Heijastimista, itse tehdyistä.

Melkeinpä parasta tekemisessä on alkuvisiointi.

Olen saanut läheiseltä kirjallisuutta ja lahjakortinkin ompelutaitojen opiskelua varten. Ehkä tarpeellisin lahja ikinä. Visioita olisi miljoona, mutta puuskan iskiessä ovat taidot edelleen ennallaan. Elikkä surkeat. Pitää aktivoitua ja kaivaa ompelukone esiin. Se on luonani hoidossa, kun ystävän asuntoon ei mahdu. Ompelukone, kärsivällinen ihmisopas ja pitkä ilta. Tämä on suunnitelma.

Nimittäin kun kaivelin askartelukasoistani viimevuotiset heijastinmateriaalit esiin ja aloin hommiin, tuli taas vähän tuskainen olo. On ihana suunnitella, mutta tarvitsisin näppäryyttä toteuttamispuolelle. Mistä ihmeestä löytyikään se rauha lahjoa viime jouluna koko lähipiiri esikoulutasoisilla itse tehdyillä heijastimilla. Oikein oli syyspimeinä iltoina ilostuttavaa ihailla kaikkea sitä väriloistoa, jota olin haalinut.

Sieluni silmin näin, että kyllä on sitten kiva pimeässä loskasäässä kun on kaikilla perheenjäsenillä ja ystävillä käytännölliset väripilkut asuissaan tuomassa turvaa ja ilahduttamassa arkea. Totuushan on, että ensimmäisistä heijastimista tuli aivan järkyttäviä. Ja siksi ne ovat vielä tallessa, en kehdannut antaa niitä kellekään:

On ehkä terapeuttista tehdä tästä julkista.

Yritin tosi pitkään torjua sitä tosiasiaa, että valkoinen heijastinkangas näyttää ihan paperilta. Olin sitä innoissani ostanut aika paljon, joten käytettävä oli. Onneksi, onneksi on jotain luovuudenrippeitä tallella ja keksin alkaa yhdistellä harmaata ja valkoista kangasta samaan tuotokseen. Sain loistavia ideoita liikennemerkeistä. Ainoa varjopuoli niissä oli se, että on vähän pikkutarkkaa hommaa. Ja kun kankaat irtosivat toisistaan kangasliimauksesta huolimatta, oli pakko korjailla lopputulosta pienin pistoin. Eli lukuisissa tuttujen eteisten lipastonlaatikoissa makaa nyt liimatuhruisia harsittuja tekeleitä.

 

Myös reinotossun voisi uudistaa heijastimella.

Taustoina heijastimille käytin isältä perittyä villapaitaa, jonka huovutin pesukoneessa. Alunperin vahingossa tietenkin. Ja mummin samalla tavalla käsiteltyä villahuivia ynnä keltaista baskeria. Värit olivat jokseenkin houkuttelevammat kuin kaupasta ostettujen huopakankaiden, joita niitäkin hätäpäissäni yritin käyttää. En osannut aavistaakaan, miten suuri tunnearvo heijastimille sisaruspiirissäni syntyikään kun oli tämä taustakangasasia. Pala edesmennyttä perheenjäsentä aina pimeässä mukana. Siinä oli siis suoranainen onnistumisen momentti, vaikka kädentaidot eivät meikäläiselle koskaan periytyneetkään.

Kiinnitin heijastavat kuvat villakankaisiin heijastinlangalla. Ja syytän lankaa tönköstä jäljestä. Sitäpaitsi se katkeaa aika helposti, joten ei kannata yrittää vetää kovin kireälle. Miten mahtavaa jälkeä tulisikaan, jos koneella ompelisi kuvat ja vaikka merkin vielä vaatteeseen paikalleenkin. Jotta ei löpsötä takissa, olisi hyvä olla ainakin kaksi hakaneulaa taakse kiinnitettynä.

Kamalasti on jäljellä kaikkea pikkuhelmeä ynnä muuta tilpehööriä, kun lopulta päädyin  kuitenkin suosimaan yksinkertaisuutta. Ettei näytä katukuvassa aivan pöljältä vappuiseen tyyliin hurahtaneelta tantalta. Tai prinsessa-asteelle jääneeltä tyttöseltä. Pitää miettiä, mitä helmistä voisi tehdä. Tai sitten lahjoitan ne jonnekin päiväkotiin. Pienessä mittakaavassa muutaman helmen sirottelu itse heijastimeenkin voi tuottaa kohtuullista mielihyvää.

Onneksi nykyään on muotia kaikenlainen industrial style. Voi tehdä oikeastaan mitä vaan itse. Esimerkiksi ihan remontoinnistakin on tullut mukavaa, kun ei tarvitse viimeistellä niin tarkkaan.

Ja muistetaan sitten, että tällaiset syysiltojen askarteluilot eivät täytä minkään valtakunnan turvallisuusstandardeja. Eivät korvaa oikeita järkeviä heijastimia.