Mikä siinäkin on, että heti uuden vuoden jälkeen sitä ihminen ikään kuin alkaa elää keväässä. Pakkassää on rapsakasta ja raikasta Helsingissäkin. Tulee ihasteltua keskipäivän valoilmiöitä. Mikäli nyt sattuu olemaan ulkoilemassa. Vähän ärsyttää kun tulee sitten se suojakeli. Tekee heti mieli iloita, että talvi on ohi, valon aika alkaa, on juhla ja lintujen laulu. Ja sitä rataa. Mitä varten pitää ihmisen vanheta niin, että ei loskakelistäkään voi iloita? Ihan sanoo sisäinen möreä ääni (vrt. Jim-kanavan tunnarimiesääni), että kyllä se takatalvi sieltä vielä tulee. Tietäähän sen nyt kuka tahansa, jumalauta, keskellä tammikuuta. Siinä ei viime vuonna hankitut romanttiset haisaappaat paljon mieltä ylennä. Vaikka mukavahan niillä on cityssä elvistellä ja suojateiden lätäköissä loiskutella. Jotain iloa tässäkin pimeässä ajassa.
Puhumattakaan rintamamiestaloasumisen ihanuudesta ja sen pienestä Puutarhanurkasta. Viime vuodesta oppineena osasin tulkita katon lumikinosta yllättävänkin tottuneella tavalla. Ylihuomiseksi oli luvattu suojakeliä, joten tiesihän sen heti, että siellä kauniiden jääpuikkojen alla se pirullinen vesitaskun paikka kytee ja ulkoeteinen on pyhänä taas surffilautaa vailla. Onneksi on ystäviä. Tilasin niistä pari lumenpudotustalkoisiin. Että on sitten sitä henkilökuntaa, jos pudottaja meinaa kuristua savupiipusta roikkuviin valjaisiinsa. Yksi soittaa 112 ja toinen ottaa valokuvia. Kolmas elvyttää.
Lumenpudotus esti totaalikatastrofin. Ei ihan tullut Nooan arkkia tästä talosta. Vain kohtuullisesti (jos niin nyt voi sanoa, kun on talon rakenteet kyseessä) ropisi pisarat väliovenkarmista. Seuraavana päivänä vesi oli turvottanut oven melkein umpeen, jos se nyt ketään kiinnostaa. Ulkoeteisen räsymatto oli ihan viledana vaikka parilla alusastialla ynnä pyyhkeellä oli saavutettu jonkinlaatuinen kuivuuden illuusio. Kuistin ikkunat kosteudesta sumeina. Yleensä heittäydyn tällaisissa tilanteissa hysteeriseksi. Mutta en jaksanut enää siinä pienenä ihmisenä kaamoksen maailmankaikkeudessa välittää. Katsoin telkusta, miten Anthony Bourdain oli maailmalla Sardiniassa. Ihan ikävä tuli sillekin saarelle. Jollain tasolla oli vapauttavaa antaa puolison toivorikkaana hakata katolla vielä sitä märkää jäätä, kun itse haaveissani siemailin mirtoa. Normaalisti seison pihan nurkassa lumihangessa ja huudan, jos joku on katolla. Niin kuin se mitään auttaisi. Valppaus on olevinaan puoli turvallisuutta. Vähän niin kuin autossakin tulee poljettua sitä apukuskin puoleista tyhjyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti