Sudeetti nukkuu

Minä kirjoitan tätä salaa. Sudeettisavolainen kesävieras tuli junalla tänään ja lepää nyt rantasaunakamarissa. Minun on jo monta päivää tehnyt mieli kertoa kaikesta ja kaikenlaista. Saa nähdä, miten pitkälle ehdin tässä raportissani, ennen kuin sudeetti herää. Äkkiä: Ensinnäkin. Olen tänään löytänyt kolme neliapilaa. Minulle ne eivät varsinaisesti tuota onnea, koska löydän niitä helposti. Mutta saattavathan ne muille tuoda.

Sudeetti söi omansa. Kaksi muuta panin valokuvauskirjan väliin.

Olen haaveillut puutarhatöistä. Ja siitä, miten haen metsästä vanamomättään. Sen minä sitten istuttaisin Japanialaiseen Puutarhaan kannon taakse varjoon. Olen jo naapureiden kanssa puhunut siitä ja saanut luvan kaivella sen mättään, jos löydän. Kun koetaan metsä yhteiseksi. Kantarellipaikat jaetaan ja luvat sienihommiinkin annetaan. Näin se meillä täällä menee, mitään ei tekisi mieli ottaa metsästä ennen kuin ollaan sovittu. 

Kuka sinne metsään nyt enää menee muka, kun naapurin Rouva oli tavannut käärmeen. Tiellä tosin, mutta kuitenkin. Minä en ole niihin ollenkaan tottunut, kun olen tällä tontilla vain kerran elämässäni yhden täällä kohdannut. Vähän sen nyt huolettaa. Otanko metsään mukaan jonkun kolistimen.

Tässä mihinkään vanamo- tai puutarhahommiin ole ehtinyt. Kun paikallinen nuoruudenystävä toi eilen lainaksi peräkärryn, koska minä olin vihdoinkin päättänyt purkaa leikkimökin. Otin siitä aamupuhteikseni tunnelmakuvia (ikään kuin niitä ei olisi jo ennestään). Viimeisiä. Oli leikkimökin viimeinen aamu. Nyyh.

Perhanan tönö, kun oli alkanut homehtua. Muurahaisten toukkainen pesä paljastui vasemmasta etunurkasta, ja minun oli vaikea pidättää oksennusta. Toukkia ropisi päähän. Ja nilkkoihin. Periksi en antanut.

Sanoisinko, että harvinaisen tylsää puuhaa. Aluksi reuhasin ja koin terapeuttista voimailoa, kun revin sorkkaraudalla lautoja irti. Kaksi kolmasosaa kun olin vääntänyt, niin tuli tuska. Onneksi miehellä oli syntymäpäivä, niin oli hyvä tekosyy ottaa GinTonic. Toinenkin. Niiden jälkeen tulikin tunne, että mikäs kiire tässä on. Kun ystävä sanoi, että peräkärry voi toistaiseksi jäädä meille. (Jäteasemalle pitää viedä osa leikkimökistä.) Niin ei sitten tehtykään tänään jäteasemakeikkaa.

Minä aloin soittaa nokkahuilua. Löysin sen perikunnan tavaroista. Lapsuuteni instrumentti.

Olen minä vähän ehtinyt luontoakin tarkkailla. Kissojen kautta tosin. Heihin on tullut ihan uutta vipinää ja vauhtia, kun ovat viimeinkin tajunneet rastaiden olevan syöksylennoissaan tosissaan. Koomista on nähdä meidän vanhojen löllyköiden juoksevan saunapolkua kipikipikotiin, kun linnut kiusaavat. 

Ja sitten meille kannellaan, miten on hankalaa.

Ihan pikkulinnut tekevät uusia pesiä vissiin, kun yllätän ne jatkuvasti itseteossa kaivelemassa villoja hirsien välistä. Muka notkuvat pihan yli roikkuvalla johdolla, ja heti kun silmäni välttää niin jo ollaan seinissä nyppimässä. Äärimmäisen suloista.

Myös kissoja varten terassille jättämäni vanha karvamatto on ollut pikkuisten lintujen suosiossa. Nöyhtää haetaan.

No nyt soitti eno (ei hetkenkään rauhaa), mutta sudeetti nukkuu vielä. Ehdin kertoa senkin, että - hahaa - laulujoutsenet jäivät tänne pesimään! Heillä on neljä lasta. Ne meille esiteltiin toissailtana:

Kyllä oli vaikeaa olla hiljaa! Arkoja ovat nuo joutsenemme. Poikaset liikuttavia tietenkin. Niiden paimentamisessa oli vanhemmilla täysi työ, ja minua huvitti se totisuus. Kun poikasten kanssa meillä olisi voinut olla hauskojakin leikkejä. Vaan ei tullut lupaa isiltä ja äidiltä. Pitivät etäällä. Oikein komentavat, jos nuoriso erkanee liian kauas.

Niin. On niin paljon kaikkea. Nurmikkokin leikkaamatta. Osin laiskuuden vuoksi, toisaalta siksi että valkoapilat ovat nättejä.

Enimmäkseen ollaan iltaisin kumminkin saunottu. Oli sitä sitten saanut päivällä mitään aikaan tahi ei, niin sauna on aina yhtä tervetullut. Minulla on erikseen "puhtaan ihmisen vaatteet", joita vaalin hartaudella, enkä vahingossakaan laita niitä aamulla päälle. Kun helposti yhtäkkiä jo aamukahvin aikaan sitä tulee alettua johonkin likaiseen työhön. 

Niitä ovat esimerkiksi pottumaalla patsastelu. Yrttimaan kitkemimen. Huussilla poikkeaminen. Horsmien kitkeminen. Tiskuu. 

Perunoille on muuten tullut jokin tauti. Ei olla soitettu pottuekspertille, koska hän on lomalla Pariisissa. Huolestuisi ja menisi loma pilalle.

Sudeettisavolainen kesävieras nukkuu vielä, ja minä ehdin näköjään kirjoittaa vielä pari sanaa. Tämä on kyllä vähän tynkäraportti. Kohta alkaa sataa. Mutta se pitää kertoa vielä, että kissa keksi saunakamarin. Jos malttaisin olla hetken hiljaa, niin kuva kertoisi enemmän kuin sanat:

Kyllä hän vaikutti niin elämäänsä tyytyväiseltä, kun odotteli meitä löylystä. Että en ole katunut kissojen tuomista mökille. Tämä kaikki on ollut aika mukavaa. Arkihuolet ovat unohtuneet. Minä annoin miehelle mökkisynttärilahjaksi JöröJukan latinaksi ja syntymäpäiväfanfaarin nokkahuilulla.

Kunpa tällainen voisi jatkua vaan.

Kokemuksia tontin ulkopuolelta

Lauantaina oli paljon ohjelmaa. Tämä on vähän niin kuin raportti siitä, vaikka kamalan paljon muutakin olisi kerrottavana. Palaan piha- ja interiööriasioihin pian sitten taas.

Minä löysin arkistoista isoäidin käsveskan, kun piti jonnekin saada pikkutavarat mukaan. Lähdettiin nimittäin kylille ja markkinatapahtumaan, eli rompetorille. Tennaritkin oikein laitoin, vaikka enimmäkseen olen esiintynyt reikäkengissä kauppareissuillakin. Niinhän lomalla tehdään.

Ensin piti käydä nostamassa rahaa. Meillä on sellainen tapa, että molemmat saa omaa rahaa markkinoille ja voi ostaa mitä haluaa. Sitten käytiin kaupassa hakemassa kampoja. Niistä on jotenkin krooninen pula täällä mökillä. Ei sillä, että tässä nyt tukkaa jatkuvasti oltaisiin oikomassa, mutta kumminkin. 

Vääräkosken vanha kartonkitehdas on jo parin vuoden ajan heräillyt eloon, ja minusta on mukava kannattaa sellaista kansalaistoimintaa. Harvoin oikeastaan suostun lähtemään mökkitiluksilta yhtään minnekään, mutta kyllähän sitä nyt kerran tai pari kesässä voi jonkun pienen eksursion tehdä.

Meissä on pahasti keräilijöiden vikaa, vaikka rompetta on kaikki nurkat täynnä jo ihan omasta takaa. Minä aina markkinatilanteessa uhoan, että mitään idioottimaista ei sitten osteta. Kamalasti teki mieli lisää maitotonkkia ja kannuja. Pysyin lujana. Myös peltipurkkien kohdalla. Minä ostin seinävalaisimen porstuaan, kun siinä pimeydessä ei ole meinannut edes saappaitaan löytää. Samalta myyjältä Finelin ison emaliämpärin. Koska se oli niin sievä. 

Kun seuraavalla kojulla yksi paikallisista ekokyläihmisistä oli myymässä tuotteita, niin kannatin minä heitäkin. Myyjätärekotyttö oli kuulemma himoinnut samaa ämpäriä, joka nyt oli minun. Meinasin ostaa ranteenlämmittimet häneltä, mutta sijoitinkin villiyrttipestoon. Tarjoan sitä ehkä ensin vieraille, niin katsotaan, mitä sanoo mahat. Vai uskaltaisikohan sitä laittaa iltapalaksi makaroonien kanssa, pitää miettiä.

Voi äkkisältään tulla vatsaihmetys meikäläiselle, niin kuin aikoinaan kun horsmaa syötiin. 

Mies jumittui 1930-luvun polkupyörän äärelle. Minä kauhulla ajattelin, että jos se ilmestyy tontille pyörimään. Ei onneksi riittänyt budjetti. Huokaili isäntä vielä illallakin, että miten oli hieno, alkuperäiset osat ja kaikki. Yllätys oli se, että mies ei lopulta ostanut mitään. Yleensä meillä on toisinpäin. Minua jäi pikkuisen kaivelemaan yksi savinen säästöpossu, mutta en minä yöunia menettänyt vaikka se jäi ostamatta.

Sitten siellä oli oikea seppä takomassa pajassa. Oli ollut puhetta, että puolisokin menee kokeilemaan ja minuakin itse asiassa vähän kiinnosti. Mutta jotenkin sitten iski ujous, kun siellä oli niitä markkinavieraita taoskentelemassa ja seppäkin jotenkin niin asiallinen.

Kyllä minulla sitten hänen kanssaan pieni juttutuokio syntyi, olikin mukava ja karismaattinen mies. Ihan itse tuli juttelemaan, kun minä siellä rohkeasti valokuvasin. Ehkä hän luuli, että olen suuri journalisti. Nokea naamassa oli sepällä. Syntyjään paikallinen. Minä melkein aloin tarvita jykevää ovenkolkutinta Ryötönperälle, tai edes muutamaa koukkua. Niillehän on aina käyttöä. Mutta budjettini oli oikeastaan mennyt siihen ämpäriin. Jännittävää oli kyllä norkoilla siellä pajalla.

Samassa tilassa oli kaikenlaista huolettomasti museoitua tavaraa vanhan tehtaan ajoilta. Oli kiva, kun saattoi katsella läheltä ja hipelöidä. Ei olla täällä vitriini-ihmisiä selvästikään, ja se on hyvä. Saa yleisö näppi- ja tuoksutuntuman vanhaan aikaan. Arvostan.

Käytiin pikaisesti ihan sisällä itse kartonkitehtaassakin, vaikka se onkin meille tuttu paikka. Parina syksynä ollaan käyty siellä vähän rokkikonsertissa ja juhlimassa. Liian fiiniksi eivät ole tiloja laittaneet, ja vanhat koneetkin ovat niillä sijoillaan yleisön ihasteltavana. 

Minä jäin miettimään, että hauska juhlapaikka olisi tuo. Kun ensi vuonna esimerkiksi jos kehtaisin pitää omat pyöreät syntymäpäivät. Vaan eiköhän ole Ryötönperän tontti siihen ihan riittävä. Jotakin voisin keksiä kyllä, olisi hauska olla pikkuisen osallinen tuollaisessa vanhassa miljöössä. Jään miettimään.

Kartonkitehtaan kupeessa olevan Kahvila Konttuurin nimikilpailuun meidän piti aikoinaan osallistua nimellä Pahvila. Mutta se sitten jäi. Eikä oltu siellä aikaisemmin käytykään. Voi että, miten olivat pieteetillä sisustaneet ja muistoja laittaneet esille. Kerrassaan sievää! Paljon oli katseltavaa, ja niin minä jäin suunnittelemaan, että pitäisiköhän joku päivä ihan ottaa alle Ryötönperän Nopsa Vip (Apulaisen mahdollisia kesäriiuureissuja varten hankittu käytetty fillari) ja polkaista sinne ihan vasiten pikku lounaalle, turisemaan ja historiikkeja lukemaan.

Nyt ei nimittäin voitu syödä siellä mitään, kun piti säästää mahaa iltapäivän naapurikyläilylle.

Ihmispaljoudesta huolimatta minä sain otettua muutamia tunnelmakuvia sisältä Konttuurista ja meinasin ostaa itselleni myös kannatusyhdistyksen t-paidan. Sellaisen minä käyn ehkä vielä kesän mittaan lunastamassa, niin voin sitten syksyllä työmaalla herättää huomiota. Miehen teki mieli kokeilla purupihkaa, jota sitäkin oli tiskin alla myynnissä. Minua kiinnosti käsintehdyt palasaippuat, mutta kun on entisetkin vielä käyttämättä. Yllättävän riittoisia, vaikka täällä saunotaan joka ilta.

Kun päästiin takaisin tontille, meillä oli tunti aikaa ennen kuin oli naapurissa kaffittelun aika. Minä puhuin aika paljon uudesta ämpäristäni, että mihinkähän alan sitä käyttää. On ehkä liian painava sienimetsään, liian pieni kylmävesisammioksi saunaan. Huussissakin on jo kuorikeastia. Sateenvarjotelineelle ei Ryötönperällä ole tarvetta, kun täällä käytetään kurapukuja. Roska-astiat pihalla ovat kannellisia. Ja sitä rataa.

Mies ihmetteli sangonkannattimen erikoista muotoa. Minusta ämpäri on edelleen hieno, ja otettiin tällainen esittelykuva. Eikö vain olekin? 

Kyllä kannatti jättää Konttuurissa evästelyt väliin, niin oli taas montaa sorttia naapurissa. Kyllähän minä sen kokemuksesta tiesin. Rouva tekee kaiken itse, ja meillä loppui sanat karjalanpiirakoiden kohdalla. Mykistävän hyvää. Minä sain mukaani juustokakun ohjeen ja yhden valokuvan taannoisesta keväästä, kun oltiin kutsuttu heidätkin pääsiäiskokolle. Joka oli kyllä aika kitulias.

On aina kesän huippukohtia istua rauhassa alas vierustontin ihmisten kanssa ja käydä läpi omia ja vähän muidenkin kuulumisia. He ovat tunteneet minun perheeni siitä lähtien, kun Taata tämän tontin hankki, eli 1960-luvulta asti, joten paljon riitää muisteltavaa ja aina minullekin jotain uutta perikunnan asioista paljastuu. 

Suunniteltiin Rouvan kanssa myös elokuisia kuutamojuhlia, ja jos ne pidetään, minä aion viedä puutarhavärivaloni naapuriin lainaksi. Siitä tulee ihanaa.

Naapurista kun palattiin, oltiin kaiken kaikkiaan kamalan hyvällä tuulella koko onnistuneesta päivästä johtuen. Ei siinä enää mihinkään tontin töihin haluttu ryhtyä, vaikka niitähän riittää. Jatkettiin kesän ohjelma-aikataulun suunnittelua. (On kyllä ihan hyvä, että on näitä pysähtyneitäkin ja hiljaisia kausia ilman festivaalivieraita, että jaksaa taas sitten.) 

Naapurin isäntä oli ehdottanut, että tehtäisiin kauhuelokuva Ruuhkaa Ryötönperäntiellä - kun yhtenä päivänä osuivat miehen kanssa siihen autoillaan samaan aikaan, ja aina jomman kumman pitää peruuttaa. Meillä jotenkin lähti ideointi vähän lapasesta ja kehiteltiin trilleriaihiota Ryötönperän Raparperikostaja. Otettiin siitä vähän harjoitusmateriaalia valokuvina ja kävi ilmi, että minulla on kyllä maailman surkeimmat näyttelijänlahjat, pokerinaamasta puhumattakaan.

Paremmin onnistuin Singing in the Rain -tyylissä, jossa saa olla vaan iloisen eteerinen. Nyt onkin ollut näitä sadepäiviä ja olen puuhaillut jopa sisällä. Saanut taas yhden nurkan raikastettua ja tänään toisen pariin. Kyllä välillä aion mennä uloskin tekemään jotain, mahdollisesti myös vierailen katsomassa eräitä koiranpentuja parin kilometrin päässä. Se on juuri sopiva ylimääräinen ohjelmanumero hitaisiin lomapäiviin.

Loma-arki?

Hissukseen juhannuksen asetelmien poissiivoilua olen suorittanut. Haikeinta oli luopua Apulaisen eli Juhannusniittykeijukaisen keräämästä juhlakimpusta. Piti alkaa muistella taas sitä, miten täällä mökillä oikeastaan vietetään niin sanottua loma-arkea. Mitäs rutiineja sitä olikaan. Vai oliko niitä. Sellaisen ajattelemiseen siivoaminen on mitä parhain keino.

Tiskailla aina satsi kerrallaan. Kuivailla kulhoja ja mukeja paikoilleen. Siirrellä asioita takaisin kotikokoonpanoa silmällä pitäen. Ei tarvitse kahvien ja kaiken olla niin esillä, kun on itsekseen tahi puolison seurassa vain. Enimmäkseen olen pysytellyt "yläpihalla" päärakennuksen tuntumassa, kun jotenkin olen halunnut pitää rannassa matalaa profiilia juhannuksen melskaamisen jälkeen.

Olen iltaisin käynyt saunalla vain pikapesulla.

Minä pohdin, mitä mahtaa naapurirannan kalamies miettiä. Ei varmaan tullut juhannuksena sintin sinttiä tästä järvenpohjukasta. Nyt minäkin vasta uudelleen kuulin hiljaisuuden, on sekin ihanaa. Paitsi että linnut laulavat yllättävän paljon taas. On vissiin nuoriso kuoritunut munistaan ja pitää niitä neuvoa koko ajan. 

Joudunkohan oikeuteen tästä salakuvasta. Tai juhannusmetelistä.

Eilen kun ruumillisen työn kaipuussani siivoilin vähän Japanialaista Puutarhaa, niin tuli kyllä sellainen olo että nyt on karhu tai vähintäänkin ilves metsässä. Kauhea kraakunta ja huuto. En minä silti paennut sisälle. Sen verran kiinnosti. Näin lopulta äänien lähteet. Korpeilla ja lokeilla oli tilanne päällä. Kyllä muuten lähtee ääntä. Jos en olisi ollut tilanteesta täysin ulkopuolinen, niin olisin minä sillä huudolla ymmärtänyt nöyrästi paikkani. Olikohan lokki korpin pesällä varkaissa tai toisinpäin.

Naapuri kun oli poikkeamassa raparperinhaussa, niin pihamaan yli lensi neljä kurkea. Mihin nekin nyt olivat muka matkalla? Ei tässä mikään muuttoaika vielä ole.

Vaikka sehän on nyt hyväksyttävä, että minun lempivuodenaikani on ohi. Siitä sen tietää, kun sireeni ja muut ovat jo kukkiensa kanssa kuihtumisvaiheessa. Nythän siinä on toisaalta se hyvä puoli, että voin huolettomammin raivata tontille levittäytynyttä niittyä pois, kun alkaa kohta oikeastikin niittoaika. Ja onhan tuolla vielä nuppujakin. Varjopaikan akileijoissa ja päivänkakkaroissa. Kiva.

Kissat liikuskelevat aika vapautuneesti, kun ei ole vieraita. Mitä nyt näin kuumassa ja painostavassa säässä jaksaa käpälä ylipäänsä liikahtaa ruokakuppien ja lepopaikkojen välin kulkemisen lisäksi. Linnuista he eivät erityisemmin piittaa, vaikka rastaat tekevät uhkaavia syöksylentoja heidän suuntaansa ja talitintit (joilla tänään on ollut jotain poikkeuksellista asiaa mökin terassille useaan kertaan, vaikkei siinä tietääkseni ole pesää) ovat jotenkin erityisen ihmeissään näistä karvaeläimistä. 

Lintujen varoitushuudoista voin päätellä, onko kissoja pihalla vaiko sisällä. Ovi on ollut niin paljon auki heidän vuokseen, että jouduin eilen investoimaan sellaiseen erikoiseen kärpästarraan. Ei ole mikään esteettisyyden ylistys, kun on teipillinen kärpäsenruumiita ikkunassa. Vaan pakko se oli. Muuten ne siivekkäät pörräävät kaikki yöllä ihmisen naamassa ja hermo menee.

Hän on Heljä.

Olin muutenkin valinnut yölukemisekseni jostain syystä todella epäkiinnostavan dekkarin, ja olin aika turhautunut jo lähtökohtaisesti siis. Ensi yönä olen viisaampi. Talo täynnä kirjoja, ei voi olla niin vaikeaa.

Loma-arkirutiineihin olin ajatellut lisätä itseäni kiinnostavien iltaelokuvien katselun televisiosta, jos ei ole muuta tähdellistä. Eilen tuli Beck ja minun piti tälläytyä heti kymmeneltä katsomaan, kun Gundvald on niin ihana. No eihän siitä mitään tullut, meillä oli episodi rannassa. Pääsin sentään vielä jyvälle puolivälin jälkeenkin. Olin vissiin nähnyt leffan ennenkin.

Tumppi-kissan piti ehdottomasti nähdä mikä rantaheinikossa heilui. Määrätietoisesti hän sitten terassilta sinne lähti ja minä perässä ihmettelemään ja tarpeen tullen häätämään linnunpoikia tai vastaavia pois.

Ei voi olla villieläimen lapsi niin uuno, ettei tajua varoa kun ihminen ja kissa yhdessä römistelevät rantaan. Pakko hänen on olla kuuro, sokea tai jotenkin yksinkertainen. Siinä kaikessa tyyneydessään järsi kantoa heinikossa, vaikka me toljotettiin vieressä. Minä vieläpä siihen sanomaan - aika lujallakin äänellä - että kannattaisi nyt lapsi hyvä poistua maastoon, ennen kuin Tumppi keksii vaistonsa. Siis muunkin kuin aavistuksen laiskan mutta sinnikkään uteliaisuuden.

Ei. Minä puutuin luontoon ja nappasin kissan kainalooni. Kun en minä sitä draamaa olisi halunnut kokea, vaikka toisaalta, mikseivät nuo nyt olisi voineet vähän osaamistaankin mitellä. Irrota siinä sitten oravanpoikaa kissan turkista, ei kiitos. Jotenkin se lapsi siitä vihdoinkin ymmärsi, että jotain tapahtui. Ja loikki saunan alle. Vaikka Tumppi suostui maukumaan vasta puolivälissä saunapolkua. (Yritti vissiin olla hiljaa, jos orava jäisi odottamaan häntä takaisin.)

Kun kissa sitten palasi tarkistureissulle, kyllä oli minulle ehkä aavistuksen loukkaantunut. Ei ollut huomaavinaankaan ennen kuin vasta yöllä, kun kävi sängyssä hetken kehräämässä ennen kuin tuli liian kuuma. 

Hän osoitti mieltään ja kosti emännälle juomalla järvestä. Pidä vesi- ja ruokakippos, saakelin holhoava tantta. Niin minä luulen hänen ajatelleen. Vaan mistäs noista tietää.

No ilman rantaepisodia minulta olisi jäänyt ehkä illan valospektaakkeli näkemättä, kun olisin vain huokaillut Gunvaldin sinisiä silmiä sisällä. Ilma on nyt ollut niin kosteaa, että illalla valo joutui siivilöitymään sumupisaroiden läpi. Kyllä sitä kannatti ihailla ja taas eri kulmista tallentaa.

Tänään olen jatkanut slow life -tyyppistä siivoilua. (Muotia.) Mökillä se tarkoittaa, että yksi nurkka kerrallaan ja sitten vapaus. Tuli hinkattua keittiön lattia pikkusienellä ja käännettyä matosta puhtaampi puoli esille. Piilossa olevan mikroaaltouuninkin pesin. Likainen oli se. Hävettää. Sillä lounaitansa lämmittelevät vain kesävieraat, joten ei ole minun tullut pahemmin sisälle kurkittua. 

(Minähän en juurikaan mökillä lounastele, tai jos syönkin, niin kylmänä ruokani. Kuulun niihin, jotka laihtuvat lomalla ennemmin kuin lihovat. Illalla myöhään on vasta ateria. Joskus aamulla on pakkopuuroa, että tietää syöneensä. Joskus onneksi on kunnolla nälkäkin. Jos on puuhastellut.)

Sitten päätin "pestä" astiapyyhkeet. Liotin ne toluvedessä ja huuhtelin sadevedessä. Vaihdan kaapissa olevat tosipuhtaat tilalle vasta sitten, kun taas tulee vieraita.

Mökkisiivoilu lähes poikkeuksetta katkeilee aina jonkin sortin löytöihin tai muisteloihin. Ukkosen ajattelemisen ja siihen henkisen varautumisen lisäksi tutkin siivouksen lomassa ihan vähän vain yksiä viimeisimmistä löydöksistäni. Perikunnan ikivanhoja muistoja epäloogisissa järjestyksissään löytyy mitä kummallisimmista paikoista.

Talletin nyt kirjoituspöytäni sisälle yhden läjän pienestä puulaatikosta, koska laatikko sai paikan jatkojohdon korokkeena. Hauska oli pikaselailla löytöjä, jos tulee se paha ukkonen voin sitten yrittää vaikka uppoutua niihin. Mies on kyllä matkalla takaisin tänne, mutta ei hänkään ukkoselta suojaa. Olen myöskin ladannut puhelimen, että voin sitten vaikka soitella paniikkipuheluita ympäriinsä.

Suhteeni ukkoseen on ristiriitainen. Tykkään ihan älyttömästi, mutta pelkään vielä enemmän. Katsotaan, mitä seuraavat vuorokaudet tuovat tullessaan. Hui.

Ikuisuuden kestänyt taidepläjäys

Mistä alkaisin. No. Ensinnäkin täysin tavoilleni poiketen esittelen nyt tässä episodissa ihmiskuvia. Ei ole tässä ehtinyt pahemmin kukka- tai asetelmaotoksia näpsiä. Sen verran on ollut kokonaisvaltainen keskikesän juhla, voi herranjestas sentään. Milloinkahan olen nauranut yhtä paljon, en muista. Silmärypyt syvenee tästä tällaisesta, vaikka onkin ollut vain iloista.

Lukuisilla drinkeillä ja auringossa siristelyllä voi toki olla osuutta siihenkin asiaan, että peilistä katsoo uupuneen näköinen Ryötönperän Ruhtinatar.

Tänä vuonna oltiin päätetty, että juhlistetaan kesää vain kaikkein läheisimpien kanssa. Niitäkin on näköjään aika paljon, vaikka eivät kaikki olleet paikalla. Ei kyllä enempää olisi mahtunutkaan. Suurperheestä voisi puhua, jopa. Siinä kun sitten yhdistävinä tekijöinä läheisyyden lisäksi vaikuttavat pitkät yhteiset historiat, kokemukset ja päällepäätteeksi mielenkiintoinen huumorintaju, niin hysteeristen päivien ainekset olivatkin kätevästi kasassa.

Onneksi oli pari päivää aikaa ennen muun seurueen saapumista, niin ehdin tehdä kesäpesät Kulttuuriaittaan ja saunallekin. Siitä se sitten lähti.

Juhannusaattona Sisustuguru luopui hetkeksi tehtävistään taulujen asettelelijana ja teki juhlapäivän rituaalien tarkistuslistan oikein. Neljältä alkoi työt, lähinnä ruokailun valmistelu ja sauna. Koska kuudelta piti olla kaiken valmista. Ennen lipunnostoa oli virallisen juhannuskuvan ottaminen:

Sitten juhlava lippurituaali, ja tänä vuonna Sommartiden-laulukin oikein kajahti. Yleensähän se on soinut tontilla aika vaisusti, kun monella on ujo ruotsi. Lippu muistettiin seuraavana iltana myös laskea, ja siihenkin liittyi pientä performanssia. 

Pianhan tällä tontilla on niin paljon perinteitä, ettei muuta ehdi tehdäkään kuin niitä ylläpitää. Onneksi juhannus on vain kerran vuodessa.

Lippu kun oltiin saatu salkoon, oli Pääjuhannusruusun kastajaiset. Juhlava hetki sekin.

Ruokana oli kolme salaattia ja grillausta. Hyvää mutta yksinkertaista, ei tullut kovin raskasta ruokahässäkkää. Niitäkin on nähty. Tänä vuonna syötiin rennosti kaikkina päivinä, ja eilen enää sitä mitä kaapista löytyi. Jäi enemmän aikaa hullutteluun, siispä.

Mies jotenkin rakastui "Anttila nyt ampaisee" -asuunsa, eikä luopunut siitä ennen kuin oli molskinut se päällä järvessä asti. Siitä kyllä irtosi niin härskiä huumoria, en pysty kertomaan. Kuvista näette, ihan pakko näitä on jakaa. Sääli, jos yleisö olisi turhan rajallinen:

Viattomia naisia saalistavia vesihiisejä. Ei tullut naurusta loppua. Rajasin itseni pois kuvista, koska löhnötin etualalla karmeissa kesälökärihousuissa. Olin jo vaihtanut mekon pois. Napa oikein paistoi ja lasi kourassa tietenkin piti siinä laiturillakin maata. 

Juhannuspäivänä haettiin junalta loput seurueesta. Onneksi asemalla ei ollut montaa ihmistä meidän lisäksemme, sillä pitihän siitäkin tehdä oikein numero. Meillä oli kesähatut päässä, nimikyltit saapujille ja Helmikaaran tuulilasissa luki Festivaalikuljetus. Raparperimehudrinkeillä toivotettiin kyydittävät tervetulleiksi ja minä pidin koko toimituksen ajan ajohanskoja käsissä, koska se tuntui hauskan viralliselta. 

Täytyihän sitä nyt KakkaHuussikonsultin ja Saunanoikojan saapumista kunnioittaa. On aina yhtä ihanaa saada heidät Ryötönperälle, vastaanottamisessa tuskin voisi tehdä ylilyöntejä.

Kauheasti oli kerrottavaa siitä juhannusaatosta niille myöhässä tulijoille. Että Suuri juhannusmysteerikin oli. Kuka oli antanut eteenpäin Sisustusgurun puhelinnumeron, johon takapihalle telttansa kanssa leiritynyt Nuuskamuikkunen lähetteli aamuneljältä kaihoisia lemmentekstiviestejä. Hih.

On laulettu. Rummutettu kiukaanrämää kesäyöhön. Poskivalssia tanssittu. Rakastettu. Lausuttu runoja. Kirjoitettu runoja. Pidetty aika hemmetin monta puhettakin. Käännetty musiikkilyriikkaa lausuen suomeksi. Vähän muillekin kielille. Minä käänsin mm. toissaeuroviisujen voittajalaulun, Euphorian. Ja muiden piti arvata, mikä biisi. Suomensin sen Hurmioksi ja eniten tulkkauksessani herätti hilpeyttä se, miten halusin sanoa eternal piece of art.

Mielestäni ikuisuuden kestävä taidepläjäys on varsin toimiva suomennos.

Tämän kuvan nimi on "Kauhankohan tää juhannus oikein kestää?"

On haisteltu huussia. Estelyistä huolimatta Huussikonsultti ja Mysteerimies telttailija tyhjensivät huussin ja tulipa sitä samalla vähän remontoituakin. Minä siis istuin persauksillani portaalla, vaikka omaa huussiani tyhjennettiin. Onko se kesävieraiden homma? Ei kertakaikkiaan, itse pitäisi ihmisen omat kakkinsa kärrätä, sontansa siirrellä. 

(Vähän on kalevalamittaakin täällä kuultu.)

Huomenna käyn kylillä ostamassa huussiin lisää imeytysturvejutskaa.

Vaan nyt. Nyt minä olen täällä ihan keskenäni kissojen kanssa. Mieskin lähti käymään kaupungissa. Itse poistun sinne piipahtamaan vasta kahden viikon päästä. Hiljaista on. Minä tässä suunnittelen, että mikä olisi seuraava siirto. Istumista nyt on ainakin tullut harrastettua ihan riittävästä näinä päivinä. Vartalo kaipaa jo asiallista toimintaa. Kyllä minä eilen jo melkein meinasin jatkaa Japanialaisen Puutarhan raivaamista, kävin siellä jopa kivellä seisomassa. Ruusutarhallakin olisi hommaa.

Kissat ovat saaneet uuden yhteislempinimen Suuret Viidakkokissat. Heistä toinen on tehnyt pesän makuuhuoneen kaapin alahyllylle perintötekstiilien taakse. Hän oli hyvin pöyristynyt kun oli yhtenä yönä unohtunut ulos. Toinen nukkuu koko yön omassa korissaan ja odottaa, että minä herään. Kumpikaan ei ole vielä keksinyt, että ulkonakin voi käydä huussiasioilla. Tärkeänä toimitetaan ne yksityisesti sisällä hiekkalaatikkoon.

Kaikki pelkoni heidän katoamisestaan saattoivat siis olla turhia. 

Kivat kaverit ne täällä ovat, varsinkin nyt kun jäin mökille toviksi yksin. Ei niillä tietenkään yhtä hauska huumori ole, kuin ihmisystävilläni. Vähän on kaihoisa mieli kyllä, kaiken tämän ilonpidon jälkeen, täytyy myöntää. Mutta nautin minä tästä rauhallisuudestakin, jotenkin vasta nyt olen tajuamassa, että totta tosiaan, tässähän ollaan lomalla. Pitäisköhän lähteä lämmittämään vaikka sauna.

Hyötykasvirintamalla

Taiteellinen yksityiskohta huussista.
Ei liity hyötykasveihin mitenkään.

Olen kylläkin nyt kaupungissa käymässä, mutta kun kerran ajatuksissa koko ajan maalla, niin voin minä yhtä hyvin lausua muutaman sanasen hyötykasvirintamakuulumisista. Tiedän, että joitakin se saattaa kiinnostaa. Ehkä jopa enemmän kuin loputtomat laverteluni auringonlaskuista ja erilaisista hajuista. Tai kissa-angsteista. Tai tyhjänpäiväisistä somisteluasioista. Tai kukkasista, joista ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. (Onko sellaisia?)

Eniten minulle - jostain syystä - tuotti iloa se, että ruohosipuli oli kertakaikkisen voimissaan! Hän kukki. Kyllä kannatti keväällä suojella häntä sillä kanaverkkohäkkyrällä. Varmaan nyt joku ekspertti neuvoisi heti nyppimään kukat pois, että kasvattaa enemmän vartta. Minä annan niiden olla vielä hetken. Taitoin vain yhden talteen tuvan kirjoituspöydälle, että voin sitten talvella sitä hipelöidä kun iskee kaiho.

Kasvimaalle viljellyt ruohosipulinsiemenet sen sijaan olivat kasvattaneet vain vaatimattomia haivenia. Vähän niin kuin lapsen tukkaa. Saas nähdä, kasvaako heistä mitään.

Perunat olivat myös melko pontevan oloisia. Niitä olisi tosin pitänyt poissaollessamme mullata, että keskittyisivät enemmän mukuloiden kuin varsien tuottamiseen. Tulee sitten ehkä vain pikkuiset syysperunat. Minä kitkin neljästä rivistä kaksi, ja sitten loppui into. En myöskään esittele perunoita nyt täällä valokuvassa, kun jotenkin - no jotenkin vaan - ovat vähän mielikuvituksettoman näköisiä, vaikkakin hienot rivit, en minä sillä. Kompostissakin oli alkanut yksi peruna kasvaa. Että ei sen kasvualustan aina tarvitse kovin kummoinen kai olla.

Miehen vaalimat ja esikasvattamat papuset olivat kasvaneet pituutta yllättävän vähän. Mutta kukkasia sitäkin enemmän, ja niistähän ne pavut käsittääkseni syntyvät, että voi olla hyväkin trendi tämä tällainen. Minä otin huussin portailta käsin vähän kehnon kuvan heistä, oli niin pilvistäkin eilen, että ei se houkutellut erityisemmin ainakaan papujen muotokuvaukseen. Mutta onpahan nyt tästäkin vaiheesta joku muisto, jos vaikka tontin yli käy trombi eikä heitä sitten enää ole.

(Miehen suoraan maahan viljelemät leikkopavut, vai ruusupavut, mitkä lie, olivat kyllä aika säälittävän kokoisia. Varsinkin kun ympärillä kohoaa se mahtipontinen tiipiihäkkyrä odottamassa, kuinka pavut sitä pitkin kipuavat. Ei niistä enempää.)

Tänä vuonna Ryhtimaalle laitettiin ensimmäisen kerran ikinä myös rivillinen salaattia. Oikein on kaunis ja raikas rivi. Sen ympärystän minä kitkin hartaudella niin, että vieressä kohoava pikkuisten tillien armeija erottui sekin selkeämmin. Veikkaan, että juhannusvoileivissä tulee olemaan rapsakkaa salaattitäytettä ja uusissa potuissa oman maan tillihöyste. Vähänkö tässä alkaa olla omavarainen olo.

Kiitos blogiystävä Keskeneräiselle, joka opetti että tontillamme kasvaa humala. Minähän luulin, että se on joku metaforfoosin kokenut villiintynyt köynnösvadelma. Oppia ikä kaikki. Niin, ajatella jos minunkin humalani on jäänne siitä, että kaikkien - kaikkien - oli lain mukaan pakko viljellä humalaa pihalla. Sillä vissiin turvattiin valtakunnan oluet, sahdit tai jotain. Minulla on vielä kesken sen suunnittelu, että mihin meillä aletaan käyttää tuota aika erikoista pihahumalaa.

Talo, jonka puutarhassa ei kohonnut humalasalkoa, ei ollut talo eikä mikään. Siis historiassa. Minä päätin pitää yllä perinnettä. Silläpä tehtiin humalatiipiin viereen vielä toinenkin häkkyrä. Löysin nimittäin maasta luikertelemasta vielä aika paljon lisää humalaa ja ohjailin sen nyt kiipeilemään jotenkin hallitummin. 

Varsinkin kun hän on edellisinä kesinä keksinyt kiivetä pitkin isosta koivusta revennyttä ja repsottavaa oksaa. Se on niin korkealla, että minä en keväällä ylettynyt repimään sitä kokonaan pois. Ja nyt en enää voi, kun siellä mutkassa on rastaan pesä. Parempi olisi, jos humala nyt pysyisi oksasta poissa, ettei kesken kaiken irtoa koko karahka ja tupsahda pesä lintuineen maahan.

On vähän sellainen intuitio, että ensi viikolla mökille pääsevät kissat tulevat kokemaan muutaman rastaiden hyökkäyksen, mikäli tipuset eivät ole vielä ehtineet muuttaa metsään. Minusta vaikutti siltä, että emo vasta hautoi. Kun otin todistusaineistoa kameraan, niin hän ystävällisesti päätti vaihtaa asentoa ja pyllistää. Miten nuo rastaat ovatkin aina jotenkin itseriittoisia.

Tontin ja metsänreunan välimaastossa on Ryötönperän lupiinikeskittymä. Tämä kukkanenhan jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta minusta se on ihan kelvollinen hyötykasvi nätteytensä takia. Helpommallakin pääsen, kun en edes yritä siitä eroon, pidän vain pikkuisen ruodussa, ettei se kiusaa liiaksi niittykukkia. 

(Tänään on muuten luonnonkukkien päivä, onnea vaan kaikille kukkasille!)

Jotenkin heillä on kyllä mielestäni ihan oivallinen harmonia. Liiterin takana horsmat. Lupiinit toisella puolella tonttia varjommassa metsänreunassa ja Kulttuuriaitan niityllä eri kukkaset. Viime vuonna toin kylläkin kaksi lupiinijuurakkoa talon itäseinustalle, ja saa nyt nähdä teinkö siinä isonkin virheen. 

On sitä elämässä ehkä suurempiakin huolenaiheita, vaikka toki toivoisin että ne pysyisivät poissa, että voisin kevein mielin keskittyä vain puutarha-asioihin.

Ja sitten ruusut. Runsas vuosi sitten niitä pikkuisen intuitiolla leikkelin. Joko tein jotain väärin tai sitten pistän sateen syyksi sen, että kukinnot mätänivät nuppuihinsa. Kyllä se oli vähän kurjaa. Vaan nyt on tilanne aivan toinen, ja kukoistavat niin etten muista ikinä nähneeni. Löydän aina vain lisää ruusuja mitä ihmeellisimmistä paikoista.

Eilen aamulla kun odotin monta tuntia että muut heräävät, niin perkasin Ruusutarhaa hellästi mutta määrätietoisesti niittykukista - vain sen verran, ettei ruususten tarvitse kamalasti kilpailla auringon huomiosta. Nythän osa pensaista on jo kasvattanut tosi pitkiä varsia, joita minun ehkä pitäisi jollain tavalla tukea. Aion levitellä syksyllä ja keväällä sitten vielä enemmän haketta ruusujen juurille, koska nyt kylläkin olivat ainakin metsäkurjenpolvet ihan tyytyväisenä nousseet oksasilpun läpi ihan kiinni ruusuihin.

Metsänreuna näytti ihan sadulta, kun siellä yksinäinen vanha ruusupuska kuusentaimien vieressä kertakaikkiaan aloitteli kukintaansa. Nuppuja ihan älyttömästi. Jatkan hänen seutunsa siivoamista heti seuraavaksi, eilen keskityin enemmän keskeisemmällä paikalla tuoksuviin puskiin.

Minä olen aina eniten tykännyt valkoisesta juhannusruususta, mutta kyllä nyt nämä vaaleanpunaiset prinsessaruusut saivat viimeistään oman paikkansa sydämessäni. Tuli suorastaan vähän nolo olo, kun reuhasin heidän juurellaan maalituhruisessa flanellipaidassa ja mökkihousuissa, joista on vetskari rikki. Olisi pitänyt vaihtaa jotain romanttisempaa ylle, se olisi ollut Heidän Prinsessuutensa arvon mukaista.

Vähintä mitä olisin voinut tehdä olisi ollut edes naisellisen kesähatun tällääminen päähän. Ei ole yleensä kuninkaallisia palveltu paljain päin. 

Nythän ruusuillani on yhteinen yleisnimi Ruusutarha. Harmaantunut puukyltti tönöttää arkisesti "pääjuhannusruusun" juurella. Koska pääjuhannusruusuun on tässä vuoden aikana kiinnittynyt yksi tarina, niin hänet tullaan luultavasti juhannuksena kastamaan Teuvoksi.

Niin tänä kesänä voisin ehkä nimetä muitakin ruusukeskittymiä yksityiskohtaisemmin. Esimerkiksi se metsänreunan satukohta voisi olla vaikka Prinsessalaakso. Sitten on Ruusukivet erikseen. Keväällä nimittäin kaivoin niittykasvuston alta ruusujen luona olevia kiviä esille ja nyt eilen taas ne alkoivat näkyä siivoiluni tuloksena. 

Voi olla, että Ruusukiville tulee myös joku lyhty tai muuta vastaavaa. Katsotaan. Minä näen nyt uniakin näistä asioista ja kaupungissa hoidettaviin arkisempiin on tosi vaikea keskittyä. Pakko vaan pari päivää kestää, vaikka kuinka olen lomalla. Sitten takaisin ruusujen pariin.