Tämä ja huominen

Kaksi hidasta päivää. Tämä ja huominen. 

Niin minä oikeastaan taisin päättää kun istuin portaalla ja laskeskelin torpan ja tontin tekemättömiä töitä aamupäivällä. Tai oli kello varmaan jo yksi. Vuorokausirytmistä on tullut sellainen, että minä pitkistä aamuista pitävänä olen melkein turhautunut. On tullut valvottua, ja joskushan ihmisen on nukuttava, niin täällä mökillä se näköjään tapahtuu nyt aamuisin. En ole malttanut puuttua sen(kään) asian kulkuun. Olkoon vielä niin.

Maailma makaa ja kulkee entiseen malliin, vaikka minä löysäilen. Ikkunoista näkyy läpi, vaikkei niitä pesisikään, löylyt ovat hyvät ilman mäntysuovan tuoksuakin ja tontti nyt ei ainakaan liiku mihinkään.

Jännä, että hidastelu iskee nyt kun ei ole kesävieraita. Voi se johtua säästäkin. Yli viikon tauon jälkeen täällä on vihdoinkin lämmin. Ja tuulikin käy järvimyrskyn sijasta vain aika lempeästi koillisesta. Minä tulin tänne rantaan kirjoittamaan. Istun tuolla, missä näkyy tuo mustan tuolin selkä. Kaadettujen kuusien savottaa en siispä havaitse, kun se on takanani. Aurinko on kääntynyt niin, että se kivasti välkehtii rantakoivujen lehtien välistä ja minulla on itse asiassa aika mukava olla tässä. Kas vain.

Tuokohan puoliso minulle kohta drinkin ja alkaakohan sauna lämmetä. Ihanan pieniä kysymyksiä tähän päivään. Kuka niitä suuria edes kaipailee, en minä ainakaan.

Risusavotasta sen verran, että maanantaina kun Lapsuudenystävä tuli melkein koko perheensä kanssa (Vain vanhin kummineitoni ei ollut mukana, mikä oli tietenkin suurensuuri puute ja pienen ikävän aihe.) ohikulkumatkamajoittumaan meille vuorokaudeksi, niin minä olin kamala ja halusin pyöriä pihalla itsekseni oksien kanssa. Tai olin vissiin niin väsynyt sisällä tuulensuojassa maleksimiseen. Sitä tuntui kestäneen päivätolkulla. Teki jo mieli uhmata myrskyä. 

Onneksi nuoriso-osasto oli edellisen mökkipaikan ulkoiluista ja seurusteluista sen verran uupunutta, että se löysi heti "oman huoneensa" yläkerrasta sekä tuvan sohvan, johon parkkeerasivat suloisesti rentoutumaan.

Minä aina välillä kävin ulko-ovensuussa oksasaksien kanssa pahoittelemassa pihamaaviettiäni ja epäsosiaalisuuttani. Ja joka ikinen kerta lapsikolmikko nosti silmänsä tekemisistään ja hymyili tyytyväisenä. Äitinsä ilmoitti, että "Mene nyt vain kuule ihan rauhassa sinne ulos, kaikki on hyvin." Miesväellä oli omat juttunsa.

Minä niin tykkään kun on tällaista perhettä, jokainen saa olla täsmällisesti oma itsensä. Me ehdittiin kyllä tyttöjen kanssa oikein hyvin käydä antoisa Särkänniemi-garderoobi- ja tyylikeskustelu. Mieltymys merihenkisiin vaatteisiin yhdistää meitä. 

Huoltajan lupa kuvan julkaisemiseen on pyydetty ja saatu.

Lapsiperheen piti jatkaa matkaa, mutta minulla jatkui eilen samansuuntaiset teemat, kun lähdin naapureiden kanssa ihan kertakaikkiaan toiseen kaupunkiin 10-vuotissyntymäpäiville. Minulla on senkin ikäinen kummineito, mikä saa kylläkin keski-ikäisyyteni korostumaan, vaikka onkin ihanaa. 

Tyyliteema jatkui keskusteluissa juhlakalun serkun kanssa meno- ja paluumatkoilla, hän oli erityisesti panostanut kampaukseen. Minä kadehdin aidosti niitä hiustelaittotaitoja, en ole koskaan oppinut tälläämään takatukkaani kunnolla. Puhumattakaan hiuskoristeiden oikeaoppisesta kiinnityksestä.

Hyvää vaihtelua tuli mökkitontilla ryvettymiseen näistä nuorten naisten kanssa käydyistä ulkoasuasiapuheista, ja muistutti minuakin siitä, että ihmisten ilmoille tässä on kohta taas sopeuduttava.

Varasin ensi viikolle kampaaja-ajan. Pitää ehkä ottaa sitten Suuri muodonmuutos -kuvat. Niin on mielenkiintoiseksi kehittynyt meikäläisen look täällä Ryötönperän rämeissä. Ja ihan hyvä niin. Kyllä sitä ehtii taas arjessa hapuilla ryhtiä ulkomuotoon.

Sitten oli paikallinen ystäväpariskunta kylässä kaiken kukkeeksi, eikä puheenaiheista tullut loppua ollenkaan. Tuskin koskaan tulee. Miten tässä ehtii edes sulattaa kaiken sen, mitä on tullut keskusteltua ja ajateltua. Minä olen niin hyvilläni, että sellaiseen on ollut aikaa. Voi että. Tuli todettua yhteisesti myös se, miten pitkillä tauoilla tapaamisten välillä ei tunnu olevan mitään merkitystä - siis ystävyyden syvyyden suhteen. Kaikki aikuisethan sen tietävät toki, harmittaa että lapsena tuli ylipäätään moista murehdittua.

Iltoja on istuttu mm. maalaisperunasalaatin äärellä.

Olen alkanut jo vähän jännittää, miten kissat sopeutuvat takaisin kotiin. Viime yöksi toinen unohtui ulos. Hän oli sisäänpääsyä odotellessaan tappanut aikaa ja päästäisiä. Niitä oli hengettöminä melkein jonoon aseteltuina odottamassa terassilla. Varsinainen aamulahja. Saunapolullekin oli laitettu yksi, oikein keskeiselle kohdalle, että varmasti huomaan. Kyllä kissa emäntänsä reitit tietää.

Niin, että saadaan varmaan sitten kotona kuunnella ainakin muutama yö mouruamista, kun kulttuurishokki iskee katteihin. Varmasti protestoivat vankeuttaan. Olen pohtinut, että missä vaiheessa nostan kuljetuskorit esille. Hyvissäkö ajoin, vai pidänkö piilossa loppuun asti. Jos kissat ymmärtävät, että kaupunkiin palaamisen aika on lähellä, saattavat hyvinkin karata metsään. Sellaista minä en voi antaa tapahtua.

Aamunukkumiskierteellä voi olla osuutta siihen asiaan, että ärsyttävästi olen välillä alkanut taas murehtia öisin. Maailman turhin luonteenpiirre. Tietenkin arkeen palaamisen läheisyys vaikuttaa ajatuksiin varmaan, ja silläpä päätinkin tosiaan ottaa vielä erityisen rennosti. Paremmin sellaisesta plussan puolelle jää, kuin jostain järjettömästä loppusiivoilusta tai asiallisten asioiden pähkäilystä. 

Toistan itseäni, mutta kyllä ne arkihuolet todellakin osaavat odottaa ihmistä. Elämään kuuluvat ja jossain määrin ovat kaikille samat. Niin minä olen ajatellut tässä myös vuodenajasta ja lomien loppumisten läheisyydestä. Ollaan yhtä suurta vertaisryhmää kaikki, kun elokuu koittaa.

Sen myrskymaanantain kuusenrisuhakkeen minä sirottelin ruusutarhan lisäksi Japanialaisen puutarhan tulevan polun merkiksi. Sitten tramppailin sitä edestakaisin pollevana. On aika eksoottinen tunne, kun pienet havunneulastupsut tunkevat reikäkengistä sisälle villasukkiin pistelemään. Oikein luonnon vyöhykeakupunktioterapia.

Huomenna minä aion jatkaa ehkä vähän sitä hommaa, sillä nyt lämpiää jo sauna ja aurinkokin alkaa häikäistä koivun takaa niin, että voisin hetkeksi ummistaa silmät ja vain haaveksia. Tästäkin on tulossa hyvä ilta. Radiossa puhuvat viisaita, rantakoivikko romanttisesti havisee ja vastarannalla on näköjään koiriakin uimassa. Joku on soudellut onkimaan, linnut nappailevat hyönteisiä lämpimältä haiskahtavan järviveden pinnasta.

Laitoin juuri yläpihalle tekstiviestin, että jos vaikka oman maan mojiton saisin rantaan, niin olisin vielä tyytyväisempi. Ihan degeneroitunutta meininkiä, niinhän sen kuuluu olla.

(Sainkin gin tonicin, mutta ei se mitään.)

Hymy - eli festivaalien loppuraportti

Ohjelmalliset laululätyt paistuvat tässä.

Festivaaliväki lähti eilen ja minä elän nyt hiljaista mökkiviikonloppua keskenäni kissojen kanssa. Mieskin meni käymään kaupungissa. (Kontrasti tuntui aluksi melkein liian suurelta, siis ystävälauman ja sen poistumisen jälkeisen hiljaisuuden välillä. Nyt olen jo sopeutunut.) Jossain täällä sisällä on myös elävä päästäinen, kun toinen kissoista keksi eilen iltayöstä että osaa saalistaa. Toi kolme päästäistä peräjälkeen sisälle, kaksi elävää ja yhden kuolleen. Ensimmäisen elävän päästi päiviltä iltaa istumaan tullut paikallinen nuoruudenystäväni. Helppohan se on, kun on metsästyskortit ja kaikki. Hänen lähtönsä jälkeen olinkin sitten ihan avuton ja liian hidas, ja silläpä meillä on nyt mökkipäästäinen. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.

No mutta kumminkin, festivaaleista olen luvannut sanoa muutaman sanan. Olisi paljon kaikkea muutakin! Ehkä tästä tulee pitkä raportti tai sitten kirjoitan hyvin pian uudelleen. Unikotkin kukkii ja sen sellaisestakin pitäisi myös ehtiä kertoa. Ensimmäisten Ryötönperän filmifestivaalien pääsponsorina voin ilokseni todeta, että tontti ja torpat ovat hyvässä kunnossa juhlien jäljiltä. Kiitos kuuluu siisteille vieraille. 

Tiistaina oli siis akreditointi- ja avajaispäivä. Keskiviikkoon keskitettiin (lyhyt)elokuvanäytökset ja niiden analysointi. Torstain puolella oli aamukeskustelu itse taiteilijavieraan kanssa ja illalla pidettiin päätösgaala. Lisäksi oli paljon filmiaiheista oheisohjelmaa. Muun muassa Valehtelijoiden klubi ("Mistä elokuvasta tämä esine on?"), Petrified by Film Lyrics -kilpailu, puolituntinen Jaloviina-klubi (klo 16.45-17.15, vähän venyi loppupäästä, minun piti esittää nokkahuilulla Smile-kipale, mutta eihän siitä mitään tullut kun nauratti niin), lukuisia musiikki- ja mimiikkaesityksiä sekä onneksi myös vapaata seurustelua, sen verran mitä nyt Puheenjohtaja salli. Ennen festivaaleja olin sopinut hänen kanssaan saunassa, että kokonaisteemana tuli olemaan käännekohdat, koska se on mielestäni kiinnostavaa. Siis, että mikä kenenkin mielestä on käännekohta elokuvassa ja elämässä yleensä. Siitä syntyi paljon hyviä keskusteluita seminaari-istunnoissa.

On vaikeaa kertoa kaikesta rönsyilemättä. Oikeastaan mahdotonta. Koska nyt tuntuu siltä, että on ihan pakko leuhkia, että minä pärjäsin hyvin Petrified by Film Lyrics -kisassa. Vaikkei siinä palkintoja jaettukaan. Olisi ehkä pitänyt. Minä tiesin ainakin Leijonakuninkaan ("tunnetko jo rakkauden"), Flashdancen ("hidas kimmeltävä unelma") ja tunnistin mimiikkaesityksen alkumetreillä Life of Brianin ("Always look at the bright side of life."). Oli vielä joku neljäskin, jota en muista. Minä jouduin esittämään pantomiimisesti koko Nuoruustangon (muistaakseni elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi). Kukaan ei tunnistanut sitä. Ei se mitään.

Pääjuhlakunniataiteiljavieras saapuu!

Miten minä nyt malttaisin istua tässä kirjoittamassa, kun piha- ja puutöihin pitäisi päästä. Koitan olla vikkelä. Toivottavasti en unohda kertoa merkittäviä yksityiskohtia festivaaleista. Oli myös klassinen katoaminen, festivaalimysteeri Punaiset kengät. Ne löytyivät onneksi erään majoitustilan ulkokynnykseltä ennen kuin ehdimme alkaa naarata rantaa. Ei siitä sen enempää, koska lupasin suojella vieraiden yksityisyyttä. Mutta se oli mielestäni yksi juhlien käännekohdista. Hehe. Päätösgaalassa nimittäin käytiin yhteisesti läpi koko festivaalien anti ja kukin vuorollaan (Puheenjohtaja piti tästä huolen) sai kertoa, mikä oli kolmipäiväisen session käännekohta. Monelle se oli kunniavieraan saapuminen, sillä hänen henkilöllisyytensä oli keskiviikkoaamuun saakka suuri salaisuus.

Yksi vieraista opetti minulle kameraa. Nyt tiedän miten suoritetaan tarkennuspisteen valinta. Mahtavaa. Minä jäin siitä mielestäni hänelle velkaa, ja yritin holhoamisella korvata tämän suuren tiedon (käännekohta minulle). Muistutin toistuvasti, että saunan alin laude on liukas ja annoin vieraalle (hänellä oli nuha) käyttöön villa- ja sadetakit. Sovimme myös, että tarvittaessa voin järjestää kirjekurssin, jos tuntuu että pitää vielä antaa neuvoja. Ihanaa, kun saan toteuttaa myös itseni täti-ihmispuolta!

Koska vieraat tulivat kaukaa, niin olimme järjestäneet viimeisen festivaalipäivän aikatauluun sen verran väljyyttä, että oli mahdollisuus tehdä eksursioita lähialueille. Vieraat jakaantuivat kahteen leiriin, ja osa lähti tutustumaan Tuurin kyläkauppaan. Puheenjohtaja sai sieltä itselleen uudet farmarihousut. Ja festivaalivapaaehtoinen hankki maaperän happamuuden tutkimisainetta ja sitä testattiin jo täällä Ryötönperällä. Hyvä on maaperä, vaikka perunat ovatkin menehtyneet. 

Minä pääsin onneksi eläinpuistoporukkaan. Harmitti, että sateli vettä, piti olla huolellinen kameran kanssa, ettei se ihan kastunut kokonaan. Sain minä silti vähän harjoiteltua villieläinvalokuvausta, parhaiten malleina jaksoivat olla nuoret karhut:

Ilveksillä oli mökötystilanne meneillään ja he kököttivät aitauksensa eri nurkissa hyvin liikkumattomina. Joten sain kuvan myös tassuista. Isot ovat ne. Sen sijaan lumileopardi oli levoton ja kuljeskenteli vaan. Toisaalta se oli kivaakin, niin nähtiin se mieletön häntä monesta eri kulmasta. Jäin miettimään, miksi ilveksillä on vain töpöhäntä. Pitää selvittää.

Minä en sitten yhtään tykkää, että lintuja pidetään vankeudessa. Saatan ajatella niin jopa kaikista eläimistä, paitsi jos uhanalaisuussyistä otetaan huostaan. Lintuasia on aina eläinpuistoissa minulle paha paikka. On mahdotonta, että siivekkäät viihtyisivät ahtaissa häkeissä. Niiden pitää päästä liitelemään isosti ja vapaasti, eli olen sitä mieltä, että lintujen vangitseminen pitäisi kieltää kokonaan. Piste.

Eläinpuistoreissun käännekohta oli nähdä, miten visentit joutuvat heijaamaan itsensä ylös pötköttelyasennosta. Kyllä se oli vaikean näköistä, mikähän tarkoitus luonnolla siinä on. Sekin pitää selvittää.

No niin, loppuyhteenveto. Sanomattakin on selvää, että Ryötönperän filmifestivaaleista muodostui perinne. Ensi vuoden teemaa ja kunniavierasta lähdetään nyt suunnittelemaan, ja tarvitseekin varmasti järjestää useita palavereita sitten kesälomien jälkeen Helsingissä. 

Minulla on vielä viikko lomaa. Ohjelmallisin osuus on nyt takanapäin, eli nyt täytyy kääntää aivot mökin ja tontin ylläpitoasioihin, jotta on mukava palata kaupunkiin rauhallisin mielin ja tulla tänne sitten aina viikonloppuisin. Ennen festivaaleja raivasin rantaa ja yksi kesävieras riehui siellä myös moottorisahan kanssa (Kiitos!), joten siellä on nyt hommaa kyllä. Miehellä meni raivuutyön ansiosta saunan terassisuunnitelmat uusiksi, sillä esiin kaivamani kivinen tila on aika sievä, kunhan saan sen vielä siivottua kaadetuista kuusista. Minä perustin sinne loungen, ja kun tehdään terassiremontti niin ehkä loungenkin suuntaan tulee askelmia, vaikkei se alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunutkaan.

Koko viikon on tuullut järveltä kylmästi. Joinakin iltoina onneksi tyyntyi. Sää kun on vähän epäkesäinen ja lomastakin on suurin osa takana, niin kyllä täytyy myöntää että mielessäni on hieman loppukesään liittyvää perinteistä haikeutta. Vaikka minä kyllä tykkään elo- ja syyskuustakin kovasti. Silti kun jokin ihana vaihe on takanapäin, niin saahan sitä ihminen tuntea hieman kaihuuta.

Juuri siksi minun on nyt päästävä pihatöihin, sillä mikään muu ei auta melankoliaan yhtä hyvin kuin ulkona oleminen ja tekeminen. Ja saunan lämmittäminen ja itse löylyissä elämän tarkoitusta mietiskely.

Otin eläinpuistolla hirvestä kuvan, joka ilmentää hyvin tunnelmiani nyt. On kauneutta, hiljaisuutta, muistoja, haikeutta, mutta myös hieman mukavan odottava tunnelma. Mitähän seuraavaksi tapahtuu sitten kun on tapahtuakseen. Eilen illalla näin ainakin kesän ensimmäisen siilini täällä ja nyt Japanialaisessa puutarhassa näköjään tepastelee teini-ikäisiä villikanalintuja. Pitää mennä hätistelemään ne takaisin metsään, ennen kuin kissat heräävät. Sellaista minä nyt täällä mietin ja päässä soi vieläkin festivaalien tunnusmusiikiksi kiteytynyt Smile elikkä Hymy. Kuunnelkaa tästä: Kun pilvi taivaan peittää...

Avajaistunnelmia.

Hei. Pääsponsori tässä. Tänään raporttini käsittää lähinnä kuvallista materiaalia filmifestivaalien avajaistunnelmista. Loppuviikosta kerron lisää siitä, miten tiluksen ensimmäinen elävän kuvan juhla sitten lopulta meni. Nyt olemme vasta alussa. VIP-vieraat löylyttelevät parasta aikaa rannassa, ja minä toteutan Festivaalipuheenjohtajan toivetta, eli dokumentoin.

Emme ehtineet tarrarullata kissankarvoja pois työtakista.

Järistysmiehellä jäi alkuun vähän luppoaikaa, sillä festivaaliyleisö unohtui nautiskelemaan kesämatkailusta Virtain laivarannan terassille.

Auto kun saapui, niin Pääsponsorilla ja Festivaalipuheenjohtajalla oli jo vähän pissahätä. Järistysmies hoiti osuutensa hienosti, eikä päästänyt festivaalialueelle ketään ilman identiteettipapereita.

Asianmukaiset informaatiot tarkkoine päiväohjelmineen ovat yleisölle esillä päärakennuksen terassilla.

Meillä on onneksi innokas festivaalivapaaehtoistyöntekijä, joka hoiti vieraiden vastaanoton. Hänelle myönnettiin VIP-passi, koska on niin työteliäs ja sellainen henkilö kannattaa aina pitää tyytyväisenä.

Olemme pyrkineet ylläpitämään suomalaisia festivaaliperinteitä:

Minua Pääsponsorina vähän jännitti pitää avajaisjuhlapuhetta. Onneksi oli simultaanitulkkaus ranskaksi vieressä, niin ei tarvinnut omassa ilmaisussani ottaa huomioon kansainvälisiä festivaalivieraita. Juhlallisuudet pidettiin Kulttuuriaitan Matineapatiolla. Juuri silloin ei satanut. Näin Pääsponsorina toivon yhteistyökumppaniltani Sääherralta suopeutta ja aurinkoista, tyyntä läsnäoloa näillä festivaaleilla. 

Kissa, Koistinen ja tauko lomaan

Tämä kuvan kissasankari teki emännälleen oikein vihoviimeisen tempun ja jätti viime yönä palaamatta iltakierrokseltaan. Nukuinko minä? En. Ramppasinko ulkona tsekkailemassa, onko kissa tullut tiluksille. Kyllä. Yö oli myrskyinen ja synkkä. Satoikin. Minä ajattelin kissaparkaa jossain eksyksissä. Aloinko itkeä. En ihan. Ahdistuinko. Kyllä. Tiedänkö järjellä, että tämä tällainen pitkille retkille lähteminen on kissalle tyypillistä ja luultavasti se palaa kotiin. Tiedän. (On palannut ennenkin.) Pystynkö uskomaan siihen. En. Saatan jopa tietää, että sankari nauttii. Silti olen niin idiootti, etten osaa olla rauhallisin mielin. 

Luin yöllä naapurin Rouvan lainaksi antamaa kirjaa, jossa Titanic upposi. Olisin ehkä voinut perehtyä iloisempaan materiaaliin. Minä näin kissan puolihukkuneena kärsimässä suonsilmäkkeessä, kun panin silmät kiinni.

Hemmetin tollo pitää olla ihmisen, kun on suostunut perimään Mummilta murehtimisen totaalilahjat. Että sitä draamaa pitää löytää sieltäkin, missä sitä ei välttämättä ole.

Vihoviimeisin teko tämä oli katilta siksi, että minä olen juuri matkalla Helsinkiin palatakseni perjantaina muutaman työvuoron jälkeen takaisin mökille. En siis ole paikalla päivystämässä ja samoilemassa lähimetsiä. Voin vain odottaa mieheltä viestiä. Ja minäkö olin muka varautunut henkisesti siihen, että näin tulee käymään. Pitääkö sitä kissan ensin köllötellä kolme viikkoa tyytyväisenä tiluksilla ja sitten keksiä vapaus. En osannut enää odottaa sellaista.

Pahoittelen tätä naurettavaa kissavuodatusta, mutta se helpottaa ja ehkä saan tervejärkisiäkin ajatuksia.

Voihan se tehdä hyvääkin. Olla pois sieltä ruikuttamasta ja saada muuta ajateltavaa. Sitäpaitsi nuoremmat sisarukseni ovat alkaneet huolestua henkisestä taantumisestani, kun olen viipynyt niin pitkään maalla ja huumori huononee päivä päivältä. Niin lupasin heillekin, että taantumus pysähtyy nyt hetkeksi, kun joudun skarppaamaan töissä.

Oli oma ideani katkaista loma hetkeksi, niin sain loppupäähän lisää vapaata. Tuntuu ikään kuin kesä pidemmältä. Viime vuonna se ainakin toimi.

Toinen kissa jäi tyytyväisenä mökille, toivon että hän viihtyy miehen seurassa, vaikka onkin leimallisesti minun kissani. Hän kuitenkin tykkää olla porukoissa silloin kun ei ole vieraita, eilenkin patsasteli kanssamme kasvimaalla. Kirmaili istutusten väliin tällättyjen kulkulautojen päällä, niin kuin olisi oikein tiennyt miten viljelyksillä toimitaan.

No niin, ei yhtään sanaa kissoista enää. Voisin kertoa jotain muuta. Esimerkiksi sen, että vähäisistä loma-aikaansaannoksista minulle eniten on tuottanut iloa pieni remonttihomma sisällä. Tartuin maalisutiin, kun viikko sitten vietin pimeitä sadepäiviä ilman ihmisseuraa. Minähän aina ruikutan, miten on pimeä mökki. Mustat hirret ovat hienot, mutta joka paikassa muualla on tummunutta mäntypaneelia ja kokeilin nyt miltä se näyttäisi vaaleampana. Maalasin kohdan, jota ei oikeastaan aiemmin edes ollut:

Talon virallisen pääoven tuulikaappi, josta ei koskaan kuljeta. Sillä tuulikaappi on täynnä tavaraa, moottorisahaa ja sensellaista, mitä ei talvisaikaan viitsi säilyttää lukottomassa liiterissä, muutenkin terassin ovesta on mukavampi tulla ja mennä.

Kolusin kaikki laatikot, että olisin löytänyt oikean spottivalon, mutta kun en löytänyt, ripustin oven päälle joulutähden valon ilman tähteä. Minä siihen vielä ehkä jotain järjellisempää keksin.

Makuuhuoneesta päin ennen niin pimeä kohta näyttää nyt aika kivalta, ja ajatukseni siitä että tuulikaappikotelo - vai mikä lie - toimisi keittiön vaaleana jatkeena, ei ollut näköjään ihan huono alunperinkään.

Onneksi kyökki näkyy sumeana, en tajunnut stailata kuvaa varten.

Ja kyökissä kun vaikka tiskailee, on vasemmalla uutta keveää tilan tuntua. Minulla ei nyt tietenkään ole ennen-kuvia, kun ei sitä näköjään muista sellaista silloin, kun pitää saada alkaa maalata. Tämä ei ehkä ole teille lukijoille laisinkaan kiinnostavaa juuri siksi. Ei ehkä muutenkaan. Sama paikka eri kulmista esiteltynä, vaikkei ole vertailukohtaa. Minä nyt vaan olen niin tyytyväinen, niin saatte kärsiä tästäkin.

Maalausteline vasemmalla odottaa tuunaustaan liikuteltavaksi televisiotelineeksi, jos joku sattuu ihmettelemään. Niin ja huomatkaa, rompetorilta lunastamani ämpäri päätyi ovenpieleen tyhjien tölkkien säilytyspaikaksi. On se nätimpi kuin ovenkahvassa roikkuva muovipussi.

(Makkariin menee myös toinen ovi,
niin silläpä tämän kulkutien on voinut tukkia romulla.)

Nyt tietenkin mielessä muhii, että koska sitä jatkaisi maalaushommaa. On niin paljon muutakin. Mutta kyllä tekee mieli päästä kusenkeltaisesta liiaksi tummuneesta paneelista eroon. Vaan ei sillä ole kiire, nyt tuo pikkutekeleeni jo virkistää tilaa vähän. Vaalea visiointini jakaa hieman lähipiirin mielipiteitä, osa ihmisistä tykkää männystä. Niin minäkin luonnossa.

Vähät ovat ne asiat, mitä oikeasti viitsin mökillä sisällä tehdä pitkään. Paitsi nukkua. Eilisen pyhitin pihatöille sen jälkeen, kun olin vienyt sudeettikesävieraan junalle. Vaikka suurin osa niittykukista on lakastunut jo, niin vielä siellä on peurankelloja ja horsmat vasta aloittelemassa. Itseviljelemissäni ruiskukissakin on lupausta, mistä olen erityisen polleva. Noin vaan siemeniä laitoin ja siellä kukitaan ja tehdään lisää nuppuja! Ajatella, jos se keksisi villiintyä, olisi mahtavaa.

Ai niin. Sudeetin kanssa koettiin sammakkokohokohta Japanialaisessa Puutarhassa. Minä sain hienon luontokuvan:

Mutta enemmän itseäni miellyttää taidekuva "Sammakko ja Akileija". Ei kun kuvan nimenhän tulee olla tietenkin "Koistinen ja Akileija", kun sudeetti antoi sammakolle ihan nimenkin. Ihan kuin olisivat vuorovaikutuksessa, siis kuvassa. Siinä jotenkin korostuu koko tulevan Japanialaisen Puutarhani herkkyys. (Hehe, näkisitte vaan, minkälaisessa kraaterivaiheessa se on.) 

Koistinen ja Akileija, tuleekohan tästä taidehitti.

Ajatukset ovat aika paljon siinä, kun taas perjantaina yövuorojen jälkeen palaan mökille. Koska en minä töiden lisäksi paljon muuta ehdi kaupungissa tehdä. Tai oikeastaan haluakaan. Paitsi että yhden kauan kaivatun visiitin teen äitiyslomalla olevan työystävän luokse, tapaan vihdoinkin myös jälkikasvun. Vähän jännittää.

Sitten on vielä kaksi viikkoa lomaa ja luvassa mahdollisesti aikamoinen kesävieraiden invaasio. Minä olen sen vuoksi jättänyt esimerkiksi saunakamarin sohvan "kesäasentoon" tyynyineen, peittoineen kaikkineen. Ensin meinasin, että irrotan kesäksi kansilaudan kokonaan pois saranoiltaan, mutta tarvitseeko sitä aina olla niin fiiniä. Nyt siellä syvennyksessä on ehkä mukava kumminkin köllötellä ja kunnollisia vieraspatjojakin meidän piti hankkia lisää, kun käytettiin sudeettivieras ekskursiolla Tuurissa.

Jotenkin me sitten kaikki hajaannuimme Keskisellä eri teille. Varmaan siksi, kun on eri intressit. Niin unohtuivat ne patjat. Kun nyt kerran siellä oltiin, niin minä hankin pari työvaatetta syksyksi (kyllä, sekin tulee taas). Sudeetti osti näppylähanskoja. Armas puolisoni dippikippoja (hän oli unohtanut, että meillä on riittävästi astioita) ja esanssilitkuja sihivesikoneeseen, niin että varmasti ollaan kesävieraiden kanssa kaikki ruikulla jos niitä kokeillaan. 

En ollut koskaan aiemmin käynyt Tuurissa siellä ns. ruokapuolella. Ja nyt tulee kehuja. Ei oikeastaan ruokavalikoimasta (Koska minun teki mieli parmesania, mutta sitä ei ollut. Ostin sitten kotimaista kuminajuustoa, hyvää oli.), vaan kuulkaas luontoystävällisten pesuaineiden osastosta. Jos en olisi ylittänyt budjettiani Marimekon osastolla, niin olisin ehkä täydentänyt vuodeksi eteenpäin kaikki mökkipesuaineet ja shampoot ja ostanut kauniita ja ekologisia pakkauksia vielä kotiinkin vietäväksi.

Mutta minä pikkuisen pihistelin sitten ja päädyin kokeilemaan itselleni ihan uutta tuoteperhettä, niin kuin sanotaan. Mieskin pesi mielellään tukan eilen saunassa, kun shampoo tuoksuu kuulemma ihan polka-karkeilta.

Eilen valvoin niin myöhään, että näin pitkästä aikaa aurinkokennovalojen syttyvän sireenissä. Kunnollista kuvaa en oikein osannut siitä ottaa, mutta ihanalta se näytti. Tulee kivoja kesäiltoja vielä, sellaisia hämärän tunnelmallisia. Voi kyllä tulla riehakkaitakin.

Sudeetti nukkuu

Minä kirjoitan tätä salaa. Sudeettisavolainen kesävieras tuli junalla tänään ja lepää nyt rantasaunakamarissa. Minun on jo monta päivää tehnyt mieli kertoa kaikesta ja kaikenlaista. Saa nähdä, miten pitkälle ehdin tässä raportissani, ennen kuin sudeetti herää. Äkkiä: Ensinnäkin. Olen tänään löytänyt kolme neliapilaa. Minulle ne eivät varsinaisesti tuota onnea, koska löydän niitä helposti. Mutta saattavathan ne muille tuoda.

Sudeetti söi omansa. Kaksi muuta panin valokuvauskirjan väliin.

Olen haaveillut puutarhatöistä. Ja siitä, miten haen metsästä vanamomättään. Sen minä sitten istuttaisin Japanialaiseen Puutarhaan kannon taakse varjoon. Olen jo naapureiden kanssa puhunut siitä ja saanut luvan kaivella sen mättään, jos löydän. Kun koetaan metsä yhteiseksi. Kantarellipaikat jaetaan ja luvat sienihommiinkin annetaan. Näin se meillä täällä menee, mitään ei tekisi mieli ottaa metsästä ennen kuin ollaan sovittu. 

Kuka sinne metsään nyt enää menee muka, kun naapurin Rouva oli tavannut käärmeen. Tiellä tosin, mutta kuitenkin. Minä en ole niihin ollenkaan tottunut, kun olen tällä tontilla vain kerran elämässäni yhden täällä kohdannut. Vähän sen nyt huolettaa. Otanko metsään mukaan jonkun kolistimen.

Tässä mihinkään vanamo- tai puutarhahommiin ole ehtinyt. Kun paikallinen nuoruudenystävä toi eilen lainaksi peräkärryn, koska minä olin vihdoinkin päättänyt purkaa leikkimökin. Otin siitä aamupuhteikseni tunnelmakuvia (ikään kuin niitä ei olisi jo ennestään). Viimeisiä. Oli leikkimökin viimeinen aamu. Nyyh.

Perhanan tönö, kun oli alkanut homehtua. Muurahaisten toukkainen pesä paljastui vasemmasta etunurkasta, ja minun oli vaikea pidättää oksennusta. Toukkia ropisi päähän. Ja nilkkoihin. Periksi en antanut.

Sanoisinko, että harvinaisen tylsää puuhaa. Aluksi reuhasin ja koin terapeuttista voimailoa, kun revin sorkkaraudalla lautoja irti. Kaksi kolmasosaa kun olin vääntänyt, niin tuli tuska. Onneksi miehellä oli syntymäpäivä, niin oli hyvä tekosyy ottaa GinTonic. Toinenkin. Niiden jälkeen tulikin tunne, että mikäs kiire tässä on. Kun ystävä sanoi, että peräkärry voi toistaiseksi jäädä meille. (Jäteasemalle pitää viedä osa leikkimökistä.) Niin ei sitten tehtykään tänään jäteasemakeikkaa.

Minä aloin soittaa nokkahuilua. Löysin sen perikunnan tavaroista. Lapsuuteni instrumentti.

Olen minä vähän ehtinyt luontoakin tarkkailla. Kissojen kautta tosin. Heihin on tullut ihan uutta vipinää ja vauhtia, kun ovat viimeinkin tajunneet rastaiden olevan syöksylennoissaan tosissaan. Koomista on nähdä meidän vanhojen löllyköiden juoksevan saunapolkua kipikipikotiin, kun linnut kiusaavat. 

Ja sitten meille kannellaan, miten on hankalaa.

Ihan pikkulinnut tekevät uusia pesiä vissiin, kun yllätän ne jatkuvasti itseteossa kaivelemassa villoja hirsien välistä. Muka notkuvat pihan yli roikkuvalla johdolla, ja heti kun silmäni välttää niin jo ollaan seinissä nyppimässä. Äärimmäisen suloista.

Myös kissoja varten terassille jättämäni vanha karvamatto on ollut pikkuisten lintujen suosiossa. Nöyhtää haetaan.

No nyt soitti eno (ei hetkenkään rauhaa), mutta sudeetti nukkuu vielä. Ehdin kertoa senkin, että - hahaa - laulujoutsenet jäivät tänne pesimään! Heillä on neljä lasta. Ne meille esiteltiin toissailtana:

Kyllä oli vaikeaa olla hiljaa! Arkoja ovat nuo joutsenemme. Poikaset liikuttavia tietenkin. Niiden paimentamisessa oli vanhemmilla täysi työ, ja minua huvitti se totisuus. Kun poikasten kanssa meillä olisi voinut olla hauskojakin leikkejä. Vaan ei tullut lupaa isiltä ja äidiltä. Pitivät etäällä. Oikein komentavat, jos nuoriso erkanee liian kauas.

Niin. On niin paljon kaikkea. Nurmikkokin leikkaamatta. Osin laiskuuden vuoksi, toisaalta siksi että valkoapilat ovat nättejä.

Enimmäkseen ollaan iltaisin kumminkin saunottu. Oli sitä sitten saanut päivällä mitään aikaan tahi ei, niin sauna on aina yhtä tervetullut. Minulla on erikseen "puhtaan ihmisen vaatteet", joita vaalin hartaudella, enkä vahingossakaan laita niitä aamulla päälle. Kun helposti yhtäkkiä jo aamukahvin aikaan sitä tulee alettua johonkin likaiseen työhön. 

Niitä ovat esimerkiksi pottumaalla patsastelu. Yrttimaan kitkemimen. Huussilla poikkeaminen. Horsmien kitkeminen. Tiskuu. 

Perunoille on muuten tullut jokin tauti. Ei olla soitettu pottuekspertille, koska hän on lomalla Pariisissa. Huolestuisi ja menisi loma pilalle.

Sudeettisavolainen kesävieras nukkuu vielä, ja minä ehdin näköjään kirjoittaa vielä pari sanaa. Tämä on kyllä vähän tynkäraportti. Kohta alkaa sataa. Mutta se pitää kertoa vielä, että kissa keksi saunakamarin. Jos malttaisin olla hetken hiljaa, niin kuva kertoisi enemmän kuin sanat:

Kyllä hän vaikutti niin elämäänsä tyytyväiseltä, kun odotteli meitä löylystä. Että en ole katunut kissojen tuomista mökille. Tämä kaikki on ollut aika mukavaa. Arkihuolet ovat unohtuneet. Minä annoin miehelle mökkisynttärilahjaksi JöröJukan latinaksi ja syntymäpäiväfanfaarin nokkahuilulla.

Kunpa tällainen voisi jatkua vaan.

Kokemuksia tontin ulkopuolelta

Lauantaina oli paljon ohjelmaa. Tämä on vähän niin kuin raportti siitä, vaikka kamalan paljon muutakin olisi kerrottavana. Palaan piha- ja interiööriasioihin pian sitten taas.

Minä löysin arkistoista isoäidin käsveskan, kun piti jonnekin saada pikkutavarat mukaan. Lähdettiin nimittäin kylille ja markkinatapahtumaan, eli rompetorille. Tennaritkin oikein laitoin, vaikka enimmäkseen olen esiintynyt reikäkengissä kauppareissuillakin. Niinhän lomalla tehdään.

Ensin piti käydä nostamassa rahaa. Meillä on sellainen tapa, että molemmat saa omaa rahaa markkinoille ja voi ostaa mitä haluaa. Sitten käytiin kaupassa hakemassa kampoja. Niistä on jotenkin krooninen pula täällä mökillä. Ei sillä, että tässä nyt tukkaa jatkuvasti oltaisiin oikomassa, mutta kumminkin. 

Vääräkosken vanha kartonkitehdas on jo parin vuoden ajan heräillyt eloon, ja minusta on mukava kannattaa sellaista kansalaistoimintaa. Harvoin oikeastaan suostun lähtemään mökkitiluksilta yhtään minnekään, mutta kyllähän sitä nyt kerran tai pari kesässä voi jonkun pienen eksursion tehdä.

Meissä on pahasti keräilijöiden vikaa, vaikka rompetta on kaikki nurkat täynnä jo ihan omasta takaa. Minä aina markkinatilanteessa uhoan, että mitään idioottimaista ei sitten osteta. Kamalasti teki mieli lisää maitotonkkia ja kannuja. Pysyin lujana. Myös peltipurkkien kohdalla. Minä ostin seinävalaisimen porstuaan, kun siinä pimeydessä ei ole meinannut edes saappaitaan löytää. Samalta myyjältä Finelin ison emaliämpärin. Koska se oli niin sievä. 

Kun seuraavalla kojulla yksi paikallisista ekokyläihmisistä oli myymässä tuotteita, niin kannatin minä heitäkin. Myyjätärekotyttö oli kuulemma himoinnut samaa ämpäriä, joka nyt oli minun. Meinasin ostaa ranteenlämmittimet häneltä, mutta sijoitinkin villiyrttipestoon. Tarjoan sitä ehkä ensin vieraille, niin katsotaan, mitä sanoo mahat. Vai uskaltaisikohan sitä laittaa iltapalaksi makaroonien kanssa, pitää miettiä.

Voi äkkisältään tulla vatsaihmetys meikäläiselle, niin kuin aikoinaan kun horsmaa syötiin. 

Mies jumittui 1930-luvun polkupyörän äärelle. Minä kauhulla ajattelin, että jos se ilmestyy tontille pyörimään. Ei onneksi riittänyt budjetti. Huokaili isäntä vielä illallakin, että miten oli hieno, alkuperäiset osat ja kaikki. Yllätys oli se, että mies ei lopulta ostanut mitään. Yleensä meillä on toisinpäin. Minua jäi pikkuisen kaivelemaan yksi savinen säästöpossu, mutta en minä yöunia menettänyt vaikka se jäi ostamatta.

Sitten siellä oli oikea seppä takomassa pajassa. Oli ollut puhetta, että puolisokin menee kokeilemaan ja minuakin itse asiassa vähän kiinnosti. Mutta jotenkin sitten iski ujous, kun siellä oli niitä markkinavieraita taoskentelemassa ja seppäkin jotenkin niin asiallinen.

Kyllä minulla sitten hänen kanssaan pieni juttutuokio syntyi, olikin mukava ja karismaattinen mies. Ihan itse tuli juttelemaan, kun minä siellä rohkeasti valokuvasin. Ehkä hän luuli, että olen suuri journalisti. Nokea naamassa oli sepällä. Syntyjään paikallinen. Minä melkein aloin tarvita jykevää ovenkolkutinta Ryötönperälle, tai edes muutamaa koukkua. Niillehän on aina käyttöä. Mutta budjettini oli oikeastaan mennyt siihen ämpäriin. Jännittävää oli kyllä norkoilla siellä pajalla.

Samassa tilassa oli kaikenlaista huolettomasti museoitua tavaraa vanhan tehtaan ajoilta. Oli kiva, kun saattoi katsella läheltä ja hipelöidä. Ei olla täällä vitriini-ihmisiä selvästikään, ja se on hyvä. Saa yleisö näppi- ja tuoksutuntuman vanhaan aikaan. Arvostan.

Käytiin pikaisesti ihan sisällä itse kartonkitehtaassakin, vaikka se onkin meille tuttu paikka. Parina syksynä ollaan käyty siellä vähän rokkikonsertissa ja juhlimassa. Liian fiiniksi eivät ole tiloja laittaneet, ja vanhat koneetkin ovat niillä sijoillaan yleisön ihasteltavana. 

Minä jäin miettimään, että hauska juhlapaikka olisi tuo. Kun ensi vuonna esimerkiksi jos kehtaisin pitää omat pyöreät syntymäpäivät. Vaan eiköhän ole Ryötönperän tontti siihen ihan riittävä. Jotakin voisin keksiä kyllä, olisi hauska olla pikkuisen osallinen tuollaisessa vanhassa miljöössä. Jään miettimään.

Kartonkitehtaan kupeessa olevan Kahvila Konttuurin nimikilpailuun meidän piti aikoinaan osallistua nimellä Pahvila. Mutta se sitten jäi. Eikä oltu siellä aikaisemmin käytykään. Voi että, miten olivat pieteetillä sisustaneet ja muistoja laittaneet esille. Kerrassaan sievää! Paljon oli katseltavaa, ja niin minä jäin suunnittelemaan, että pitäisiköhän joku päivä ihan ottaa alle Ryötönperän Nopsa Vip (Apulaisen mahdollisia kesäriiuureissuja varten hankittu käytetty fillari) ja polkaista sinne ihan vasiten pikku lounaalle, turisemaan ja historiikkeja lukemaan.

Nyt ei nimittäin voitu syödä siellä mitään, kun piti säästää mahaa iltapäivän naapurikyläilylle.

Ihmispaljoudesta huolimatta minä sain otettua muutamia tunnelmakuvia sisältä Konttuurista ja meinasin ostaa itselleni myös kannatusyhdistyksen t-paidan. Sellaisen minä käyn ehkä vielä kesän mittaan lunastamassa, niin voin sitten syksyllä työmaalla herättää huomiota. Miehen teki mieli kokeilla purupihkaa, jota sitäkin oli tiskin alla myynnissä. Minua kiinnosti käsintehdyt palasaippuat, mutta kun on entisetkin vielä käyttämättä. Yllättävän riittoisia, vaikka täällä saunotaan joka ilta.

Kun päästiin takaisin tontille, meillä oli tunti aikaa ennen kuin oli naapurissa kaffittelun aika. Minä puhuin aika paljon uudesta ämpäristäni, että mihinkähän alan sitä käyttää. On ehkä liian painava sienimetsään, liian pieni kylmävesisammioksi saunaan. Huussissakin on jo kuorikeastia. Sateenvarjotelineelle ei Ryötönperällä ole tarvetta, kun täällä käytetään kurapukuja. Roska-astiat pihalla ovat kannellisia. Ja sitä rataa.

Mies ihmetteli sangonkannattimen erikoista muotoa. Minusta ämpäri on edelleen hieno, ja otettiin tällainen esittelykuva. Eikö vain olekin? 

Kyllä kannatti jättää Konttuurissa evästelyt väliin, niin oli taas montaa sorttia naapurissa. Kyllähän minä sen kokemuksesta tiesin. Rouva tekee kaiken itse, ja meillä loppui sanat karjalanpiirakoiden kohdalla. Mykistävän hyvää. Minä sain mukaani juustokakun ohjeen ja yhden valokuvan taannoisesta keväästä, kun oltiin kutsuttu heidätkin pääsiäiskokolle. Joka oli kyllä aika kitulias.

On aina kesän huippukohtia istua rauhassa alas vierustontin ihmisten kanssa ja käydä läpi omia ja vähän muidenkin kuulumisia. He ovat tunteneet minun perheeni siitä lähtien, kun Taata tämän tontin hankki, eli 1960-luvulta asti, joten paljon riitää muisteltavaa ja aina minullekin jotain uutta perikunnan asioista paljastuu. 

Suunniteltiin Rouvan kanssa myös elokuisia kuutamojuhlia, ja jos ne pidetään, minä aion viedä puutarhavärivaloni naapuriin lainaksi. Siitä tulee ihanaa.

Naapurista kun palattiin, oltiin kaiken kaikkiaan kamalan hyvällä tuulella koko onnistuneesta päivästä johtuen. Ei siinä enää mihinkään tontin töihin haluttu ryhtyä, vaikka niitähän riittää. Jatkettiin kesän ohjelma-aikataulun suunnittelua. (On kyllä ihan hyvä, että on näitä pysähtyneitäkin ja hiljaisia kausia ilman festivaalivieraita, että jaksaa taas sitten.) 

Naapurin isäntä oli ehdottanut, että tehtäisiin kauhuelokuva Ruuhkaa Ryötönperäntiellä - kun yhtenä päivänä osuivat miehen kanssa siihen autoillaan samaan aikaan, ja aina jomman kumman pitää peruuttaa. Meillä jotenkin lähti ideointi vähän lapasesta ja kehiteltiin trilleriaihiota Ryötönperän Raparperikostaja. Otettiin siitä vähän harjoitusmateriaalia valokuvina ja kävi ilmi, että minulla on kyllä maailman surkeimmat näyttelijänlahjat, pokerinaamasta puhumattakaan.

Paremmin onnistuin Singing in the Rain -tyylissä, jossa saa olla vaan iloisen eteerinen. Nyt onkin ollut näitä sadepäiviä ja olen puuhaillut jopa sisällä. Saanut taas yhden nurkan raikastettua ja tänään toisen pariin. Kyllä välillä aion mennä uloskin tekemään jotain, mahdollisesti myös vierailen katsomassa eräitä koiranpentuja parin kilometrin päässä. Se on juuri sopiva ylimääräinen ohjelmanumero hitaisiin lomapäiviin.