Täyttä syksyä

Se on kyllä hyvä, että kamerat on keksitty. Kun kerran on löytänyt itsensä taltioimisesta kiinnostuneena, niin sitähän saattaa vaikka loppuelämänsä katsoa ympärilleen vähän niin kuin tuoreilla silmillä. Olen huomannut, että vaikka tietenkin laadullinen kunnianhimo kasvaa, niin sittenkin on tärkeämpää tehdä tavallaan muistiinpanoja. Jos olen ihan itselleni rehellinen, niin valokuvauskehitykseni on ollut pysähdyksissä jo ainakin vuoden. Taas kohta tulee kaamos, enkä vieläkään osaa ottaa kuvia hämärässä.

No, mutta kuitenkin on ihanaa, kun on saanut periä taipumuksen havainnointiin. Jo itsessään siispä palkitsevaa ja verenpainetta laskevaa. Eräänlaisena bonuksena tuleekin sitten se, että on edes hetki aikaa pysähtyä asioiden rinnalle myös kameran kanssa.

Erityisen tärkeää se on sellaisina aikoina, kun on tosi kiire. Niin kuin esimerkiksi tällä viikolla. Sellaista haipakkaa, ettei se ole loppunut öiksikään. Olen nähnyt ihan tosi tapahtumarikkaita katastrofiunia. Ja paljon. Pitäisiköhän oikein kertoa niistä muutama yksityiskohta. No, katsotaan.

Ensin haluan kuitenkin esitellä, miten harjoittelin suurpetovalokuvausta etanoilla. Ihanan rauhalliset kuvauskohteet, mutta kuitenkin eläinmaailmasta. Suosittelen kaikille. Etanakuvat ovat maanantain tai tiistain satoa. Olin aivan yllättynyt, miten ilmeikäs saattaakaan moinen limaeläin olla. Esimerkiksi tässäkin allaolevassa otoksessa on aivan selvä poseeraus. Sopisi kuvaan jokin naseva puhekuplakin. Pitäisiköhän järjestää lukijoiden kesken repliikkikilpailu.

(Annan itselleni luvan järjestää arvonnan tai jotain vasta kun olen laittanut Tarun ja RvaPionin syystekstiilit postiin. Ne ovat odottaneet pakattuina jo viikon. Joka ikinen aamu on tullut niin kiire bussiin, että unohdin paketit kotiin. Pahoittelen! Kyllä ne vielä matkaan pääsevät.)

Etanoista oli kätevä siirtyä sepelkyyhkyn tallennukseen. Hänhän ei ole varsinaisesti lintumaailman vikkelin liikkeiltään. Oikein sopiva  iltameditaatiokohde siis meikäläiselle. Taisi olla pientä kirppukutinaa, kun hän niin hartaasti vaahterassa itseään suki.

Yhtenä päivänä sepelkyyhyä puolisoineen häiritsi jokin haukka. Minullakin vain tukka hulmahti, kun se lensi pihamaan yli jotain suussaan, ja kyyhkyt pöllämystyneinä pönöttivät kotipuussaan. Veti herrasväen hiljaiseksi se vierailu. Vaikka olen minä jo ehtinyt ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että onko sepelkyyhkyillä varsinaisia teräviä tunteita ollenkaan. Jotenkin on tullut heistä kömpelö kuva. Pitävätkö esimerkiksi tiaiset kyyhkyjä suorastaan pilkkanaan. En onneksi ole ainakaan meidän pihassa sellaista kiusaamista huomannut.

Ehkä nokkelammat linnut ajattelevat samoin kuin minä, että kyllä siivekkäiden maailmaan temperamenttieroja saa mahtua. Niin kuin ihmistenkin.

Jos minä en olisi nyt päättyvällä viikolla töiden jälkeen pyörähtänyt kotipihassa ja vähän muuallakin kameran kanssa, saattaisi olla että muistaisin päivät sellaisena toisiinsa sulautuneena sössönä. Jotenkin tämä on nyt tuonut järjestystä. Ei sinänsä mikään uusi havainto, mutta hetkeksi olin sen unohtanut. Täytyy muistaa pitää tapaa yllä.

(Jotkut lähtevät hektisten työpäivien jälkeen lenkille. Kokeilin minä kuulkaa sitäkin tässä toissaviikolla, oikein kipittelin pururadalla. Hyvä olo tuli siitäkin ja kiva oli huomata, ettei sitä olekaan aivan rapakunnossa. Silti koin oudoksi liikkua luonnossa ilman kameraa. Pitää etsiä sellainen tasapaino, että juoksentelu innostaisi jatkossakin.)

Sekä palkkatyömaalla että vapaa-ajalla olen puhunut ja kuullut tarinoita niin paljon, että sitä tuntee rikastuneensa puolen vuoden annoksen viikossa. Joukkoon on mahtunut yksi suru-uutinenkin, mihin liittyen olen saanut jutella puhelimessa myös sellaisen sukulaisen kanssa, jota en tapaa melkein koskaan. Ja silti tuntuu, että ollaan perhettä kun ollaan pohjalaisten sisarusten elämäntuotteita molemmat. Vaikka ollaankin varmaan erilaisia kuin isoäitini ja nyt siis edesmennyt isotätini, niin jokin sukurakkaus on meihinkin silti näemmä siirtynyt. Ihan tuli lämmin olo, kun sain yrittää murheessa lohduttaa.

Se voipi tosiaan olla niin, että kun piiri pienenee, niin ainakin hetkellisesti tulee myös sellainen lähentymisen tunne. Sen toki soisi jatkuvankin. Surujen hyvä sivutuote.

Olen nauttinut vaihtelevista säistä. Sadekuuroista ja sitten ilta-auringossa kimaltelevasta maailmasta. Vaikka lähtökohtaisesti se arjessa tarkoittaakin sitä, että on koko ajan väärät työmatkavaatteet päällä. Alkuviikosta pidin ehkä kesän viimeisen kerran varvastossuja, mutta en ole vielä antanut periksi jokasääntakille. Ylläni on ehkä leijunut kostean villapaidan tuoksu, kun jotenkin romanttisesti olen halunnut käyttää perikunnan neuleita myös sadetta tekevässä säässä.

Eikös villapaita ole ihan kalastajaihmistenkin perusvaate? Miksei siis minunkin.

Toissapäivänä otin kaulahuivin käyttöön, mutta se olikin iltapäivällä jo turha. On aika armollista, kun aamuöiden kylmyys ei jatkukaan vielä koko vuorokautta. 

Niin, ja sitten minä yhtenä iltana ehdin ajatella vuodenajan vaihtumista käänteisestä näkökulmasta. Että keväällä kun on yhtäkkiä seitsemän tai kahdeksan aikaan illalla vielä valoisaa - kuten nytkin - niin sitä on aivan ekstaasissa pitkästä päivästä. Miten sitten näin syyskuussa sitä ei osaakaan automaattisesti samalla tavalla arvostaa, vaan puhutaan tummenevista illoista. Kun juuripa pitäisi ottaa viimeiset ilot irti valosta ennen sitä aikaa, kun alvariinsa tuntuu pimeältä.

Tokihan ne illat ovat tummenemassa ja päivät harmillisesti lyhenemässä, että onhan se ihan ymmärrettävää jauhaa siitä ilmiöstä. Minäkin olen jo vähän aloittanut kynttiläkautta - vaikka se ehkä liittyi enemmän siihen suru-uutiseen. Pihamaan lyhtyihinkin voisi tässä jonain iltana sytytellä tulia.

Työkaverilta tuli viimeksi eilen illalla ihana kuvaviesti kynttilöiden tunnelmoittamasta pergolasta, jossa hän fiilisteli kuunnellen Willie Nelsonia. Jotain sen(kin) suuntaista syksyyn asettumista haluaisin minäkin harrastaa, ja tuli kyllä vähän mökille ikävä. Pitäisiköhän ensi viikonloppuna mennä. Paitsi etten minä kyllä osaa nimetä yhtään Willie Nelsonin biisiä, mutta voisinhan kuunnella jotain muuta tai sitten tutustua tähän artistiin.

Paitsi että mökillä kun ollaan, niin radiosta tulee Puhelinlangat ja "Enska" eli Entisten nuorten sävellahja. Ja lauantain alkuillasta Lakatut varpaankynnet.

Viimeksi kun kirjoitin siitä vierailustani Lapinlahden sairaalan alueella puuhaihmisten luona, niin sen tuottamat tunnelmat ovat nyt loppuviikosta kanavoituneet myös toiminnaksi. Olen käynyt opiskelemassa sitä, miten voisin olla kokonaisuudelle hyödyksi. Siitäkin olisi vaikka mitä kerrottavaa! 

Eilen aamulla minulla oli siellä puistossa hetki aikaa, ennen kuin perehdyttäjäni saapui paikalle sairaalarakennuksen avainten kanssa, niin hyödynsin sen omiin tarkoitusperiini. Tuli pikkuisen kriminaali olo, kun otin villatakin taskuun yhden (laukka?)kasvin siemeniä suoraan kuihtuneesta kukinnosta. Onkohan sellainen kielletty, vaiko nimenomaan sallittu puutarhaihmisten toimintamalli? Että rikastaa omaa kasvivalikoimaansa historiallisista miljöistä.

Pitääpä selvittää.

Eikä minulla kyllä ole toistaiseksi ollut ollenkaan onnea laukkakasvien kanssa, siis jos valkosipulia ei lasketa. Että jos vaikka nyt tästä alkaisi uusi ura sen suhteen - on sellainen tunne, että Lapinlahdessa kun vierailee, niin asiat tapahtuvat hyvien tähtien alla.

Ja sitten eilen illansuussa kun tein lähtöä Lapinlahdesta kotiin, niin huomasin että jokin siinä tontissa vetää aina vaan puoleensa. Olin viettänyt päivän enimmäkseen sisätilan miljöössä talkoohommissa, niin se yhtäkkinen puutarhan avaruus tuntui sekin hyvältä. Pitkät varjot ja ilmassa tohkeissaan parveilevat hyönteiset - sekä puista päähän tippuvat vesipisarat. Niin - sillä kaikella oli sillä tavalla rauhoittava vaikutus, että matka kotiin läpi kaupungin kolinan ei tuntunut yhtään houkuttelevalta.

Pakko se oli kuitenkin tehdä, tietenkin.

Ehkä se on hyväkin, että on ratikka- ja bussimatkasiirtymä, niin saa aivot takaisin oman siviilielämän asentoon. Vähän sama kuin palkkatöistäkin lähtiessä. Arvostan työmatkojani aika lailla, ja niin tekee moni muukin työkavereistani.

Halusin oikaista vanhan hautausmaan kautta. Edes pikkuisen. Siellä saisi tuhrautumaan aikaa ikuisuuden - minun täytyy tehdä sinne erillinen retki. Luultavasti useita. Lapsuusajan isäpuoleni on haudattu uudemmalle puolelle, ja voisin senkin paikan etsiä jos ja kun nyt kerran noilla kulmilla alan taas palloilla.

Olen aina ollut hautausmaiden ystävä, ja sen sijaan että pelkäisin tai kammoksuisin niitä, niin erityisesti viehättää elämän ja sukupolvien jatkumo ja toisaalta kuolevaisuuden kanssa askartelu. En ole mikään ahkera läheisteni haudoilla kävijä (mistä edellä mainittu pohjalainen mummini olisi ehkä vähän pahoillaan), mutta muuten tykkään kuljeksia ja pysähdellä kirkkomailla.

Ehkä siinä on myös jokin mielikuvitusta ruokkiva elementti, joka kannattaisi meikäläisen hyödyntää.

Puhumattakaan tietenkin hiljaisuudesta ja silmää ynnä mieltä miellyttävästä maisemasta. Pieni rempallaankin olevien asioiden näkeminen tuo inhimillisyyden jotenkin lähemmäs. Ei aina tarvitse hautapaasien olla niin ryhdissä. Ja jos ei kerran niidenkään, niin miksi sitten meidän elävien ihmistenkään. Pieni vinksallaan oleminen voi itse asiassa olla kiinnostavampaakin kuin sotilaallinen järjestys.

(Siihen liittyen oli muuten koominen hetki, kun odottelin kasin ratikkaa Mechelininkadulla. Oli jalkaväellä kaupunkimarssi näköjään, ja rykelmissä polkivat menemään jalkakäytävällä hautausmaan muurin viertä. Kontrasti tuntui aika suurelta, mutten minä sitä pysähtynyt ajattelemaan ennen kuin vasta nyt kun tuli uudelleen mieleen.)

Olenpas minä saanut tällä viikolla oppia paljon. Nyt on hyvä viettää sunnuntai ihan vaan kotona. Järjestää lähin elinympäristö kuntoon, jos vaikka somistaisinkin vähän. Sitten saunoa ja asettua ensi viikkoon, joka ei sekään tule olemaan mitenkään vaisu. Tiedän jo nyt. Luvassa on vaikka mitä kohtaamisia ja jälleennäkemisiäkin, paljon aivotyötä sekä myös rönsyilyä. Aika täyttä syksyä siis eletään.

Muistetaan välillä hengähtää.

Takaisin Lapinlahteen

Jos minä olisin järkevä ja lukijaystävällinen kirjoittaja, niin pilkkoisin nyt edessä olevat jaaritteluni ainakin kolmeen osaan. Säästäisin aiheita tälle ajalle, kun pihamaalla ei juurikaan tapahdu mitään ja Ryötönperällä ravaamisessakin on pieni tauko. Mutta ei. Tavoilleni uskollisena haluan pullauttaa ulos kaikki ajatukseni yhdellä kerralla. Suurin osa lähipiiristäni on onneksi tottunut siihen ja osaa kätevästi suodattaa mietteistäni ylimääräiset rönsyt pois. Joskus joukosta saattaa löytyä jokin kristallinkirkas havainto tai suorastaan ajatuskin. Tai niin minä ainakin toivon.

Ensimmäinen tajuntaani jo alkuviikosta syntynyt ymmärrys oli se, että jos olisin tiennyt ystävän viljelypalstan olevan Lapinlahden sairaala-alueella, olisin tehnyt eksursioni jo aikoja sitten. Retki sinne on ollut suunnitteilla, siis ystävän lehtikaaleja katsomaan, mutta en vain ollut vielä saanut aikaiseksi. Olen vähän saamatonta tyyppiä vissiin. Mutta keskiviikkona siellä oli palstalaisten sadonkorjuujuhlat, ja tulikin sitten vietettyä työpäivän jälkeen ihanat viisi tuntia ulkona. Ja kun siitä tuli alkuviikosta puhetta, ja opiskelin aihetta pikkuisen myös netistä - niin tajusin tilaisuuteni koittaneen. Pääsisin tutkimaan, vieläkö kesäkuussa saamani Lapinlahti-herätys on niin sanotusti voimassa.

On se.

Kun kaveri meni valmistelemaan sadonkorjuujuhlaa, niin minä painelin suoraan sairaalalle. Vähän jännitti, alkaako liikuttaa. Ujostuttikin. Mutta en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi mennyt tiedusteluretkelleni ja puhumaan ihmisten kanssa. Olin jo viikolla lukenut netistä oikeastaan kaiken Lapinlahden Lähde -hankkeesta, ja päättänyt selvittää olisiko minustakin sinne talkoolaiseksi. Heti siellä sairaalaan perustetussa kahvilassa kirjoitin nimeni adressiin ja kerroin kahdelle vapaaehtoiselle tarinani siitä, miten isäni teki mielisairaanhoitajan uransa Lapinlahdessa mielentilatutkimusosaston vankien kanssa. Ja miten minä pikkutyttönä joskus viikonloppuina hoitopaikan puutteessa roikuin mukana isin töissä. (Siihen aikaan ei ollut niin nökönuukaa, vaan lapsi sai huoletta pelata korttia vankien kanssa. Muistan, että siinä oleskeluhuoneessa oli jätti-iso telkkari ja mukava tunnelma.) 

Että siksi olen nyt täällä, ympyrää tavallaan sulkemassa. Sellainen oli tunne.

Sittemmin samana iltana tarinani kuuli muutama muukin ihminen, joista pari oli aivan virallisia hankkeen vetäjiä. Kuinkahan paljon hekin ovat meikäläisen tyyppisten nostalgisoijien löpinöitä joutuneet kuuntelemaan. Sain nimittäin oppia, että paikalle tulee usein kävijöitä, joilla on jokin side Lapinlahden mielisairaalaan ja tarve kertoa siitä. Tuli ehkä vähän hölmöläinen olo, kun tunnistin itseni siitä lajityypistä. Menköön, ajattelin. Ei aina tarvitse olla niin edustava, kyllä sitä voi antaa jaarittelutätiyden joskus päästä valloilleen. Vähän niin kuin toteuttaisi uusia puolia itsessään.

Minä ilmoitin, että voisin tulla talkoolaiseksi vaikka puutarha-, remontti- tai roudaushommiin aina joskus, jos tarvitaan. Ensin pitää kuulemma kuitenkin aloittaa kahvilasta, koska siellä oppii kaiken olennaisen tiedon itse hankkeesta ja toiminnasta. Minua alkoi jo lähtökohtaisesti huvittaa ajatus itsestäni tiskin takana myymässä pikkuleipiä ja sähläämässä ihmisten rahojen kanssa. Olenhan minä sellaista hommaa nuorena tehnyt. Enköhän selviäisi.

Kun minulla ei ollut yhtään nälkä, niin ostin hankkeen tukimukin. Siinä yhteydessä opiskelin jo samalla korttimaksupäätteen käyttöä vierestä, niin on ainakin yksi uusi asia vähemmän sitten kun menen kahvilatytöksi.

Edellisenä iltana sairaalan sisäpihalla oli ollut iso konsertti, ja sen loppusiivouskanniskelu oli puuhaihmisillä vielä kesken. Periaatteessa olisin siis voinut laskea käsveskani maahan ja alkaa heti auttelemaan. Sen sijaan tuhlasin ihmisten aikaa siihen, että saivat kertoa minulle lisää. Minua ihan todella ihastuttaa ajatus siitä, että Lappari tulisi kaikkien käyttöön eikä esimerkiksi vain jollekin eliitille luksuspaikaksi tai muuten vaan rajatulle porukalle.

Niin harvinaislaatuinen miljöö, että eihän minulla taida enää edes olla muuta vaihtoehtoa kuin tunkea mukaan todistamaan sitä, miten se herätetään uudelleen kunnolla henkiin. Kun minä kirjoitan sen tähän, niin en enää voi perääntyä. Pitää alkaa selvittää, miten olisin parhaiten hyödyksi. Laittaa hankkeen vetäjille sitä lupaamaani sähköpostia ja listaa vapaapäivistäni, jolloin voisin palata paikalle patsastelun sijasta oikein tekemään jotain.

No sitten minä lähdin itsekseni kierrokselle. Se sairaalan työntekijöiden asuntola - jossa isäkin hetken aikaa avioeron jälkeen asui - oli aikoinaan ruskea. En kuitenkaan löytänyt sellaista taloa, joten päätin että se on maalattu. Kiersin rakennuksen joka puolelta, ja mietin että kuinka paljon minä oikeasti muistan siellä viettämästäni ajasta ja mitkä ovat vain muistoiksi muuttuneita tarinoita, joita isä kertoi.

Se oli aikaa, jolloin liittymisemme vallattomaan uusperheeseen oli vasta tähtiin kirjoitettu.

Aikaa, jolloin minä opettelin soittamaan melodicaa ja tykkäsin jakkimakupaloista. Isä kuunteli Tuomari Nurmion Valo yössä -biisiä (jonka kahdeksan vuotta sitten sain liittää kuolinilmoituksen tekstiksi) ja taisi soitella rumpujen sijasta kitaraa. Kummisetäni asui naapurihuoneessa, ja minä annoin hänelle pikkuisen hiekalla täytetyn mustan nallen kaappikellon päälle. Toinenkin avioerolapsi - Tellu - vietti asuntolassa viikonloppuja ja me leikimme sairaalaa yhteisissä tiloissa. Isä kertoi, että oli vielä pitkään kaivellut käsipapereita lämpökääreitämme pois pesuhuoneen pattereiden takaa.

Käytiin viereisellä hautausmaalla kävelyillä, ja oravat kiipesivät farkkuja pitkin syömään pähkinöitä kädestä. Eivät ole eronneiden vanhempien lasten muistot aina ollenkaan huonoja. Saattaisin olla jopa ihan toisenlainen ihminen nyt, jos en olisi saanut kokea Lapinlahtea lapsena.

Tästä aiheesta jatkoin keskustelua kahden karismaattisen leidin kanssa puutarhajuhlissa. He olivat nuorina olleet töissä Lapinlahdessa lasten osastolla. Samalla kun he muistelivat sitä, miten - sairaalan yläkerrassa kun asuivat - iltaisin karkasivat kaupungille diskoon ylihoitajalta salaa ikkunasta, niin minä huomasin toivovani, että vanhenisin yhtä viisaasti ja sharmikkaasti kuin nämä naiset. Sairaalan avain oli vielä 1970-luvulla ollut iso ja rautainen, ja rouvia huvitti se muisto miten kanniskelivat sitä mukanaan iltalaukuissa.

Tiesivät heti, että isän työosasto oli ollut numeroltaan kuusi ja sitten alettiin muistella, miten Lapinlahdessa oli silloin vielä keskusneiti. Aina kun minäkin sinne soitin, niin piti sanoa ensin että osasto 6, kiitos. Se oli pienelle tytölle jotenkin juhlava hetki. Harvemmin minulla mitään erityistä asiaa varmaankaan oli, mutta tykkäsin silloin jo höpötellä. Se oli niin kätevää, kun isä oli rauhallista kuuntelijasorttia.

Leidien kanssa kaipailtiin niihin jotenkin turvallisempiin aikoihin ja päiviteltiin nykymaailman levottomuutta. He valaisivat minua, että ketään joka on saanut Lapinlahdessa olla, ei paikka ja muistot jätä kylmäksi. Ja että meistä tosiaan moni palaa tontille jossain elämänsä vaiheessa. Yhtäkkiä tunsin yhteenkuuluvuutta, eikä se ole ihan pikkujuttu. Sitten me hajaannuttiin pitkin puutarhaa, ja minä otin salakuvan rouvista, toivottavasti tapaan heidät uudelleen:

Lapinlahden Lähde -hankkeessa minua tietenkin ihastuttaa suuresti myös maininta green care -ideologiasta. Reaktioni tuskin yllättää ketään. Jokainen, joka on joskus voinut huonosti tai ollut niillä rajoilla, ja on sitten mennytkin tonkimaan maata tahi istunut puun juurelle, rantakivistä puhumattakaan, tietää miten hyvä vaikutus sillä mieleen on. Pihalla olemisessa. 

Helsingissä ollaan aika onnekkaita, kun Lapinlahden rannoille ja puistoon ei ole ilmestynyt suuri-ikkunaisia maisemarivitaloja tai liiketiloja. Siellä on avaraa ja pieni pläntti muhkeita puutarhapalstoja. Ranta ja mitä kaunein valo. Näin elokuun lopussa ei voi muuta kuin ihailla viistoja säteitä, ja niiden äärelle minäkin kamerani ja yhden vapaaehtoisen kanssa pysähdyin.

Hän kertoi minulle oman tarinansa toimintaan mukaan tulemisestaan, ja se oli mieletön. Novellin paikka. Siinä oli joulu ja koskematonta lunta Lapinlahden pihapiirissä. Pitääkin kysyä lupa, että saanko kertoa sen julkisesti. Saisin hyvän syyn käynnistää taas kirjoittelun.

Juhlat kun lähenivät loppuaan, tuli vielä juteltua toisen kameransa kanssa paikalle tulleen naisen kanssa. Hän oli käynyt alueen vallatussa talossa, jota Venetsiaksikin nimitetään. Nyt minulla ei vielä ole tarkkaa tietoa siitä, mitä toimintaa rakennuksessa aikoinaan oli. Kilautan äitipuolelle - hetkinen. Koska hänhän sairaala-apulaisena siis rakastui isääni Lapinlahdessa seitkytluvun lopussa ja varmastikin muistaa muutamia asioita. No niin. Juu. Elikkäs juuri saamani tiedon mukaan Venetsiassa oli silloin ainakin alakerrassa sairaalan pesula- ynnä mankelointitilat. Yläkerroissa vissiin asuntojakin, mutta ainakin myös työhuoneita.

(Äitipuoli kysyi, toimiiko nykyinen kahvila siinä missä ennen oli sairaalan kanttiini. Yhtäkkiä muistin, miten sain lapsena kanttiinista salmiakkikaloja. Ihan tuli makumuisto. Sitä kerratessa syntyi äsken puhelimessa myös idea siitä, että äitipuolikin tulisi mukaan kahvilatytöksi. Hyvät ovat ympäripuhumisen kierot lahjani ja näen jo meidät siellä esiliinoissamme.)

Miten minulla on sellainen tunne, että kuulin jostain että Venetsiassa olisi asbestia ja siksi sitä ei tällä hetkellä saisi käyttää asuintarkoituksiin. Vai olisinko lukenut hiljattain lehdestä.

Nimittäin siitä on ollut nyt jonkin verran kirjoittelua, miten Venetsiassa majaansa on vissiin kohta pari viikkoa pitänyt talonvaltaajien barrikadiporukka. Rohkeasti menin ystävän mukaan tapaamaan heitä ja kun vieläpä oli tosiaan talon ovet auki ja valtaajien lupa sinne mennä tutustumaan, niin sain vähän korviketta sille, ettei itse sairaalassa ollut keskiviikkona avoimien ovien päivää. Upea rakennus. Olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa valokuvaamaan. Siitä saisi kokonaisen kirjan.

Kello tuli kahdeksan ja iltavalo oli ihan parhaimmillaan. Minä otin paljon kuvia, mutta samalla vellihousuna jännitin, että mitäs jos tulee rynnäkköpoliisit ja siellä meikäläinenkin vaan anarkistien joukossa hengailee. Joudunko putkaan. Saanko käsiraudat, takavarikoidaanko kamera. Tuleeko merkintä rikosrekisteriin, ja mitäs sitten käy kun en voi vastustaa kertomasta käynnistäni täällä blogissa. Tuleeko kuulustelija kotiovelle ja minä sitten vikisemään, että no mutta kun isi oli siellä aikoinaan töissä, että sillä minä vaan ihan vähän halusin kurkata... Heh.

Että ihan nyt vaan virkavallalle tiedoksi, että hyvällä asialla olin. Ja toivon, että saan palata takaisin.

Minun teki ihan pikkuisen mieli haastaa talonvaltaajia. Koska en uskaltanut kysyä töhrimisen ideologiasta - se on minulle todellinen mysteeri - niin kysyin, että miksi ovat kieltäneet valokuvaamisen. Siitä oli ihan suhumaaliplakaatti, jonka ääressä seisoin kamera kaulassani. Peruuttivat sen verran, että muuten saan kuvata mutta en ihmisiä tunnistettavasti.

Jos minä olisin talonvaltaaja, olisin siitä ylpeä ja omalla naamallani. Huomasin miettiväni. Mutta minä en olekaan anarkisti vaan kukkahattutäti. Protestitoiminnassa en ole koskaan ollut mukana, enkä varmaan menekään. Mutta olisi ollut mielenkiintoista haastatella paikalla ollutta nuorisoa aiheesta lisää. Kyselin, että paljonko heitä yhteensä on, mutten siihenkään saanut selkeää vastausta.

Jotkut ovat kuulemma sitoutuneempia kuin toiset. Tyydyin siihen, ja menin sisälle kuvaamaan.

Oli ihan mielettömiä yksityiskohtia ja huoneita. Kirjoituskonekuvan meinasin säästää tulevan elämäkertani kansikuvaksi, mutten maltakaan:

Keneltäköhän sekin oli Venetsian ikkunalaudalle jäänyt. Vai onko kirjoituskoneen joku tuonut paikalleen nyt myöhemmin. Kuka silläkin on naputellut, löytääköhän joku joskus tämän minun likaisen ja kolhiintuneen läppärini jostakin ja miettii samaa. Kyllä on hyvä, että pysähdyin nyt pistämään nämäkin ajatukset ylös, niin saan rauhan laskeutua viikonlopun viettoon. Kamalasti on taas aivotoimintaa, hitto kun en ole mökillä, niin en voi mennä klapitöihin rauhoittumaan.

Ihania asuntoja saisi sinne Venetsiaan. Tulin pikkuisen surulliseksi siitä, miten rempallaan paikat olivat. Visioin porrastasanteilla sitä elämää, jota talossa voisi olla. Seisoin keittiöissä kuvittelemassa kattilat liesille. Katselin valtaajien nukkumia rautasänkyjä ja ajattelin, että sitten kun tulee kylmät yöt, voi olla aika viluisaa. Talosta on nyt sähköt ja vedet katkaistu. Toivottavasti eivät ala nuotioita polttaa sisällä, kävi mielessä.

Kyllä kai sitä pitää voida ihmisten terveeseen järkeen luottaa. Pitäisiköhän lahjoittaa valtaajille paljon lämpökynttilöitä vaikka.

Olen jo kahtena aamuna juonut mutterikahvit Lapinlahden tukimukista. Sadonkorjuujuhlasta ostin purkillisen palstalaisten hunajaa, basilikalla maustettua balsamicoa ja yhden arvan, jolla voitin villasukat. Tummansiniset. Lempiväri. Tuleekohan niistä minun Lapinlahti-villasukat, jos vaikka sitten pakkasillakin pyörin siellä. Tai voihan ne laittaa kumisaappaisiinkin sitten lokakuussa. 

Tulisipa kukkasipulitalkoot. Saisinpa pestä sairaalan ikkunoita ja maalata seiniä. Ja itsekkäistä syistä - saisinpa kuulla paljon lisää tarinoita Lapinlahdessa elämänpätkiään eläneiltä ihmisiltä, ja saisinpa tosiaan olla mukana todistamassa uutta alkua. Kyllä nyt varmaan pitää lähteä lenkille tai jotain, ajatuksia järjestämään - ettette luule minun aivan seonneen. On minulla tässä ihan oikeasti muutakin ajateltavaa ja asioita tehtävänä, oli vaan aika ihanaa raportoida juuri tästä.

Hyvää viikonloppua, armaat ystävät!

Ui joutsenten kanssa

Hienosti heiniin onnistuin tarkentamaan kuvan. Edes johonkin!

Matrikkelitaiteilija sai viikonloppuna mökillä tosiaan uuden intiaaninimen. Ui joutsenten kanssa. Palaan siihen tuonnempana, sillä ensin olin hänen mukanaan metsässä. Tai ihan ensiksi minä olin viettänyt jo vuorokauden itsekseni Ryötönperällä, tipahtanut nukkumaan torstai-iltana kertakaikkiseen nuijanukutukseen ja herännyt perjantaina siihen, kun naapuripitäjästä soittaa kunnanvaltuutettu mielessään olevia asioita. Pitää sekin tässä ihan mainita, kun ei ollut ihan tyypillisin puhelu meikäläiselle. Mielenkiintoista oli vaihtaa muutama ajatus, ja tehdä pieni suunnitelma ensi vuodelle. Ihan vaan siviilihenkilöinä. Mutta kuitenkin.

Ihan oli omituinen olo, ja päivän mittaan selvisi syykin. Saan noin kerran vuodessa migreenin ja nyt oli se kerta. Ei tainnutkaan johtua ensimmäisen illan fiilistelyviinilasillisista vaan kaupunkielämän kiireisestä pätkästä, josta piti sitten näköjään toipua rankemman kautta.

Kyllä vähän otti nuppiin myös henkisesti, kun perjantaina en jaksanut oikein mitään. Torstaina olin sentään jo siivonnut pihapiiriä, leikannut nurmikon ja sensellaista.

Niinpä kun sain tontille seuraa viikonlopuksi, olin jopa vähän huojentunut kun saatoin alkaa kuluttaa aikaa seurusteluun - ettei ikään kuin ollut pakko koko ajan jotain puuhastella. Matrikkelitaiteilijalla oli mustikka-agenda, ja minä ajattelin että voisinkin sitten lähteä varovasti pään kanssa mukaan metsän viileyteen kantojen nokkiin istumaan, kun ei antanut luonto periksi mennä vaan pimeään kammariin nukkumaan. Luovutin vasta illallisaikaan ja jätin muut tähtitaivaan alle.

No niin, mutta siellä metsässä. Minä aika harvoin itse asiassa sillä tavalla retkeilen. Makoilin pitkin mättäitä, ihan kertakaikkiaan kelliskelin sekä selälläni että mahallani. Jälkimmäisessä asennossa oli helpompi ottaa kuvia. Mökkifarkkuihin tuli katu-uskottavasti mustikkaa persauksiin ja polviin. Pihkaakin näytti olevan. Kameran kanssa köllöttely vei kätevästi ajatukset hetkeksi pois konepajasta pään sisällä. En minä nyt mitään vuoden luontokuvia saanut otetuksi, mutta tallennan nyt muutaman päiväkirjanomaisesti tänne.

Useamminkin metsään voisi mennä. Suosittelen. Minä olen jo alkanut suunnitella, että saatan myös cityolosuhteissa tunkea itseni metsässä kävijöiden völjyyn.

Ei nähty mitään eläimiä metsässä. Harmi. Lauantaina sai kaveri kaksi näköhavaintoa metsäjäniksestä ja yhdestä mielenkiintoisesta kolosta. Mutta minä en ollut silloin mukana, koska patsastelin Lasipaviljongin uudella terassilla. Toinen ystävä - nuoruuskaveri, joka poikkesi tontille varmaan 20 vuoden tauon jälkeen - oli nähnyt postilaatikoilla ison kyyn. Olenkohan minä jotenkin kova römeltämään kun en koskaan näe villieläimiä. Jos siis lintuja ja oravia ei lasketa.

No sitten illalla saunarannassa uiskenteli onneksi tosiaan se laulujoutsenpariskunta. Ei ole näkynyt tänä vuonna jälkikasvua. Miksiköhän. Onko munavaiheessa jo tapahtunut jokin onnettomuus. Veden korkeus on ainakin vaihdellut järvessä paljon alkukesän (todella korkealla, myrskyisääkin oli) ja tämän elokuun välillä. Nyt oli vesi alhaalla, koska eräs matala krokotiilikivikin erottui. Ja viikonlopun aikana laski pinta vielä lisää, tuli esille eräs jännä simpukkarivistö nimittäin meidän uimaanlähtökivestä.

Ihmeen rennosti otti tämä joutsenpariskunta. Heillä ei ollut syytä draamaan, vaikka sen taju tuntuukin olevan tällä lajilla aika voimakas. Juteltiin pitkään siitäkin, että miten ei oikein sovi tuohon ylvääseen ulkomuotoon se valtava mellastus, jonka saavat aikaiseksi jos erehtyy muita lajitovereita samaan järvenpohjukkaan.

Onhan siitä ennenkin ollut puhetta. Että mm. varikset ottavat asiat hyvin paljon iisimmin. Harva sitä ymmärtää arvostaa. 

Ai niin! Torstaina kun noin kello 13 istuin pihaportaalle. Olin juuri saapunut tontille, kun ihana naapurin isäntä oli hakenut minut junalta. Niin eikö kuulu laukauksia läheltä. Pistin samantien viestiä metsästäjäystävälleni, että joko muka on sorsastus. Oli alkanut tuntia aikaisemmin. Sain perinteisen ohjeistuksen, että jos tulevat 130 metriä lähemmäs meikäläisen saunarantaa, niin saan älähtää.

Kaverikin oli lähdössä koiran kanssa töiden jälkeen metsästyshommiin, ja minä tunsin itseni tosi epäkaupunkilaiseksi kun ymmärsin toivottaa Onnea iltalennolle!. Pienet ovat ihmisen ilot.

Tänä aamuna eräs hienosti maastoutunut sorsastaja siihen kaislikkoomme sitten lipui. Minä mitään viitsinyt alkaa raivota, kun ei ollut sorsiakaan näköpiirissä. Ihan oli hiljaista. Tein pikkuisen suuremmilla eleillä rannan lähtöjärjestelyliikkeitäni ja näyttävästi seisoskelin venettä tuijottelemassa. Niin sillä se sitten lähti. Minähän en varsinaisesti vastusta metsästystyyppistä toimintaa, jos nyt en halua olla paikan päällä sitä todistamassakaan. Itku pääsisi ammutun linnun äärellä kuitenkin.

Voisi kuvitella, että meidän joutsenet hermostuvat sorsamiehiin. Mutta ei. Enkä minä vasitenkaan uskaltaisi mennä kansallislintujen keskelle uimaan. Tulisi kumminkin nokasta tahi siivestä. Mutta Matrikkelitaiteilija meni, ja kyllä se näytti mielenkiintoiselta. Sellaisia ne taiteilijat ovat. Toista se on tällaisella tavallisella arkajalalla. Rannassa vaan valokuvataan.

Minulla taitaa olla muuten enemmän opiskelemista itseni kuin kameran kanssa. Kun ei meinaa millään tässäkään asiassa antaa luonto periksi, että siis sallisin tilanteissa automaatin hoitaa tarkennuksen. Oma reaktionopeuteni on vielä - huomatkaa vielä - aika alkeellista luokkaa, ja niinpä syntyy tilannekuvista suhrua. Minä nyt sitten, tosin vasta joutsenkuvien jälkeen, viikonloppuna jo pikkuisen harjoittelin antaa kameran hoitaa tarkennusta.

Minä niin vierastan itse ajattelevia laitteita ja ohjelmia. Että mistä se kamera voi muka tietää, mihin minä haluan tarkentaa. Eikä se kyllä aina tiennytkään. Jatkan opiskelua.

Mutta moottoripyörävieraista otin kuvia vielä ihan käsivaralla. Meillä kävi nimittäin yökylässä kaksi ohikulkumatkalla olevaa pyörägurua, ja kyllä harmittaa että jäi perjantai-iltana mehevimmät Eurooppa-tarinat kuulematta. Oli vaan ihan pakko mennä sinne migreeniunille. Toinen moottoripyörämiehistä on vieläpä apteekkarin puoliso, niin tiesi sen minkä minäkin, että pimeään huoneeseen vaan makaamaan. 

Minähän en motskareista mitään ymmärrä, vaikka isän tyttö olinkin. Jotenkin meillä oli aina kaikkea muuta puhuttavaa kuin isän pyöräharrastus. Lapsena olin toki kyydissä ja tosi polleva omasta kypärästä. Muistan, miten kutitti jalkapohjia se pyörän tärinä, kun piti pitää koivet paikoillaan niissä tellingeissä, joiden nimeä en tiedä. Kerroin pohjoisen moottoripyörähemmoille, että isä olisi viihtynyt heidän seurassaan. Samanlainen rauhallinenkin oli, kuin nämä kaksi kaveria.

Kyllä oli lauantaiaamuna Ryötönperällä tavallista juhlavammat aamupörinät, kun yövieraat lähtivät jatkamaan matkaansa. Toivottavasti tulevat vielä joskus uudelleen. 

Nyt tulee muuten hyvä vinkki naisille, jotka haluavat tehdä puutarha-asioillaan miesväkeen vaikutuksen. Minullahan ei sellaista tarvetta varsinaisesti ole, mutta kylläpä vaan oli yllättävää saada omista viljelyksistä varauksetonta huomiota. Nimittäin valkosipulit, jotka tänä viikonloppuna nostin. Kaikki yhdeksän. Moottorimiehien aikana oli esillä vasta ensimmäinen testinostettu yksilö, joka oli yhtä täydellinen kuin loputkin kahdeksan.

Ihan sain kuulla juttua epäonnistuneista valkosipuliviljelykokeiluista, ja oikein pysähtyivät asiaa pohtimaan. Minä tietenkin rehentelin sillä, miten olen tätä kantaa saanut hienosti lahjaksi blogiystävältä kaksi vuotta sitten. Miten olen opetellut, että on luovuttava upeimmista yksilöistä ja käytettävä ne taas siementarkoitukseen. 

Joku sanoi, että kahden vuoden välein pitäisi vaihtaa viljelypaikkaa - ja nyt minä voinkin sitten öiden unettomina hetkinä alkaa miettiä sitä, että minne minä nyt tänä syksynä iskisin siemenkynnet. 

Ja sitten kun kävi se nuoruuskaveri - raavas lihansyöjämies hänkin - niin kun esittelin tiluksia, ja vaan viittasin ohimennen, että tuossa on noi valkosipulit - niin hän piti sitä jotenkin aivan mahtavana, että omasta maasta saa ruokaansa tätä ihanaista maustekasvia. Että tosiaan, tätä minä en vielä miehistä tiennytkään. Valkosipulia viljelevä ihminen on siispä arvostettu! Oppia ikä kaikki. 

Ehkä minä teen ensi vuonna kokonaisen valkosipulipellon? Vaikka niitylle, koska sen tulevat sähkömiehet maakaapeleineen möyrimään pilalle joka tapauksessa.

Maistettiin jo yksi kynsi. Ärhäkkä oli, ihana! Ja kun toin sen "avatun" valkosipulin äsken laukussa kotiin, niin kyllä voin sanoa että haisu ei ollut mitenkään vaisu. Hyvä, etten alkanut leperrellä. Mutta eivät sipulit ehkä ymmärrä ihmispuhetta. Ne ymmärtävät hyvän kasvupaikan ja näköjään tykkäsivät vielä siitäkin, että harrastin kasvupenkissä katetta. Leikattua nurmikkoa ja rannan kaislajätettä.

Unohdin dokumentoida kantarellit. Niitä syötiin eilen illalla kermakastikkeessa. Päivällä oli nöyremmät eväät. Jos Ryötönperällä ylipäätään syödään lounasta, niin se on melkein aina eilisen jämiä. Vaikka Matrikkelitaiteilija on myös meidän seurueen salaattiekspertti (jota erityisesti ilahdutti salaattiviljelmäni ja kaksi kasvihuonekurkkua, jotka käytettiin. Kolmannen vein tänään naapuriin.), niin lounaalla mentiin huvittavan vaatimattomalla tyylillä:

Salaatti ja sen kastike.

Vaikka perjantai menikin melkein harakoille, niin kyllä tämän viikonlopun loppusaldo oli silti ihan hyvä. Erityisesti tykkään nyt siitä, että sain pihapiiriä jo vähän siistimpään syyskuntoon. Vaikka paljon jäi vielä tekemistäkin. Toivottavasti lumi tulee tänä vuonna myöhään, ja ehdin kaiken sen, mitä toivonkin.

Ainakin polttopuutalkoot täytyy pitää. Pistää kavereille almanakka-asiaviestiä, ja alkaa organisoida. 

Paitsi, että nuoruuskaverilla on parinkymmenen kilometrin päässä paljon kuulemma kuivaa puuta, että sieltähän minä voin joulun tienoilla hätävaraostaakin, jos ei ehditä talkoilla. Pakko ehtiä. Koska se olisi myös kivaa.

Torstaina, kun elin vielä aikaa ennen päänsärkyä, otin itsestäänlaukaisijalla patsastelukuvan. Minä siinä suunnittelen hommiin alkamista. Kamera oli Lasipaviljongin uudella patiolla vaaterissa. Hieno on se patio! Raportoin siitä sitten toisen kerran, kun on laajennusosa ja käsittelytyöt tehty. Avajaiset pidetty. Kyllä minä siitäkin vielä jonkin spektaakkelin saan aikaiseksi tässä syksyn mittaan.

Käytiin tänään vielä kotimatkalla vähän metsässä Mäntässä. Matrikkelitaiteilijalla on siellä ollut esillä ympäristötaidetta, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten yleisö oli osallistunut. Mielettömästi hyvällä mielikuvituksella ja silmällä kyhättyjä ristejä keskellä metsää. Ihan alkoi omakin ajatus taas raksuttaa, että mitä kaikkea sitä voisikaan omallakin tontilla toteuttaa.

On ehkä vähän noloa, että minä taiteilijan tyttärenä alan kumminkin ajatella käytännöllisiä vaikka edessä on henkevää veistosta ja muuta. Mutta minkä minä sille voin, että heti tuli taas mieleen se lintujen talviruokintapiste mökille, kun näin alla olevan järvessä lepäävän veistoksen. Jotain tuota kokoluokkaa se voisi tosiaan olla, Ryötönperän lintukatos. Sitten pitäisi vain keksiä, että miten sen järjestää niin, etteivät kaki ruokaansa, siivekkäät.

Jätän edelleen ajatuksen hautumaan, ehkä kohta se kanavoituu myös googlailuksi ja ennen pakkasia toiminnaksi. Saas nähdä.

Ravintolapäivää ja retkilounasta

Olenkohan tietämättäni heinäsirkkakuiskaaja? Hän oli aivan vakuuttunut, että syömme lounaan yhdessä.

Olen ollut ihan pistoksissa, että pääsen raportoimaan. Vaikkei ole yhdenyhtäkään puutarhakuulumista. Eikä oikein aikaakaan. Vireystilastakaan en lähtisi hehkuttamaan. Eilen illalla laskin, että olin kolmen vuorokauden aikana viettänyt kotona yhteensä 12 tuntia. Aika haipakkaa on pitänyt, mutta on se ollut sen arvoistakin. Ajatuksia ja tunteita on ehtinyt pörrätä mielessä monenlaisia, ja yksi päällimmäisiksi jääneistä on ollut se, että joskus nolottaa saada palkkaa.

(Viikonvaihteen kiireeseen sen verran lisäystä, että sen ei siis tarvitse tarkoittaa uhrausta tai meriittiä. Silloin on ihmisen elämä palkitsevimmillaan, kun voi valita. Minulla oli tällainen tilaisuus, jonka käytin. Kaikilla tässä maailmassa ei ole samoja mahdollisuuksia, ja olen siitä tietoinen. Jos olisin barrikadiainesta, lähtisin asiasta myös niin sanotusti kadulle.)

Tietysti toimeen pitää jollakin tulla, jokaisen. Lainoja lyhennellä ja sitä rataa. En minä sillä. Itselläni menee vapaa-aikaa kaikenmaailman notkumiseen ja suunnitteluun, ja jos minä vaikka käyttäisin tähänkin blogin nakutteluun menevät viikkotunnit johonkin yhteiskunnallisesti arvokkaampaan, niin siitä saattaisi vaikka taas joku löytöeläin tahi Lapinlahden miljöö hyötyä. Vaan tässä minä jälleen istun, sydäntäni purkamassa. Pitääköhän siihen tulla muutos.

Pääsin nimittäin Helsingin Ravintolapäivän yhteydessä toteamaan vapaaehtoisuuden mielettömyyden. Seuraanhan minä sitä työarjessakin, mutta nyt oli erillistempaus. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että sain olla mukana ja oppia itseäni pätevämmiltä ihmisiltä, hengailla sotkemassa toisten ajatuksia, jotka lähtökohtaisesti olivat yhtä kirkkaita kuin oli itse päiväkin. Ei se ollutkaan lopulta niin vaikeaa poiketa pois omilta vahvuusalueilta, jos ymmärsi suhtautua omaan rooliinsa keskimääräistä nöyremmin.

Minä suhtaudun valtavalla kritiikillä sekä epämukavuusalue-termiin, että ylenpalttiseen nöyryyden korostamiseen, mutta nyt tässä omassa asiayhteydessäni ei vain oikein ole muitakaan sanoja. Olen jopa saattanut pikkuisen kasvaa ihmisenä. On jäänyt aika järjellinen tunne, kun sai tehdä hyvää ja järkevää näkyvyystyötä lämpimien ja viisaiden tyyppien kanssa rinnakkain. Erittäin tervehdyttävää antaa roolien sekoittua, olla mukana mahdollistamassa. 

Kuulkaas nyt vaikka tätäkin. Minä sanouduin irti ruokatarjoilupäätöksenteosta. Sanouduin irti taulukko-ohjelmasta. Enkä minä keskustellut elmukelmunkaan kanssa. Enkä kuppikakkujen koristeitakaan pystynyt väsäämään kuin kaksi klönttistä kappaletta. Annosmäärien ja talouslaskelmien kohdalla meni ajatus rikki kokonaan. Kuljetteluunkaan ei minusta autottomana ollut apua, ja kun viikon takaisen moottorisahaamisen vuoksi oli oikea rannekin vähän vielä niksallaan, niin painavimmat asiatkin laskin muiden käsivarsille.

Minä pistin siispä edustusteepaidan ylleni ja varasin juoksutytön roolin. Kameran otin mukaan melkein laiskuussyistä - mutta oli siitä toki iloakin. Tuli tapahtumaa dokumentoitua. Kun muut ahersivat, näpsäisin myös taidekuvan, jonka tallennan nyt tänne. Ettei huku iPhoton uumeniin.

Minusta ei koskaan tule sisäänheittäjää. Markkinoinnin lahjat ovat jaettu ihan muille ihmisille. Mutta alettiin kyllä suunnitella sellaista ennustajaeukon kristallipallotelttatyyppistä häkkyrää seuraavaan tapahtumaan. Siellä minä voisin odotella tilittämisen tarpeessa olevia ihmisiä ja kupposen ääressä kuunnella. Olisin vähän niin kuin sellainen pop up -juttelija. Senhän minä osaan. Varsinkin koirien kanssa. Ja lasten. Ja vanhusten.

Vahvuusalueensa kullakin. Hyvä, että menevät ristiin, niin syntyy oikeanlaisia kokonaisuuksia.

Eilen aamulla pelkäsin ensin pikkuisen käärmeitä. Oli kuitenkin sunnuntain tempauspäivän jäljiltä vielä niin itseriittoinen olo, että riisuin silti heti kengät pois ja aloin nauttia puolihylätyn leirikeskuksen tunnelmasta. Siihen oli hyvä tilaisuus, kun olin paikalla ensimmäisessä aallossa järjestelemässä rantapöytää kehittämispäiväkuntoon. Listalla oli paljon vakavia asioita, ja niiden käsittelyä kyllä helpotti miljöö.

Tuskanhikisessä palaverihuoneessa olisi mennyt hermo. Onni on, että voi edes kerran tahi pari vuodessa päästä ulos töihin.

(Muistan aina sen, kun joskus tein vähän sijaisuuksia vanhaan lukiooni. Ei tarvinnut oppilaiden kauankaan ruikuttaa, kun oltiin jo englannin tai yhteiskuntaopin parissa nurmikolla. Olin juuri sellainen sopivan huijattava sijaismaikka. Minusta ei koskaan tulisi jämäkkää opettajaa. Arvostan liiaksi ulkoilmaa.)

Valehtelin äsken ehkä vähän. En minä mitään palaveripöytää siellä kehittämistyöpäiväpaikalla järjestellyt. Levautin pöytäliinan ja lähdin kahlaamaan. Ihana hiekkaranta. Sain viikonlopun rupeamani vuoksi ylimääräistä armoa ja loikoilin laiturilla noin yhdeksästä kymmeneen odotellen muita työkavereita. Niin mahtava fiilis oli siinä hetkessä, että melkein sekin hävettää. Saatoin torkahtaakin hetkeksi.

Oli pakko ottaa taas feetie:

Oman feetiensä rantaveden hiekkaan oli jättänyt myös räpylälintu, enkä koko päivän aikana lakannut ihmettelemästä sitä, että miksi se ei huuhtoutunut pois. Kuinka kauan räpyläfeetie voikaan kestää veden alla? Nyt kaduttaa, etten kuvannut omia kahluujälkiäni. Ajatella, jos ne vaikka fossiloituvat sinne ja olen vihdoinkin onnistunut jättämään itsestäni ikuisen muiston.

Olisi pitänyt käydä kokonaan uimassa. Kun kerran olisi ollut mahdollisuus. Minä olin sen verran väsynyt ja järven tuulivirikin sen aiheutti, että osan aikaa olin ihan pokkana villapaita päällä. Mutta se, että saa olla työystävien seurassa rannassa paljain varpain - vaikka miten olisi rankat teemat - on sekin vaan hyvä syyskauden lopullinen käynnistys.

Kun koko työkaverilauma tekee kolmea vuoroa, on erityisen harvinaista saada istahtaa alas yhdessä niin, että kaikki ovat paikalla. Niin tapahtuu noin kaksi kertaa vuodessa. Nautittiin sen kunniaksi vähän kuplivaa, ja minä tietenkin harhauduin miettimään, että jassoo - voisin pakastaa Ryötönperän viinimarjapuskien lehtiä. Tai kuivata?

Talvea varten. Sitten uuttaa niistä lientä ja yhdistää kuplaveteen. Itseni tuntien lorauttaa joukkoon vaikka pikku tujauksenkin. 

Nyt kun oltiin virallisten asioiden äärellä, ei hömpsyttely tullut kysymykseenkään. Mutta minä kyllä silti (heh) santsasin kuplajuomaa, koska se oli poikkeuksellisen hyvää. Otin mainoskuvan:

Minulla oli kehittämispäiväretkelläkin kamera mukana, ja sain siitä(kin) hyvän syyn välillä nousta jalottelemaan. Istumahommiin ei ole vielä kesäloman jälkeinen fysiikka aivan tottunut. Tajusin, että olimme ehkä viimeistä kertaa yhdessä toistaiseksi, sillä yksi saa kohta jälkikasvua ja toisen työsuhde ehkä vähän vielä auki. Seuraavalla kerralla on erilainen kokoonpano, joka tuskin on yhtään huonompi. Mutta silti. 

Minulla on poikkeuksellinen kyseenalainen kyky tehdä asioista numero.

Otin taas monta valokuvaa. (Vaikken olekaan vielä siirtynyt älypuhelinaikaan, niin taidan olla sillä tavalla ajan hermolla, että mikään mitä ei kuvata, ei muka ole totta. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä trendistä. On kiva elää digiaikaa, mutta pitäisikö muistaa myös se, ettei koko ajan tarvitse tallentaa asioita kuviin. On se riski, että muistot hukkuvat uutisvirtaan. Kun kerran painaa enteriä, niin sitä jo miettii seuraavaa selfietä tai feetietä. Tekemiset unohtuvat nopeasti. Mutta onko siitä haittaa. Mikä sitten on arvokasta ja mikä ei. Jään miettimään, ja kirjoitan teille sitten aivoituksistani 100 sivun loppuraportin.)

Vaikka kuinka olen pokkaihmisiä varsinaisessa työssäni, niin olen ärsyttävän liikuttuvaa sorttia lähipiiriin liittyvissä käännekohdissa. En sentään alkanut eilen itkeskennellä, vaikka työkavereita halailin ja lääpinkin kaikesta jälleennäkemisen ilosta. Siis tauoilla. Alla olevaan kuvaan olen saanut julkaisuluvan. Halusin tallentaa työyhteisöä kohta varmasti liikuttavan nuorison kehitysvaiheen. Siellä kasvaa yksi tulevaisuuden toivo, niisk:

Työkaveri kiinnitti samaan huomiota kuin minäkin. Oli linturintamalla hiljaista. Surtiin sitä hetki. Kuunneltiin. Syksy. Kyllä palaveeraukseen olisi kevätaikana tullut montakin siivekkäiden keskeytystä, mutta toista on elokuussa. Vaikka ei me retkilounastamme mitenkään hiljaisuudessa syöty. Minun monologieni lisäksi pari hanhea trööttäili, ja lokkejakin oli. Mielestäni kuulin myös korppeja vastarannalta.

Varasin itselleni grilliryhmässä olemisen roolin, ja ojentelin asioita kaverille. Nautin tulipesän loimusta siinä kohdassa, kun aurinko oli jo siirtynyt rantakoivujen taakse. Tykkäsin elämästä kovasti, ja työystävien kiusoittelusta erityisesti. Mään ai laav to grill. Ja mustikkapiirakkaa. 

Onkohan erilaista olla Suomessa töissä. Tai siis - alan nyt näköjään ikävöidä joka paikkaan. Mitähän vastaavaa olisi vaikka suosikkipaikassani Italiassa? Sardiniassa? Siellä, missä yksi henkinen perheeni asuu. Mään, ai laav tu kierittää tätä itse tehtyä makkaraa tulen ylle ja sitäpaitsi on kotikulmien kalakaupan hammasahvenkin tuossa sivuliekillä tulossa.

Ehkäpä annan nyt periksi. Kukaan ei jaksaisi ikinä lukea loppuun, jos alkaisin muisteloida ja sitä reittiä päätyä kaikenlaisiin visioihin. Jos vaikka kesäloman mökkierakoituminen tekikin hyvää, niin ei tämä kyllä ihmistä ole pahentanut - tämä lajitovereiden kanssa tekemisissä oleminenkaan. Kyllä se niin vain on. Että hyvä on yhdessä olla ja toimia.

Lauma-asiaa olen miettinyt myös. Tykkään siitä paimenkoirien ja monien muidenkin ideologiasta, että porukka pidetään kasassa. Vaan ihmisenä tykkään myös siitä, että on mahdollisuus olla itsekseen ja sitten taas liityä johonkin seurueeseen. Kun on sopiva hetki. On todellista etuoikeutta, kun voi valita. Pitäisi pystyä olemaan sinut senkin asian kanssa, mutta välillä tulee mieleen globaali epätasa-arvo, ja sitten menee yöunet.

Niin kuin pitääkin.

Jos vaikka onkin oma huusholli sekaisin ja postit avaamatta, niin aina löytyy joku, jolla on asiat enemmän levällään. Ja minä se vaan ajattelen jo ylihuomista, kun pääsen mökille katsomaan uutta Lasipaviljongin terassia. Ihanaa, että se on poissaollessani sinne tehty. Kuuden kesän aikana vasta toinen projekti, jota en ole ollut itse valvomassa.

Juuri tänään kuitenkin ajattelen, että onkohan se vähän toisarvoista.