Vaihtuvi sesonki

Kävin vapaapäivänä oikein pitkästä aikaa tsekkailemassa lenkkimaastoani. Ihan vaan, että miltä nyt elokuussa näyttää. Ja että alkaisiko lenkkeily taas vähitellen innostaa. Kaikki radiota myöten pokkana hokevat, että tässä elellään vielä kesäkuukautta.  Suomalaisten puolustusmekanismi. Pahinta on, jos joutuu paljonkin kuulemaan sitä Vielä on kesää jäljellä -renkutusta. Onhan se suvellakin elämänkaari, hyväksyttävä se on.  Että ymmärretään nyt vaan ihan Luontoäitiä oikein, ei ole enää paljonkaan kesää jäljellä. Kyllä sen kuka tahansa niittujen tilasta näkee ja aamuisessa kuulaudessa vaistoaa. Ei silti ollut ankeaa lenkkireitillä. Nättiä oli.

Joskus suunnittelin, että alan ottaa luvan kanssa kuvia ihmisistä ja koirista, jotka tulevat lenkillä vastaan. Kirjavan kavalkadin saisi siitä. Jos oikein keräilisi materiaalia pitkin vuotta, olisi monenlaista sauvojaa ja hölmistynyttä eläintä kuono huurussa. Jotenkin se on niin hupaisaa, kun ollaan varta vasten kiertämässä tiettyä reittiä. Vaan en ole kehdannut pysäytellä vastaantulijoita. Hyvä, että tohdin vilkkaan urheilupolun varrella kuvata kasvejakaan. Hullun leiman voi saada. Mutta hevostalleille asti kun pääsee, niin kaikki ovat sen verran ihastuksissaan, että siellä tuntee olevansa normaali kameran kanssa.

Supati supati, oi Polle. Olen hevoskuiskaaja lenkillä.

Naistenlehdissä on taas aika paljon kaikkea "syystunnelmaa kotiin" -teemaa. Siitä voi saada sellaisen erikoisen tartunnankin. Ihan piti mennä itseeni, kun huomasin tutkivani takiaisia sillä silmällä. Että jos niistä askartelisi vaikka ovikranssin. Kun ovat aika kivan näköisiä ja kovia tarttumaan. Yleensä nimittäin jos koristelumielessä luonnonasioita liimailen, niin eivät pysy. Esimerkiksi kävyt ovat hankalia. Mutta takiaiset - nehän tarttuvat tosiaan jo luonnostaan, niin voisi jopa onnistua jonkinlainen häkkyrä. Ei muuta kuin seuraavalle lenkille vasu ja turvahanskat mukaan ja takiaisten keruuseen.

Kai nämä nyt ovat takiaisia.

Kaikenlaiset askartelut häiritsevät mielessä, jota yritän pitää asiallisena. Varsinkin kun pitäisi alkaneen arjen vuoksi siivoilla vähän nurkkia ja muistella miten työelämään taas pukeuduttiinkaan. Mökkikesän löllöttelyn jälkeen on vähän kaupunkilaisen elämä hakusassa ja tekisi mieli lukemisen lisäksi vaan nyprätä jotain, sommitella pikkuvirityksiä. Silläpä sitä varmaan on kranssiasiatkin takaraivossa, vaikken juuri koskaan ole onnistunut sellaisilla oviani koristelemaan. Viime vuonnakin ulko-ovessa roikkui vain Kehä I:n alta puskasta revitty lumimarjapensaan oksa. Eipä silti, kyllä se ihan kivalta näytti. 

Arki-iltoina ja sunnuntaisin sitä huomaa ajattelevansa rautalankaa ja muita materiaaleja. Pahviakin. Kumma homma.

Kyllä se varmaan niinkin on, että kun astuilee vähän kotipihan ulkopuolelle ja suostuu altistumaan vaikutuksille, niin senkin takia tulee mieleen oman kodin somistusasiat. Pelkkä luonto tietenkin itsessäänkin antaa virikettä, mutta hevostallien kartanomiljöö ja ihmisten hartaudella laittamat pihamaat aktivoivat (niiden naistenlehtien lisäksi) äänen, joka käskee sulostuttaa omaakin elinpiiriä. Veikkaan sen liittyvän vuodenajan vaihtumisen läheisyyteen. Vähän niin kuin rituaali. Kai sitä sisustuslehdiltäkin loppuisi asiat, jollei olisi aina kerrattavana sitä miten koti ja pihamaa "puetaan" milloin mihinkin tunnelmaan. Että sitä pitääkin olla ihmisenä heikko ja mennä moiseen hömpötykseen mukaan.

Nyt on laventeli portaalla. Siitä tykkään.

Eipä vaiskaan, näyttelin edellä vähän kriittistä. Kyllä itsekin tykkään pikkuisen laitella, mutta en paljon kun iso projekti jäisi kuitenkin kesken. Pikkuasetelmista on kovin paljon iloa vaivaan nähden. Suuresta työstä toki vielä enemmän, mutta jos niin sanotun sesongin vaihtumisen hengessä aina olisi seinän väriä vaihtamassa, sitä ei meikäläisen tarvitsisi suojamuoveja korjailla välillä pois ollenkaan. Siis jos nyt ylipäätään olisi tullut suojattua. 

Tässä vaiheessa loppukesää (saan huutia, jos käytän sanaa syksy) tyydyin siirtelemään sisäänkäynnin romuja vähän eri järjestykseen. Heitin kellastuneimmat basilikanruppanat kompostiin ja hankin tilalle pari vehreämpää ruukkukasvia.  Tädykkeitä, muistaakseni. Mielestäni tähdyke olisi hauskempi. Kävin välillä portilta asti tarkistamassa, miltä näyttää. Ei hääviltä, jos naapureiden kukka-asetelmiin vertaa, mutta oma silmä on tärkein ja siihen kaikki näytti ihan passelilta.