Sienessä

En ollut koskaan ennen käynyt sienessä. Hittolainen kun en muistanut sitä silloin kun pelattiin kavereiden kanssa "En ole koskaan" -peliä. Olisin pessyt varmasti kaikki. Harva sitä tällä tavalla keski-ikäisenä saa sieniherätyksen. Nyt pitää sitten ostaa kaksi sienikirjaa. Itselle yksi ja toinen sille, jolta lainattiin opus mukaan mökille.

Sienikirja nimittäin putosi jonnekin metsään samoilureitin varrelle. Ikävästi jäi aiheen opiskelu kesken. Olin jo menomatkalla tutustunut sienien ihmeelliseen maailmaan ja perjantai-iltana oikein takkatulen ääressä lueskeltiin lisää. Suunniteltiin mitä kaikkea tehdään ruoaksi sitten sieniretken jälkeen.

Hirveästi jäi vaivaamaan esimerkiksi se erikoinen sienilaji, joka kasvaa muurahaisessa. Kun itiö menee murkkuun, eläin tajuaa jonkin olevan vialla. Se pysyttelee kauempana pesästä, ettei kasvusto leviä kavereihin. Lopulta sieni valtaa koko muurahaisen ja se onkin sitten sen eläimen lorun loppu. Sieni se vaan jatkaa elämäänsä tyytyväisenä. Jotenkin tuli sellainen olo, että ei tässä ollakaan ihan kasvissyöjiä viattomasti luonnonantimien äärellä. Moni murkku on menehtynyt sienten tähden.

Sitäpaitsi osa sienistä näyttää lihansyöjiltä jo lähtökohtaisesti. Paitsi etten ole ihan varma, onko tämä sammal vaiko sieni. Ihan selkeästi kuitenkin oikeassa reunassa oleva yksilö parasta aikaa haukkailee ilmaa ötököiden toivossa:

Oma lukunsa on värjääminen. Siitä varsin innostuin. Ikinä ennen ei ollut tullut sellainenkaan askartelu mieleen. No, ehkä joskus punajuurien ja mustikoiden kanssa sotkiessa. Näin jo itseni sammion äärellä keittelemässä värjäystuotteita. Tietenkin ensin pitäisi keksiä, että mitä sitä lähtisi värjäilemään. Kun ei ole omavaraisuus vielä sillä asteella, että olisi vaikkapa lampaita joiden villaa voisi itsekseen sävytellä. Mutta voisihan sitä esimerkiksi uudistaa jonkun kulahtaneen villapaidan, johon on joskus loiskunut epähuomiossa punaviiniä.

Tämä värjäysasia innosti senkin vuoksi, kun heti Ryötönperän reunalta löytyi verisieni, jonka äsken googlaamalla veriseitikiksi tunnistin. Se veriosa nimestä oli jäänyt jo kirjasta mieleen ja värjäysmateriaalimahdollisuus. Ihanaa viininpunaista saisi siitä. Voi että, alan opiskella heti lisää tätä. Koskapa oli antoisaa se metsässä ihmettely. Kulkiessaan sitä voisi aina keräillä värjäysmatskua.

 

No hyi, kävin kuitenkin samalla vähän googlaamassa sitä murkkusieniasiaa. Ei ole todellista. Mistä sitä nyt ikinä enää tietää muurahaisen kohdatessaan, onko zombi vai aito elävä. Ja oli se ihan kotimaisten sienten kirja, jota autossa luin. Ei ole vain eksoottinen ilmiö tämä. Murkuilla on myös tehtävänä talloa maata, jotta sienillä olisi mukavampi alkaa kasvaa. Ja minä kun luulin, että muurahaisten hommaa on pitää vaan käärmeet loitolla. Raukat, kamalasti töitä. Ei ole syyttä muurahaisilla ahkera maine.

Vähän harmitti, kun ei nähty metsässä mitään eläimiä. Olin odottanut esimerkiksi hirven tapaamista. Tai kauriiden. Majavatkin olivat kadonneet padolta, kun siellä on meneillään voimalaitoksen remontti. Joku eläin mekasti perjantai-illan pimeydessä tontin rajalla. Kuulosti ihan isojen kissaeläinten tappelulta. Tai kettujen. Ajatella, jos naapurissa onkin ilves, enkä ole vielä tutustunut. Ääni tosin loittoni niin nopeasti, että kävi korppi mielessä. Yritti ehkä pelotella esittelemällä uhkausäänirepertuaariaan. Kun ei ollut kuukauteen kukaan mökillä ollut. Sitä aina luonto ottaa paikasta vallan ihmisten ollessa kaupungissa.

Jäi aika paljon ajatuksia sekä metsästä että sienikirjasta. Kysymyksiä varsinkin. Entisajan ihmiset herättävät kyllä kunnioitusta, kun ovat jaksaneet eri sienten syötävyyttä testailla. Montakohan henkeä suorastaan on menetetty, ja kuka ylipäätään alunperin on keksinyt alkaa sieniä syömään. Jotenkin itse sienetkin alkoivat tuntua sympaattisilta - paitsi tämä murkkuosasto - esimerkiksi haisuseitikin vuoksi tuli melkein kurja olo, kun kaikki häntä vieroksuvat. Ei sille itse mitään voi, jos vähän tuoksahtaa. Puhumattakaan löyhkäseitikistä.

Sieniretkemme taktiikka oli se, että kerätään ainakin tuttuja tatteja ja sitten muitakin, joita ehkä voi syödä. Ja sitten perillä mökkirannassa kirjan kanssa tutkitaan ja lajitellaan ennen kuin aletaan tehdä ruokaa. Kirjan kadottua piti alkaa lähetellä kuvaviestejä ystäväpiirin sienieksperteille. Huolestuttavinta oli se, että yleisin neuvo oli maitiaisnesteen värin tutkiminen. Puristeltiin helttoja antaumuksella. Hyvin harvasta tuli mitään nestettä. Yhden neste kirveli sormissa. Se oli ehkä myrkyllinen.

Osa kummallisimmista sienistä jätettiin metsään. Tunnistus on vielä kesken:

Koska varmuudella tatteja oli vain kolme, niin illalla ei tullut kovin montaa tattiraviolia ja pastataikinaakin jäi yli. Tehtiin sitten ihan perusnauhamakaroonia kermakastikkeessa. Mutta erityisen maukasta oli tattitäyte, vaikka kuvassa näyttääkin vähän limaiselta:

Niin, ja vielä jakoon kuivaustelineniksi. Nimittäin kun pastataikina tuli tehtyä jo ennen rantasaunomista, niin käteväksi tagliatellen säilytystelineeksi osoittautui tämä. Ollaan joskus kokeiltu kuivattaa pastaa samalla tavalla solmumaisesti kuin mitä paketeissa myydään, mutta eivät ole auenneet keitettäessä oikein.