maanantai 12. tammikuuta 2015

Vähän niin kuin seisakkeella

Seisahtelen kynttilöiden lisäksi perjantaineilikoideni ääreen.
Joka päivä. Monta kertaa.

Kun muilla on maanantai, mutta itsellä arkivapaapäivä, niin sitä on vihdoinkin aikaa hetki miettiä että mitäs minä olenkaan viime aikoina mahtanut ajatella. Niin ja kun vuosi alkoi taiteellisella käännekohdalla (Pistin pystyyn äidin näyttelyn, tämä on mainos.), en ole vielä ehtinyt pysähtyä itse tammikuuhun kunnolla ollenkaan. Tänään kun minä tein repun kanssa päiväkävelyn parin kilometrin päähän ruokamarkettiin, niin siinä samalla matkalla tulin todenneeksi, että ai niin - nythän on se omalla tavallaan vapauttava vuodenaika käsillä.

Kun saa olla vähän niin kuin seisakkeella. Ei varsinaisella asemalla mihinkään, eikä oikein pysäkilläkään odottelemassa. Vaan nimenomaan seisakkeella, jossa voi rauhassa ihan viivähtää. Ja juuri sellaiselle minulla itse asiassa onkin nyt tarvetta. Voin hetkeksi pistää vasaran naulaan. Mitä nyt tietenkin palkkatyöt on hoidettava, mutta siis muuten.

Tai oikeastaan, kyllä minun täytyy asialliset asiat muistaa, niin kuin kaikkien. Tässä hötäkässä jäi nimittäin esimerkiksi puhelinlasku maksamatta ajoissa, ja täällä saan nyt olla ihan vapautuneesti suljetun liittymän kanssa. En lakkaa ihmettelemästä sitä, että moinen sulku ei koske nettiliittymääni - kaiken järjen sekä operaattorin mukaan senkin pitäisi olla kiinni, mutta ei vaan ole. Kiva, että on yhteys ulkomaailmaan jäljellä. Vähän jännittää, että onko vanha ei-älyluurini vain tehnyt lopullisen tenän, vai aukenevatko linjat kohta. Laskun tietenkin maksoin heti puhelimen mykistyttyä, mutta mitään ei vielä ole tapahtunut sen jälkeen.

Enkä minä tässä varsinaisesti kyllä mitään tapahtumia hetkeen kaipaakaan, sen verran on ollut rikas tämä taakse jäänyt vuoden kertakaikkisin pimein aika. 


Kyllä on kiva uppoutua hetkeksi ihan omiin mietteisiin. Vaikka mies on kyllä viime aikoina vitsaillut kustannuksellani, että olen koko ajan minäminäminä. Olen vähän kiinnittänyt siihen taipumukseeni huomiotakin, että jumankekka - onko se totta. Kai se sitten on. Voi olla, etten ole nyt riittävästi kysellyt muiden kuulumisia, kun on ollut noita minua koskevia projekteja työn alla. Ehkä talviseisake tarkoittaa myös sitä, että voisin hetkeksi kääntää ajatukseni pois itsestäni.

Ai niin, mutta sittenhän se on ristiriidassa nimenomaan tämän oman rauhoittumiseni kanssa. Kyllä ei ole keskitiellä kulkeminen helppoa. Pitää muistaa ottaa muutkin huomioon. Jos sitä vaikka tekisi sitten niin, että puolisalaa viihtyisi omassa ja vaikka kirjojen seurassa, mutta julkisesti olisi kiinnostunut myös muista. Sopivassa suhteessa molempia.

Onneksi minusta tuntuu, että vähän yksi sun toinen ystävistäkin on aikeissa vetäytyä hissukseen talviarkeen - jolleivät ole sitä jo tehneetkin - niin ei kai se haittaa, jos meikäläinenkin pitäisi välillä vähän vähemmän meteliä tekemisistään. Hävettää jotenkin omien juttujen mainostaminen, mutta esimerkiksi tuollaiseen alussa mainittuun näyttelyhommaan se vaan liittyy olennaisesti, muuten saavat taulut roikkua seinillä yksikseen ilman yleisöä. Minun nyt täytyy vain hyväksyä se tosiasia.

Olen muun muassa tässä vilskeessä tullut miettineeksi sitäkin, että miten moneen sitä ihminen saakaan venyä elämänkaarensa aikana. Aika moneen. Ei voi väittää, että olisi (ollut) siinä mielessä köyhää. Sisältöä riittää välillä yli omien tarpeiden, ja rajat on kai hyvä tunnistaa. Nyt on talvilevon aika.


Sitähän se luontokin nyt yrittää koko ajan viestittää. Ei ole minkään luokan kasvukausi meneillään, nyt uinutaan. Mutta mitä tekevät ihmiset? Ostavat alennuksista urheilukamppeita ja melskaavat. Juoksevat paikoista toisiin, ovat nälkäkuureilla ja sitä rataa. Voihan puhtaalta kalenterivuoden kiiltävältä pöydältä aloittaminen toki sitäkin tarkoittaa, ihmettelen vaan miten voimat riittävät sellaiseen. Ollaan me niin kirjavaa sakkia, että tavallaan hyväkin.

Minä köllöttelen mieluiten kodin hiljaisuudessa ja lämmössä ja tössötän pikkuisia askareitani sen sijaan, että törmäilisin toisten hikisiin kylkiin kuntosalien pukuhuoneissa. Ei sillä, että siinä mitään huonoa olisi, mutta olen kokeillut enkä kaipaile sellaista yhteisöllisyyttä juuri nyt. Onneksi on lumityöt ja ainainen ulkoilun mahdollisuus. Onneksi on eteisen lattialla käsipuntit, joita nostelin tosin viimeksi syyskuussa. Onneksi ei ole autoa juuri nyt, niin voin reppukävellä kauppoihin.

Onneksi on tämä talviseisake. Kun vihdoin löysin itseni siitä tönöttämästä, niin tulin myös ajatelleeksi, että kovasti paljon tässä iässä vuodenkierrot muistuttavat toisiaan, eikä viime talvesta tunnu edes olevan pitkä aika. Ihan olivat melko varmasti samat mietteet silloin. Esimerkiksi loputon mökille menemisen vaiko menemättömyyden arpominen ja tuskailu. Almanakasta ajankohtien katsominen ja sen toteaminen, että miehen työt ja minun vapaani menevät kätevästi niin ristiin, ettei yhteistä reissua Ryötönperälle ole hetkeen näköpiirissä.

Sitten alkaa sen pähkäily, että no - menisinkö viikon päästä pitkällä vapaalla pariksi päiväksi itsekseni maalle. Kun sieltä lähdettiin joulun jälkeen vähän hätäisesti. Tekee mieli mennä katsomaan että kaikki on kunnossa, tarkistamaan että ovatko putket jäässä ja itse asiassa ovikin lukossa. Minä tykkään mennä mökille yksin, mutta jotenkin se on tylsää että yksin matkustan poiskin. Katsotaan. Paremmin minä talvimielenrauhani säilytän varmaan, jos menen käymään. Minäminäminä.


Eilen kun toivuin näyttelyjuhlien kaikinpuolisesta kankkusesta ja tein lumitöitä ynnä lepäsin, niin muistin Luojan kiitos senkin, mikä minua on viime talvina tähän aikaan innostanut. Löysin ikään kuin itseni uudelleen, tai ainakin sen puolen itsestäni, joka on ihan hetken ollut nyt taka-alalla. Kehittyvän puutarhaihmisen, nimittäin.

Takaraivosta pulpahti mieleen kotiviljelyn ja idättämishommien lohtumaailma, ja niinpä kannoin tänään repussani kotiin myös yrttimultaa. Se oli ainoa järjellisen kokoinen marketin multasäkeistä, mutta siinä onneksi myös sanottiin että käy viljelyynkin. Siemenvarastoni on kylläkin nyt mökillä, mutta sain ystävältä joululahjaksi erikoisia kukkasipuleita Madeiralta ja eukalyptuksen siemeniä. Mikään ei estäne kokeilemasta? 

Mietin kukkasipuleiden kohdalla muuten sitä, että onko syytä ihan turvallisuussyistä ämpäriviljellä heitä vaiko voinko iskeä sittenkin keväällä maahan? Onko jotain Suomen luontoa uhkaavia tautimahdollisuuksia näissä? Ikinä en ole sellaista tullut ajatelleeksi ennen tätä, joten nyt viisaammat varoittakaa jos pitää olla huolissaan. 

Kohta minä kuitenkin ihan huvin vuoksi laitan pari eukalyptusta multaan ja huomenna lionneet herneet, että saadaan jälkimmäisistä aika nopeastikin edes jotain kivaa vihreää talvipuutarhaani, jonka aion taas perustaa "työhuoneeseen". Nämä toimet ennakoivat sitä, etten enää kulje keskustan viherosastojen ohi vaan käyn haalimassa sekä taimia että siemeniä. Viime vuosista oppineena en enää odota, että ne säilyisivät välttämättä hengissä kevääseen, mutta iloa ja tekemistä talvi-iltoihin tuovat. Pääsen haaveilemaan kesästä, ja nyt kun aika on mennyt järjettömän nopeasti, pysähdynkin tähän vaiheeseen oikeastaan ihan mielelläni. Olisin ihan hukassa, jos huomenna olisikin yhtäkkiä vappu.


Minullahan on ne pari vuotta sitten hankitut avaruusrobottien näköiset kukkalamput. Olin itse asiassa nostanutkin ne jo joulukuussa esille, kun tarvitsin johonkin kirkasta valoa. Minä olen vähän sellainen hämärän hyssy, että ei meidän perusvalaisimilla saa aikaiseksi muuta kuin tunnelmaa ja sen verran järkivaloa, että näkee lukea.

Kohta on työhuoneessa eri meininki. Näen jo oikein ihanan keitaan siellä! Tämä suunnittelu, on se vaan antoisaa, puhumattakaan kodikkaaseen hyötysisäpuutarhaan liittyvästä kevyestä puuhailusta ja meditaatiohyödystä. Kun taas pakkanen kohta lauhtuu, tuon kaupasta ruukkuyrttejäkin. Tänään olisivat paleltuneet matkalla.


No sitten. Olen minä kaiken keskellä ehtinyt ajatella maailman tapahtumiakin vähän, koska Pariisi on tulvinut joka tuutista, syystäkin. Olen laukonut kotona vaikka mitä mielipiteitä, mutta koska en osaa muotoilla niitä aina kovinkaan rakentavasti, en ole pahemmin kodin ulkopuolella ottanut kantaa. Nyt minä kuitenkin kerron sen verran, että vaikka en lapsellisia kostomeininkejä ymmärrä missään mittakaavassa tai asiayhteydessä, enkä etenkään väkivaltaa, niin en minä kyllä ymmärrä sellaistakaan kulttuuria, jossa ehdoin tahdoin pilkataan tai kiusataan.

Piste. Se siitä. Ollaan miehen kanssa puhuttu asiasta aika paljon, mutta muuten olen ollut varovainen.

Mieluummin kerron täälläkin siitä, että ollaan kotioloissa pohdittu myös sitä, että mihin on unohtunut vaihtelu ruoka-asioissa. Missä on kokeileva keittiömme? Yhteen aikaan harrastettiin mm. pastan tekoa ja kirjavasti onnistuneita raviolitestejä. Ollaan koitettu palauttaa mieliin. Tänään ennen kauppareissuani oikein tutkin nettiä, että josko kokeilisin jotain itselleni uutta.

Sehän ei ole vaikeaa, kun minä osaan tehdä oikeastaan vain linssikeiton, makaronilaatikon ja risoton.

Kun saan tämän höpöttelyni pakettiin, alan valmistaa ajankohtaan sopivaa talviruokaa. Miehelle se tulee luultavasti olemaan järkytys, ja saan itse syödä sössöjäni seuraavat neljä päivää isännän nautiskellessa voileipiä. Ei se mitään, aina voi kokeilla. Nämä ruoka-asiat ovat sisäpuutarhuroinnin lisäksi mitä oivallisin talvi-iltain harrastus, ja nyt kun minun ei hetkeen tarvitse kirjoitella näyttelytekstejä tai muuten vain keskittyä, niin voin innostua vaikka keittiöstäkin. Minestronekeitonkin opiskelu kiinnostaa, mutta kasvisversiot näyttivät kamalan laimeilta ohjeiden kuvissa.

Piti ihan tällainen statement lavastaa ruokakuvaan.

Kirjoitankohan minä jo ensi kerralla, että olen väsynyt talveen? Onneksi nyt ainakin vielä tällä seisakkeella oleminen tuntuu hyvältä. Suunnittelen kasvi- ja keittiöasioiden lisäksi mm. villasukkien massapyykkäystä. On niin ihanaa, kun löytyy sitten puhdasta valinnanvaraa saapaskoppurasukkien tilalle. Voi vaihdella mielentilan mukaan.

Ihan just ollaan jo tammikuun puolivälissä. Lumen vuoksi ei tunnu niin pimeältäkään enää. Pitäisi suunnitella myös talviloman ajankohta. Pitäisi käydä siellä kirjastossa. Pestä torkkupeitotkin. Hankkia ehkä jotkut riemukkaat säärystimet, vitsi kun en osaa itse kutoa.

Kohta alkaa taas pikkulintujen salakuvauskausi. Kyllä ruokintapaikalla käy aikamoinen vilske koko ajan, mutta olen vähän säästänyt siivekästeemaa. Mustarastas on kaivanut hankeen itselleen pudonneiden eväiden syömispoteron. Tiputan sinne aina muutaman jyväsen ja pähkinän hiirienkin uhalla. Luotan siihen, että naapurin Sulo-kissa pitää jyrsijäkannan aisoissa. Talven parhaita iloja on seurata kissojen kanssa lintuja. Kuunnella vanhojen kattidooristen pöyristynyttä säksätysnaukunaa siitä, että miten rohkenevatkaan nuo siivekkäät noin vaan tulla meidän pihalle syömään.

Näyttelen solidaarisuuden hengessä minäkin kissoille järkyttynyttä ja koitan heitä lohduttaa. 


4 kommenttia:

  1. Ihana postaus. Jokainen saa olla omalla tavallaan, melskata tai tössöttää. :-) Minä olen myös aikamoinen tössöttäjä, kun on vain niin kiva puuhailla kaikkea omaa, ihan rauhassa. Kuntosalilla olen yrittänyt käydä mutta todennut, että se ei ole minun juttuni – ja hyväksynyt sen.

    Ja muiden huomioimisessa olisi myös parannettavaa. Olen itselleni selitellyt, että se on tämä aika: kaikki ovat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita itsestään, joten minäkin saan olla. Toki välillä pitää muistaa, että on täällä maailmassa muitakin kuin minä. :-)

    VastaaPoista
  2. Jokaanen tarvittoo sen oman aikansa ja hengährystaukonsa. Ei aina jaksa olla sosiaalinen. (Tai tietysti tää taitaa olla luonnekysymys.)

    Muistathan sä, jotta 24.-25. päivä tätä kuuta on pihapongaus. Saa oikeen luvan jäläkihin vaklia ja räknätä lintuja. Kissojen kans tai iliman.

    VastaaPoista
  3. Kyllä jokainen tarvitsee omaa aikaansa, yksin eletyt hetket antavat voimia. Vuoden alussa on vielä kaikki ihanat mahdollisuudet.

    VastaaPoista
  4. Miten mukavaa on lukea näitä sinun juttujasi, Saara! Kiitos taas.

    VastaaPoista