Olen jälleen aloittanut jokakeväisen Tiimareissa harhailun. Mieli on jo keväässä ja oikein ajoitetulla optimismilla saattaa illan tahi aamun hämyssä erottaa sitä kaunista valoa, joka niin olennaisesti välivuodenaikoihin liittyy. Vähän huolettaa se, että City-käytävässä tai Oulunkylän pikkutiimarissa epäilevät pian myymälävarkaaksi. Kun tulee niissä aina työmatkalla mitään ostamatta pyörähdettyä. Ostaisin, jos niitä vaaleanpunaisia lyhtykynttilöitä olisi tullut. Luulisi, että lähestyvä ystävänpäivä saisi kaikessa pinkkiydessään myös lyhtykynttilöiden värikirjoon tämän kaivatun lisän.
Se nyt vaan on niin, että tietty valo keväällä ja syksyllä vaatii pihalyhtyihin tietynväriset kynttilät. Valkoinen tuntuu aneemiselta ja esimerkiksi halloweeninoranssi tai kuninkaansininen tökkäävät silmään. Puhumattakaan nyt jostain tipunkeltaisesta, jonka ihmiset kummasti keväänväriseksi mieltävät. Jos pääsiäiseen liittyvät tiput ja narsissit, niin pakkoko sitä keltaista on joka paikassa yhdessä ruohonvihreän kanssa tyrkyttää? Niitä värejä nyt ilmestyy ajan kanssa pihoille ilman yritystäkin. Jos oikein tarkkailee keväisen illan valoa, niin sanomattakin on selvää, että lyhtykynttilän kuuluu olla pastellinvärinen, mieluiten niin sanottu vanha roosa. Siis mikäli on harmoniaa vailla niin kuin minä.
Kynttiläasioissa on aina ennen voinut luottaa Tiimariin. Vaan toisin oli viime keväänä. Kantatiimarini mellasti turkooseilla kynttilöillä, enkä edes niiden takaa penkomalla löytänyt omaa väriäni. Sen metsästys alkoi saada pakkomielteisiä piirteitä ja minä turhautunutta kritiikkiä lähipiiriltäni. Työmatkalle piti varata enemmän aikaa, että ehti poiketa mahdollisimman monessa Helsingin Tiimarissa. Kerran melkein ostin alekorista munanmuotoisia vaaleanpunaisia kynttilöitä paremman puutteessa. Jätin ne kuitenkin hankkimatta, koska ne näyttivät kaverin mielestä ihan kiveksiltä. Ei olisi ehkä ollut kovin feng shuita tunkea niitä lyhtyihin ja tunnelmoida siinä sitten pihaportaalla kiveskynttilöiden äärellä.
Vaikea on olla kivijalkatiimareiden kannattaja vaikka haluaisikin, kun tässä kynttiläasiassa pelastus löytyi automarketalueelta. Siellä oli jättitiimarissa kananpojankeltaisten joukossa myös näitä oikeanvärisiä kynttilöitä. Vähän jäi huolettamaan se, että olivat aika hyvässä alennuksessakin. Ostin varmuuden vuoksi kaikki esillä olevat, mutta ei niitä enää tietenkään ole jäljellä. Vetoan siis täten ystävällisesti Tiimareiden sisäänostajiin, että hankkisitte nyt niitä roosiakin kynttilöitä. Tässä on vielä tovi aikaa siihen keväisen illan hämäryyteen, jossa meikäläisenkin sielu eheytyisi kokonaisvaltaisesti. Jos olisi ne kynttilät.
(Jälkikirjoitus: Miten tuo ”vanha roosa” kuulostaakin jatkuvasti mielessä lausuttuna ”vänhältä röösältä”? Yrittääkö sisäinen ääneni piruilla?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti