tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuuden minuutin päivätahti



Naapurin rouva maalta soitteli lauantaina lumiraporttia. Ai kamala - todettiin, ja alettiin yhdessä toivoa että lumi vielä sulaisi pois. Raportin mukaan sitä oli litimärkää nyt maassa, puissa ja sähkölinjoilla ainakin puoli metriä. Auramieskin oli käynyt tämän talvikauden ensimmäisen kerran. Ei olla kaivattu lunta, ei olla. Samasta aiheesta olen seurannut maaseutukavereiden kuvareportaaseja ja heti tuli kylmä. Kun eilen yksi heistä laittoi facebookiin kuvan (tyytyväisenä) hiihtosäästään yli 20 asteen pakkasesta, niin piti ihan varmistaa, ettei kyse ollut mökkipaikkakunnasta. Luojalle lykky, että hän on sportti-ihminen ja hiihtelemässä Lapissa.

Luojalle oikeastaan lykky myös siitä, että täällä Helsingissä ilmassa leijuu vieläkin vasta aavistus talvesta. Ennen kuin se kunnolla saapuu, niin minä tarvitsisin ehkä ainakin uudet toppahousut. Mahdollisesti jotain muutakin inspiroivaa ja lämmintä, että pimeyden lisäksi olisin valmis ottamaan vastaan myös kylmyyden.

Jotkut tykkäävät siirtyä käyttämään vaikka lystikkäitä myssyjä, mutta aika on ajanut siinä mielessä minun ohitseni ja olen enemmän huppuihmisiä. Jos nyt kiinnostaa. On minulla muutama löpsöttävä pipo kaupunkikäyttöön, ja maalle olen vienyt perikunnan taiteilijan erikoishatut. Näytän ne päässäni ihan noita-akalta. Jos nyt en muutenkaan ole tähän vuodenaikaan varsinaisesti edukseni.

Eilen nyt kumminkin oli sielua hellivä ulkoilusää, jonka tietenkin käytin hyväkseni ennen puolentoista viikon työputkea. Vielä menin ilman hattua.


Aamuyöllä eilen kun heräilin taas muutamaksi tunniksi miettimään maailmaa, niin meinasin oikeasti nousta ylöskin tosi aikaisin. Suunnittelin kuulkaa kaikenlaisten asioiden pihaan viemistä. Siis tuulettumaan. Kun olin sen verran edellispäivänä jo ehtinyt säätiedottetta katsoa, että pikkupakkasta oli luvassa. Moni kunnon ihminen vie asioita pakkaseen. Minäkin haluaisin kuulua heihin. Sitten minä aamun valjettua nukahdinkin vapaapäivään uudelleen, ja torkuin aika urakalla pommiin. Ja lopulta ainoa asia - villapaitojen ja mattojen sijasta - joka tuulettumaan pääsi, olin kuitenkin vain minä.

Parempi kuin ei mitään!

Nyt kun taas alkaa yövuorot, niin ehdin nähdä päivänvaloakin. Kyllä viime viikko mielessä aika tummalta tuntuukin. Paitsi, että se huipentui. Aina eivät arkiviikot huipennu. Viikonloppu alkoi heti kahdelta perjantaina vanhan ystävän tapaamisella. Ja sitten, parin vuorokauden sisällä kun aamuvuoroväsymykseen saa kohdata yhteensä ainakin yhden runoilijan ja vetää spektaakkeli-illanistujaiset siskojen kanssa lauantaina... Sunnuntaina rauhoittua Lapinlahden miljöössä ja siitä kotisaunan kautta palata takaisin tähän elämään, niin mikään ei siivitä sitä paremmin maanantaivapaana kuin kolmen tunnin ulkoilu. Yksin. Tuleekohan minusta vielä ulkoiluharrastuksen mielenterveyslähettiläs. Saankohan ne toppahousut ja vaikka arktiset vaelluskengät kohta sponsoriyhteistyönä. Jotkut loistavat valokuvaushansikkaat ja pipon, joka ei kiristä saati kutita.



Olen käynyt niin antoisia keskusteluita, että. Harvan sisältöä voin edes täällä kertoa, vaikka kyse onkin siviilielämän kuulumisten vaihdosta. Siskojen kanssa - ensinnäkin - on aina sanaton sopimus siitä, että kaikki mitä tilitetään Tyttöjen iltana, jää siihen iltaan ja porukkaan. Paitsi ettei jäänyt. Kyllä on jaettu facebookiin julkisesti ryhmäkuvia ja näytetty, miten minäkin tomerana loilaan karaokessa. Paljon on tullut tykkäyksiä, että ei kai tässä mitään vahinkoa ole päässyt tapahtumaan.

Hyvä, ettemme kuitenkaan videoineet alkuillan juoruvaihetta. Siitä muistaa jokainen varmaan itselleen olennaisimmat. Loppuillasta panostettiinkin tosiaan sitten Helsingin viihde-elämään, ja minäkin tungin väkipakolla pikkusiskon kanssa laulamaan, vaikka vartavasten kiellettiin. Pitäisi vanhimpana ja viisaimpana muistaa käyttäytyä joskus hieman hillitymmin? Myöhemmin illalla tulkattiin viittomiksi ja pantomiimeiksi muiden ihmisten laulut. Lavan reunalla. Oltiinkohan me ärsyttäviä vai hauskoja. Rajaa on joskus tunnelmissaan niin vaikea erottaa. Niin kuin monia muitakin rajoja.

No, mutta. Ennen tuota tapasin tosiaan neljännen runokirjansa juuri julkaisseen ystäväni. Teen Lukunurkka-reportaasin siitä sitten erikseen. Siis kirjasta. Se minulla oli tietenkin mukana, koska halusin omistuskirjoituksen. Koska olemme kirjoittajakoulukavereita kaukaa historiasta, niin tietenkin tuli puheeksi myös minun kirjoitteluni. Kerroin, miten olen jäänyt koukkuun tällaiseen kevyeen bloggailuun ja siihen, miten on kiva tietää että heti joku lukee suodattamattomat löpinäni. Arvelin, että tuskin minusta (enää) olisi edes harkittuun kirjoittamiseen, julkaisukynnyksen odotteluun. Jälkimmäiselle tasolle en tosin koskaan edes yrittänytkään. Ei taida riittää kärsivällisyys käsikirjoituksiin saakka. Totesin, että tämä voi olla minulle loppuelämäkseni ihan riittävää, kun on muutakin tekemistä. Palkkatyö ja puutarhanhoito, esimerkiksi.

Minä tarjosin Runoilijalle mahdollisuutta mennä Ryötöperällekin pitämään joskus residenssiä. Sanoin, että on siellä se pikkuhuone yläkerrassa ja saunakamari - joissa on rauha kirjoitella, vaikka isäntäväkikin olisi paikalla. (Minä varmaan punkkuhuuruissani kävisin koko ajan häiriköimässä taiteilijan työtä - pitää muistaa sitten skarpata.)

Yksi toinenkin kaveri on julkaissut kirjan. Kolmas levyn. Neljäs valokuvanäyttelyn tärkeästä aiheesta. Voi että, miten arvostan! Onnea heille kaikille! Ihmeellisen aikaansaavia kanssaihmisiä. Ei ole siis tarkoitus elvistellä sillä, keitä tunnen vaan kehuskella heidän määrätietoisella asioiden loppuunsaattamisellaan.



Jotkut valokuvabloggarit ottavat hienoja teemakuvasarjoja. Vaikka johonkin väriin liittyen.
Minulle tuli eilen vahingossa pinkki. Maailmankaikkeuden vihje kaamokseen?


Minä huomaan olevani varsin valmis talvilevolle. Vielä vähän yli kuukausi, ja sitten saan nukkua mökillä viikon. Se on aika vähän kokonaisuuteen nähden. Mutta miksi minulla olisi yhtään enempää etuoikeuksia kuin kenelläkään muulla, ja on viikonkin vapaa pientä järjestelyä vaatinut. Ennen joulua käydään ainakin kerran maalla. Uurnalehdon lammella eilen ajattelin mökkijärveä, josta unohdin puhelimessa kysyä. Ajattelin niitä armeijan vilttejä, jotka pitää virittää lisälämpöeristeeksi ulko-ovelle. Ajattelin kaivoa, jonka Taata aina peitteli talveksi mutta minä en. Alankohan tänä talvena murehtia sitä.

Pitääkö minun muutenkin kerrata se, miten vesiputkisto tyhjennetään aina ennen kaupunkiin lähtöä. Ettei jäädy. Monena talvena on jäätynyt ja viisaammat minulle povanneet vesivahinkoa.

Mietin, että unohdinko viimeksi käsienpesupaikkaan vedet. Saunan pata on ainakin tyhjennetty. Mutta niissä nyt ei olekaan kyse putkistoista, ihan säiliölinjalla mennään.

Olen viljellyt töissä ja siviilissä sitä fraasifaktaa, että päivä on viime viikkoina lyhentynyt kuuden minuutin vuorokausitahdilla. Ei se ole mikään ihme, että se tuntuu. Vaikka kuinka olisi samaan jo 41 vuotta tottunut. Nyt on alkanut se vuodenaika, kun tulee olla itselleen ja toisille oikein tosi armollinen. Unohdetaan nyt hemmetti soikoon ainakin jouluhössötykset - paitsi jos sattuu nauttimaan niistä. 

Minulla on ollut sellaisiakin kaamosaikoja, kun olen lukenut paljon. Mutta nyt huomaan, että lähinnä tuijottelen pimeään tai kynttilöihin - eikä se varsinaisesti tunnu pahalta ollenkaan, en vain kaipaa ylimääräisiä ärsykkeitä. Kirjakasa toki odottaa, mutta siellähän tuo säilyy, yöpöydän virkaa tekevän vanhan radion päällä.


Jouluahan ei tietenkään voi varsinaisesti väistellä, mikäli ei halua kokonaan eristäytyä toisista ihmisistä. En minä sellaisestakaan anarkismista erityisemmin välitä. Ja pitää kunnioittaa muiden joulurakkautta, erityisesti tietenkin läheisten. Mutta myös vieraampien ihmisten. En toivottavasti kuulu niihin, jotka paasaavat sieraimet harallaan joulun hapatuksesta. Jokaisella on halutessaan oikeus joulumieleen.

Olisin ehkä voinut säästää nämä viisaudet kyllä kuukaudenkin päähän, mutta tulipa vain mieleen nyt. Ei ole pruukattu meillä aivoituksia jemmailla, kaikki näköjään täytyy pullauttaa samantien ulos. No, eipähän patoudu ainakaan.

Pitää ehkä nyt itse jäädä miettimään, että miten ja keitä sitä tulisi tänä vuonna erityisesti muistaa ja mahdollisesti jopa kiitellä. Onhan heitä taas paljon - ja eiköhän sekin ihan hyvästä elämästä kerro. Jos posti ei olisi lakossa, niin olisikohan jo tullut kotiin se punainen kuori jossa tulisi lähettää kortit ajoissa. Kyllä on parina viime vuotena tainnut jäädä sekin käyttämättä.


Mitään kovin ihmeellistä en ole ehtinyt viime aikoina ajatella, koska on ollut aika kiire ja väsy. Sellaisena nyt jatkuu mökkireissuun saakka. Sekään ei ihme kyllä ole koko ajan mielessä, vaikka olenkin jo Matrikkelitaiteilijan ja minun junaliput varannut. Mennään edellä ja muut tulevat perjantaina perässä. Meillä on aikomus pitää pientä työpajaa!

Voi tulla antoisakin taideleiri. Päivänvalossa ulkoilua ja klapihommia. Pimeän laskeuduttua laulaapi skanneri ja tyhjenee muistitikkua eetteriin. Ja nyt ei olekaan kyse (kerrankin) meikäläisen projektista, vaan kaverin. Kiva, jos osaan olla avuksi. Minä raportoin siitä kyllä sitten.

Kiire nyt kaupungissa on tietenkin korvien välissä. Päivät tuntuvat niin tosi lyhyiltä. Välillä koitan kaivella muistijälkiä alkukesän valoisista illoista. Että miltä tuntuisi nyt kymmentä yli viisi, jos olisikin vaikka toukokuu. Tuntuisi, että vielä on pitkä ilta aikaa vaikka mihin. Miten sen saman tunteen voisi saavuttaa näin kaamoksessa? Olisinpa oraakkeli.

Nyt sitä lähinnä hoitaa töiden jälkeen välttämättömimmät kotiasiat, notkuu odotellen että tulee sopiva nukkumaanmenoaika. Yöllinen ajantajukin on sekaisin, ja alan aamuvuoroöinä odotella puoli kuutta jo kolmen jälkeen pahimmillaan. Tulee iltaisin roikuttua tässä tietokoneella aivan liian paljon - siihen saisi tulla muutos kyllä. Muuten en saa kevääseen mennessä yhtään kirjaa loppuun, ja miten käy sen sivuun pistämäni läjän elokuvia? Pienehkö henkinen laiskuus on näemmä käsillä. 

Kyllä ei yhtäkään kuvaa saa hautausmaalla ilman "enkelipalloja"!
Ajatella, jos hurahtaisin niihin... Toimittakaa hourulaan sitten, kiitos.

Pitääköhän minun tänä talvena hyväksyä se(kin), että en ehkä jaksakaan sivistyä. Että ihan on lupa katsoa Areenasta vaikka viisi jaksoa Murhaa paratiisissa putkeen. Siinä on niin ihanan kesäistä, käy vallan valohoidosta. Eikä ole liian raakakaan, niin kuin nykyään kaikki "Nordic Noir" -sarjat synkkyyksineen ja ihmisten pimeine puolineen. Kyllä sitä tässä maailmassa tulee vastaan kaikenlaista ikävää ilman että sitä erikseen tarvitsee enää töllöstä katsoa tai kirjoista lukea.

Mieluummin hakeudun valoisiin tunnelmiin ja sellaisiin tilanteisiin, joissa saa nauraa. Ihan parasta. Ja onhan tässä nauraa saanutkin - oikein paljonkin viime aikoina! Ettette nyt luule muuta, vaikka päivän lyhyydestä ja yöunien katkonaisuudesta ruikutinkin. Kyllä minä vissiin hereilläoloaikana olen kuitenkin ollut enimmäkseen hyväntuulinen, jos nyt en välttämättä ihan idearikkaimmalla visionäärituulella.

Kyllä joskus riittää ihan sekin, että hoitaa vaan asialliset hommat ja muuten vaikka renttuilee. Voisi kuolinvuoteella sitten joskus kaduttaa, jos olisi ollut itselleen vaativampi? Mitään gloriaa täältä ei kuitenkaan mukaansa saa, niin se on. Kylläpäs nyt menee syvälliseksi. Parempi ehkä lopettaa ajatuksenvirta tähän, koska muuten luulette minun oikeasti sittenkin pohtineen jotain olennaista. Ihan oikeasti, en kyllä ole. Tiskaamista ja kissanhiekkoja lähinnä olen ajatellut.

Hyasintit eivät koskaan ole liioittelua!


Ai niin. Materialisti minussa heräsi taas kirpparilla. Kävelyllä poikkesin. Hiplasin kaikkea tarpeetonta, ja kun sormeni osuivat pölyisiin pleksitauluihin, niin muistin että Kas - Ryötönperän tiskialtaan takunenhan kaipailee vieläkin hirsiseinään roiskesuojaa. Minähän olin siihen suunnitellut peltilaattakokoelmaa tai vaihtoehtoisesti eteläeurooppalaishenkisiä kirkasvärisiä laattoja. Jälkimmäiset olen hylännyt siksi, että haaveilen edelleenkin ikkunan puhkaisusta siihen nimenomaiseen seinään.

Niin sitten tulin salamannopeasti tulokseen, että pleksitauluthan ovat oivallinen väliaikaiskokeilu. Jos ne eivät miellytäkään silmää, voin asetella ne taiteellisesti vaikka huussin käsienpesupaikalle. 

Niissä on kirjaimia. En erityisemmin perusta. Mutta ei sentään lue että Kitchen. Sellainen alleviivaavuus on mielestäni turhaa kun kerran keittiössä joka tapauksessa ollaan. Mutta katsokaas, kun oli noita lintujen figuureja! Mikään ei ole yhtä hyvä tekosyy tehdä turha hankinta kuin linnut. Ehkä löydän myös lintutoppahousut ja/tai -pipon. Hanskatkin tarvitsisin.

Pidetään silmät auki siis.


2 kommenttia:

  1. Hei, hyvää kaamosta sinne! Ja kiitos ideasta. Koin valaistumisen: hyisinttejä täälläkin tarvitaan! Ei olekaan pakko odottaa joulukuuta.

    VastaaPoista
  2. Sähän oot taas keriinny vaikka ja mitä! Mutta jonsei luetuta, niin sitte kattellahan kynttilänliekkiä ja rauhootutahan. Jos osaa kuunnella, niin kyllä kroppa ja mieli kertoovat, mikä milloonki on tähärellistä.

    VastaaPoista