Italiassa

Jo marraskuussa pimeyden tultua alkoi se tuttu ja tolkuton Italia-keittokirjan pläräys. Eivät tainneet kaverit tietää, miten hyvä lahja sekin kirja aikoinaan oli. Siinä kun kerrotaan kuvien kera kaikenlaista välimerellistä muustakin kuin ruoanlaitosta. Pääsee ihminen sitä lukiessaan vähän niin kuin pois täältä. Poikkeuksena edellisiin kaamoksiin sain kuitenkin inspiraation alkaa harjoitella ruokaohjeita myös käytännössä. Mikä lie keski-iän merkki sekin. Moni sössöjäni maistellut voisi olla sitäkin mieltä, että olisi kannattanut jättää ihan vain lukemisen tasolle koko touhu. Sen verran vetistä oli polenta, ja täytetyt tomaatit pistävän makuisia lötköjä lättyjä. Mutta se tekemisen meininki, puutarhavärivalojen virittely olkkariin, pihalyhtyjen sytyttely ynnä muu oheistoiminta oli kieltämättä jo sinänsä palkitsevaa. Tuntui melkein kesältä.

Nyt tammikuussa ymmärsin kaipaavani marraskuusta ainoastaan tätä Italia-hommaa. Armosta läheisiäni kohtaan säästin pastan ja raviolien tekemisen opiskelun sellaiseen hetkeen, kun olin vain kissojen kanssa kotona. Antaumuksella yövuoronjälkeisessä hurmoksessa harhailin jättikoomarketin juustohyllyjen välissä etsimässä ricottaa tietämättä miltä se varsinaisesti edes näytti. Onneksi on myyjättäret. Kotona raastoin sitruunankuorta, freesasin (mitä se lopulta ikinä tarkoittaakaan) pinaattia ja vasiten lämmitin kulhoa pastataikinaa varten. Vain huomatakseni, että kyllä sitä kumminkin on kätevämpi vaivata suoraan pöydällä, niin kuin italialaiset nonnat tekevät.

Melkein kaikki tv-kokit siemailevat viiniä ruokaa valmistaessaan. Oli se minullekin kätevä tekosyy ottaa pari lasia siinä raviolimateriaalin ääressä tunnelmoidessani. Pastakoneen esille nostaminen oli lähes juhlallista, kunnes se vääntö alkoi. Olin tehnyt taikinan ohjeen mukaan. Sitä oli aika paljon. Ensimmäisen veivauksen kohdalla ymmärsin, että satsista tulee ainakin 20 levyä. Tai siis myttyä, koska se ”levy” tursusi alustalle itseensä liimautuviksi laskoksiksi. Yritin rypistellä niiden sisälle sitä saamarin täytettä. Tuloksena oli kolme ehjää raviolia ja muutama kalapullan näköinen tekele. Pikkuisen hermostutti ja laitoin loput taikinasta ja täytteestä jääkaappiin. Join vähän vielä lisää viiniä ja aloin raportoida asiasta facebookiin. Kuvittelin taas tietenkin, että ystävieni lauantai on jotenkin vajaa, jos ei siihen sisälly uutista meikäläisen raviolifiaskosta.

Vähänpä tiesin itsekään. Seuraavana päivänä seesteisin mielin kaulitsin pastataikinaa kapustalla ja askartelin todella kauniita raviolityynyjä. Oikein hekumoin ajatuksella, miten sitten illalla ne keitettyinä ovat puolison lautasella sitruunavoipersiljakastikkeen alla, tuoreella parmesaaniraastella höystettynä tietenkin. Keittämisen ajankohdan tultua ymmärsin, että käsissäni oli iso raviolityynymöykky, josta repimällä sai pinaattiricottasotkuisia riekaleita. Jotenkin siinä hetkessä tuntui, että olisin voinut kaamosahdistusta karkottaa kuitenkin ihan perinteisellä ulkoilulla. No, riekaleet kävivät roskiksessakin välillä, mutta lopulta keitin niitä, koska jotain ruokaa oli saatava. Eihän se periaatteessa pahaa ollut niinkään, ja kastike oli loistavaa.