähän on niitä torsoja ja patsaita joka puolella. Mihin kiinnittää huomiota nuori ihminen? Ruokaravintolan puutarhaan. Se on elävä esimerkki siitä, että meillä on vielä toivoa. Meidän suvusta löytyvät juuri tällaiset kevätlapset, jotka jättävät talvilomansa huhtikuuhun ja hiljentyvät heräävän maailman äärelle:

Nå ja, Rakas Talviloma. Minulla on vain muutamia yksityiskohtia, joita tulee laittaa - panna - merkille. Se on tärkeää, sillä seuraavan kerran kun kirjoitan, olen jo ajatellut melkein liikaa kaikkea muuta. 

Viime viikolla esimerkiksi mies - sambo - sai onneksi inspiraation esiviljelykseen. Suurin osa mökiltä tuoduista siemenistä viedään sinne takaisin, mutta on täällä muutama papu jo kotonakin itämässä. 

Meillä oli pitkään sotkuista keittiön pöydällä ja mies perusteli siivottomuuttaan sillä, että "luuli" minun jatkavan multahommia, ja siksi oli turha alkaa raivata pois omia sotkujaan. Kyllä hän oli omalla tavallaan oikeassakin, ja minä ennen siivousta sotkin lisää ja laitoin vielä pari satsia lempisiemeniä itämään.

Jokaiselle on tärkeää omat asiat. Miehelle on tärkeää viljelykset. Niin minullekin. Se on itse asiassa aika hieno tunne, että palkkatyöelämäpäivien jälkeen meillä puhutaan esikasvatuksesta ja pihoista, kokeiluista. Puheet ovat suuria, eivätkä välttämättä aina johda mihinkään toimintaan, tunne on tärkein. 

Kuten huomaatte - on merkkejä siitä, että emäntä sekoaa kevätloman ilosta. Mutta siinähän ei ole mitään huolestuttavaa, vaan meillä on yleensä tavattu tarttua rakastavasti kevääseen. Jos on toukokuun lapsi, on normaalia alkaa pitää monologeja tässä vaiheessa vuotta.

Ne kestävät elokuun loppuun. Joskus syyskuunkin puolelle. Joskus joulukuuhunkin asti. Talvisin voi sitten olla hiljempaakin.

Kurkku. Gurkan. Hän kasvaa hyvin. Vähän jännittää, mitä siitä tulee:

Viime viikolla viljelyiden sijasta tuntui kuitenkin tärkeämmältä paneutua kotipihan luontoon. Otin irti juurakoita koska halusin kokeilla, saanko niitä kasvamaan sekä vesiastiassa että mullassa. Jännä tulla loppuviikosta mökiltä takaisin ja havaita, mitä on tapahtunut vai onko mitään. Ovatko nuupahtaneet.

Eteisessäkin on aika siistiä! Minä laitoin sitäkin kuntoon, että kun kunnolla lämpenee, voi siirtää esikasvatusyksikön sinne. Kyllä on kiva!

Pihalla on oikeastaan nyt ympärivuorokautinen lintukonsertti. No, ei yöllä sentään ihan. Lisäksi olen havainnut rusakoita ja citykaneja. Mutta ihmeen vähän oravia, enkä yhtään siiliä. Eilen kun laitoin ämpärikaupalla haketta alppiruusun juurelle, mietin että mahtaisikohan siellä asua siili. Entäs, jos vahingossa holautin risusohjoa hänen pesänsä päälle?

Puutarhaekspertti sanoi, että jos niin sattuisikin, niin kyllä siili sen painon kestäisi.

Puutarhaekspertti oli nimittäin eilen auttamassa pensasaidan kanssa. Oli mahtavaa tulla yövuorosta kotiin kun pihamaalla kävi jo vilske. Mies ja Puutarhaekspertti olivat jo pusikoiden kimpussa, ja minun tehtäväkseni jäi lähinnä avata siideri ja alka hakettaa. Tuli siistiä jälkeä!

Kiva on tulla lomalta takaisin senkin vuoksi, kun kotona odottaa siivompi piha, jolla voi patsastella.

Viime viikon teemaan kuului myös kissojeni ajattelu. Jos on kevätihminen ja iloinen, niin mummilta peritty piirre on myös murehtimisen taito. Aina pitää olla näköjään jotain huolta takaraivossa, muuten ei ole vissiin balanssissa. Olin huomaavinani, että 17-vuotiaalla Heljä-kissalla alkaa takapää olla hutera. Sehän on ensimmäinen merkki terminaalivaiheesta - niin olen ymmärtänyt. 

Oikein itkeskennellä piti. 

Toisaalta, Heljä pomppii edelleen pöydälle ja käy juomassa tiskialtaan kulmalta omasta mukistaan, kipittelee portaita ja sitä rataa - että saatoin alkaa neuroottiseksi aika turhaan. Lisäksi hän kehräilee - myös itsekseen, eikä ollut oikein kiinnostunut kun aloin suunnitella korihissiä yläkertaan:

Tämän enempää minä en nyt ehdi kirjoittaa. Puolen tunnin päästä kurvaa äitipuolen auto pihaan ja lähdetään road tripille kohti Ryötönperää. Pitää vielä katsoa sää ja pakata kamera. Etsiä se kirjoneule ja erähenkiset kengät. Ne minulla on aina mökkimatkoilla, vaikka aina perillä vaihdankin toiset vaatteet. Pitäähän sitä nyt matkustusasu olla.

Kissat jäävät miehen huomaan, enkä minä tiedä koska palaan. Varmaan loppuviikosta. Ihanaa lomailla sillä tavalla, ettei ole lähtöhetkestä eteenpäin juuri mitään aikatauluja. Naapuritkin mökiltä eilen jo soittelivat, että pitääkö hakea junalta tai jotain. Lupasin mennä kylään, kun jään viikon puolivälissä mökkeilemään itsekseni.

Vuoden paras päätös taisi olla jättää tämä loma huhtikuuhun, ja kyllä minä sen tarpeessa itse asiassa olenkin.